Tsugaru-kaikyō eli Tsugarunsalmi johdattaa merenkulkijan Japanin pohjoisimpien saarten välistä Japaninmereltä Tyynellemerelle. Tyynimeri ei aina ole nimensä väärtti.

Voi sielläkin joutua kovassa säässä kelpo vatkaukseen.

Isoympyrä Pohjois-Amerikan länsirannikolle vie Aleuttien saaria hipoen. Oudoltahan se näyttää karttakirjasta katsoen. Navigoinnista pääsee jyvälle, jos virittää karttapallolle langanpätkän mainitulle reitille.

Matka kohti Vancouveria oli edennyt jo hyvän harppauksen, kun päällikkö toi sähkeen. Japaniin meklarille oli jotakin asiaa.

Laivaradioliikennettä varten oli eri valtioissa useimmiten yksi lyhytaaltoasema. Suotuisissa olosuhteissa sähkötysyhteyden sai lyhytaalloilla mistä päin maailmaa tahansa. Olosuhteisiin vaikuttivat laivan paikan lisäksi vuorokauden aika, vuoden aika ja auringonpilkut. Taajuusalueet olivat megahertseinä 4, 6, 8, 12, 16 ja 21 (vai oliko 22?).

Japanissa oli kaksi lyhytaaltoasemaa: Choshiradio ja Nagasakiradio. Molemmat erittäin ruuhkaisia. Sähkosanoman lähetys meni niin, että ensin kuunneltiin, millä taajuusalueella kuuluvuus oli paras. Kannatti myös malttaa selvittää, millaisia vuoronumeroita milläkin taajuudella laivoille annettiin. Sitten vaan kutsutaajuudella naputtelemaan sähkötysavainta. Choshin kutsumerkki oli JCS, Nagasaki JOS. Ja PATRICIAn kutsumerkki oli OIDR.

Aikanaan japanilainen rantaradio vastasi kutsuuni. Ilmoitin työskentelytaajuuteni ja sain vuoronumeron. Muutama kymmenen laivaa oli edelläni jonossa.

Tuli sitten tunnin parin odottelun jälkeen vuoroni lähettää päällikön sähkösanoma. Rantaradio ilmoitti olevansa kuulolla työskentelytaajuudella. Vaikka välittömästi vastasin, rantaradio ilmoitti toistamiseen olevansa kuulolla. Kolmannen kerran jälkeen jonossa seuraava pääsi ääneen. Itse jäin hämmästelemään tilannetta.

Lähettimen kaikki viisarit näyttivät toimivan kuten pitikin. Toisella vastaanottimella kuuntelin, että taivaalle lähti signaalia moitteetta. Jossain vaiheessa hoksasin silmäillä vastaanottimen kuuntelutaajuutta: lähetys oli aivan muualla, kuin missä piti olla.

Niinpä sitten uudelleen kutsumaan rannikkoradiota. Jälleen oli kymmeniä laivoja jonossa edelläni. Nyt oli toinen vastaanotin oman lähettimeni työskentelytaajuudella. Kun lähettimen taajuus pikku hiljaa ryömi ylöspäin, säädin syntetisaattorin nappuloista taajuutta kohdilleen. Kun tuli oma vuoroni, oli lähetystaajuus kohdallaan ja viesti lähti meklarille.

Radioliikenne sujui uudella operoinnilla hyvin. Osaamista ei ollut selvittää moisen vian syytä. Silmämääräisesti ei mikään näyttänyt olevat rikki lähettimeen liittyvissä laatikoissa. Aikanaan Vancouverissa maista tullut huoltomies tiesi mitä tehdä: lähettimen kideuuni – semmoinen leivinjauhepurkin kokoinen ja muotoinen – meni vaihtoon. Kiteen lämpötilaa tasaisena pitänyt termostaatin säätö oli rikkoutunut ja jatkuva lämmitys nosti taajuutta.

Säät suosivat ja sukeltajien puhdistama runko liikkui livakasti. Viikon matkanteon jälkeen ylitettiin päiväraja. Raimon päivä elettiin kahdesti, eli keskiyöllä ei allakan sivua käännetty. Puolenpäivänpositsuunit olivat 176’ 48 itäistä pituutta ja 24 tunnin kuluttua 174’ 37 läntistä pituutta.

Yleensä ei aiheutunut ongelmia, että kuukaudessa oli ylimääräinen työpäivä päivärajan kohdalla. Vastaavastihan yksi päivä jäi väliin, jos ajettiin lännestä itään eli Amerikan länsirannoilta Aasiaan tai Australiaan. Merimiesjutut tiesivät, että joidenkin yhtiöiden laivoissa aina jätettiin sunnuntaipäivä väliin. Toisin päin kuljettaessa päivärajan ylitys sunnuntaina siirrettiin arkipäivälle.

Aleuttien alapuolelle oli jo ehditty, kun kippari-Cassu tuli naureskelemaan radiohytin ovelle:

”Försti uhosi käyvänsä uimassa laivan altaassa, vaikka meriveden lämpötila oli vain yhdeksän astetta”. Sen kummemmin harkitsematta tokaisin, että mitäs ihmeellistä siinä on. Niinpä kipparin mielestä olin lupautunut förstille uintikaveriksi.

Aika pian iltavahti loppuikin. Oli kaiveltava kaapista uimahousut ja hiippailtava ulos torpan perillä olevalle uima-altaalle. Kylmä ja pimeä oli Alaskan syksy. Mistä lie Siperian syvyyksistä puhkui hyinen tuuli. Kun oli hommaan ruvettu, niin pitihän altaaseen laskeutua ja hätäisesti päästää leidareista irti, että pystyi sanomaan uineensa. Kippari oli lämmittänyt saunan, kuin myös kannullisen punaviiniä, ettei hypotermiaan kuolo aivan veisi meitä sankareita.

Seuraavana päivänä istuttiin messissä puolilta päivin kakkosten kanssa syömässä ennen töihin lähtöä. Meinasin vaatimattomasti mainita miehekkäästä urotyöstä uima-altaalla. Konekakkonen – asusteli yhdessä keittiöapulaisen kanssa – kertoi menneensä illalla hyttiinsä. Puoliso oli siellä vähentämässä vaatteita.

”Mikäs nukkumaanmenoaika näin varhain on”, kyseli mestari.

”Uimaan olen menossa”, vastasi nuorikko.

”Uimaan? Merivesihän on alle 10 asteista ja ilman lämpö vielä vähemmän. Jäätyyhän siellä!”

”Monena iltana on tyttöjen kanssa käyty altaassa uimassa”.

Siinä ruokapöydän ääressä tuumailin, että taidan lykätä kertomisen omasta uintisaavutuksestani sopivampaan ajankohtaan. Ehkäpä nyt olisi tuo sopivampi ajankohta, kun alkaa olla puoli vuosisataa vierähtänyt.

Parin viikon matkanteon jälkeen ankkuroitiin Aleksis Kiven päivänä Vancouverin redille. Nyt ei vierähtänyt viikkoja ankkurissa. Vuorokauden kuluttua töijättiin Vancouverin vuonon itäisen pohjukan satamaan nimeltään Port Moody.

Katso PATRICIA kuvia