Pentti Huttunen

Ylikojolan Ilkalla oli hyvä neukkutarina ja haaste oli pakko ottaa vastaan.

Tässä yksi minun kokemuksistani työskennellessäni Hollmingin telakalla 80-luvun alkupuoliskolla. Työn alla oli kahdeksan laivan sarja neukkujen tilaamia jokilaivoja. Tehtävänimikkeeni oli uudisrakennusten koneasennusten työnjohtaja sekä laituri- ja merikokeiden siiffi.

Hotelli Raumanlinnassa oli majoitettuna tilaajan valvontakomissio, joka koostui levypuolen, sähköpuolen ja koneosaston ’asiantuntijoista’. Heitä piti silmällä pari politrukkia. Ryhmä haettiin joka aamu telakalle ja palautettiin illan suussa takaisin hotelliin. Valvontakomissio ei saanut yön aikana poistua hotellista. Poikkeustilanteet, kuten putkistojen tiiveyskokeet ja ’myynti’ komissiolle, hoidettiin yön hiljaisten tuntien aikana. Silloin jouduin itse hakemaan tarkastajan hotellilta. Operaatio vaati vuorokauden ennakkoilmoitusajan reittitietoineen, kuljetusvälineen kuvauksineen ja tietysti minuuttiaikataulun.

Yhteinen kieli puuttui lähes tyystin, joten ilman tulkkausosastoa hommasta ei olisi tullut oikein mitään. Osa tulkeista toimi suhdetoimintahenkilöinä keräten maalaiskunnasta halpoja käytettyjä Lada-autoja. Siinä sivussa siivosivat navetan takaisia nokkospensaita. Luovutetun laivan jättäessä telakan rannan laivan lastiluukkujen päällä oli rivistö kuntoisia ja ei-kuntoisia neukkujen autoteollisuuden haamuja. Minulle ei selvinnyt, oliko niistä jotain maksettukin ja jos, niin varmaa oli, että laivojen miehistöllä ei ainakaan ollut länsirahaa käytettävissä.

Tässä yhteydessä pitää kertoa episodi, jota en itse ollut näkemässä, mutta kuulin helposti uskottavana totena. Lähtevään laivaan oli nosteltu Ladoja lastiluukkujen päälle, kun yksi pressuihin kääritty hiivi oli molskahtanut altaaseen. Hiivin omistaja ei tahtonut millään hyväksyä tarjottua korvaavaa ajoneuvoa, vaan vaati pudonneen paketin nostamista altaan pohjasta. Joutui kuitenkin kiireen vuoksi tyytymään tilalle annettuun kapineeseen. Laiva lähti ja telakka nosti pohjaan haitoiksi jääneen paketin myöhemmin ylös. Paljastui, että Ladan luuranko oli täytetty hitsausmuuntajilla ja työkaluilla. Telakan rikausjengi vapautui epäillystä huolimattomuudesta nostonarujen valinnassa.

Työpäivän aikana paikalla oli aina vähintään yksi tulkki, jota valvojat repivät paikasta toiseen pyöriessään asentajien jaloissa tai roikkuessaan minun haalarin hihassa. Valvojat eivät osanneet lukea piirustuksia ja heidän suurin huolensa oli, että heitä huijataan. Laiturikokeiden ’myyntitilanteet’, joissa tilaajalle esitettiin valmis asennus koekäytön muodossa, olivat meille rakentajille ihan oikeita painajaisia. Jonkin pumpun tai laitteen koeajon päätteeksi piti saada tilaajan allekirjoitus pöytäkirjaan. Se oli joskus tuskallisempaa, kuin itse asennus. Johtuen siitä, että eivät ymmärtäneet, mitä laitetta milloinkin testattiin. Seuraavassa yksi esimerkki:

Merikokeen aikana piti ottaa parin tunnin välein näytteitä biologisen paskalaitoksen tuotoksesta ja säilöä näytteet myöhempää labran tutkimusta varten. Olimme tilaajan valvojan ja tulkin kanssa todistamassa, kun koneasentaja avaa paskalaitoksen kyljessä olevan siikkihanan, laskee hetken litkua pilsiin ja tähtää sitten näytepulloa siikin alle, kun valvoja tyrkkää näytteenottajan syrjään, ottaa kourakuppiin nestettä, ryystää maistiaiset ja nyökkäilee tyytyväisenä. Tulkkauksen mukaan vesi oli oikein hyvää. Valvoja kuvitteli evaporaattorin olleen kyseessä. Koneasentaja häipyi saman tien ja selitti myöhemmin, että oli pakko käydä puhaltamassa örkit pilssiin.

Valvojille oli annettu jo ennen merikoetta varaosalaatikoiden avaimet, luettelot toimitukseen kuuluvista varaosista ja laitteiden manuaalit. Edellä kuvattu tyytyväinen näytteen maistelija ei kuitenkaan suostunut allekirjoittamaan paskalaitoksen luovutuspöytäkirjaa, koska hän ei ollut löytänyt varaosalaatikosta varabakteereja. Manuaalissahan oli selvästi sanottu, että bakteerikanta on uusittava puolen vuoden välein. Eli systeemi on pestävä.

Tuli laivan luovutusjuhlan aika. Hotelli Raumanlinnaan oli kutsuttu väkeä Helsingin Tehtaankadulta ja neukkujen kaupallisesta lähetystöstä. Oli suomalaisia neuvoksia ja neuvoksettaria ja tietysti meitä rakentamisen avainhenkilöitä. Vähän väliä joku kilisti lusikalla lasinkylkeen, piti ylistyspuheen ja taas otettiin. Alettiin olla jo vaiheessa, jossa mentiin työmaaruokalan etikettien mukaan, kun levypuolen pomokin horjui lisukepöydästä täyttämänsä lautasen kanssa omalle paikalleen ja kuulutti, että on pojat perkeleen hyvää maksalaatikkoa. Oli mättänyt soppalautasensa kukkurilleen aitoa kaviaaria.

Ja taas kilisteltiin lusikalla lasin kylkeä. Paskalaitoksen varaosiin tyytymätön valvoja kampesi itsensä pystyyn, osoitteli minua sormella ja kysyi tulkin välityksellä, että milloin minä toimitan puuttuvat varabakteerit. Minun henkselit alkoivat kiristämään ja tokaisin tulkille, että nyt käännät vastaukseni sanasta sanaan ja sanoin, että heti kun lähetät telexillä osoitteen, komennan kaikki neljäkymmentä alaistani paskalle, käärin bakteerit kauniiseen pakettiin ja lähetän antamaasi osoitteeseen. Neuvoksettarien ilmeistä päättelin tulkin noudattaneen ohjeitani.

Laiva lähti Raumalta kansiot täynnä vastaanottajan allekirjoittamia testipöytäkirjoja, lukuunottamatta paskalaitosta.

Noin kuukautta ennen yllä kuvatun laivan luovutusta tilaaja lähetti telakalle laivan tulevan konepäällikön. Minä ja inkerin-suomalainen tulkki saimme tehtäväksemme noutaa konepäällikkö Helsingin lentoasemalta. Lähdimme minun vasta hankkimallani ikivanhalla nokivasaralla, Mercedes Benz 180 D. Mukaan tulevalle tulkille oli annettu tarkka kartta, mitä meidän piti noudattaa. Lentoasemalla yhytimme t-paitaan ja shortseihin pukeutuneen siiffin, jonka ainoat matkatavarat olivat muovipussissa. Ensimmäiseksi tulokas halusi tietää, milloin syödään.

Hänen tarinansa oli seuraava: Hän oli ollut kotonaan Odessassa pienessä puutarhassa ja juuri poimimassa muutamia kromosomi tomaatteja, kun vaimo oli kutsunut hänet puhelimeen. Oli tullut määräys lähteä välittömästi lentokentälle. Saman tien kotiportille oli kurvannut auto häntä noutamaan. Mukaan ei saanut ottaa mitään henkilökohtaisia tavaroita. Odessasta Moskovan kautta Helsinkiin oli lennetty Aeroflotin koneilla, joissa ei ollut mitään tarjoilua. Mies oli tosi nälissään.

Kaveri oli ensi kertaa eläissään Neuvostoliiton ulkopuolella ja kun istutin hänet ikivanhaan nokivasaraani, hän kertoi tuntevansa itsensä kuninkaalliseksi. Oli palvellut ainoastaan jokilaivoissa ja nähnyt jossain televisiolähetyksessä Salpausselän mäkikisan, joka oli tehnyt häneen unohtumattoman vaikutuksen. Ajattelin yllättää hepun ja ajoinkin alkuperäisestä ajoreitistä poiketen Lahden kautta. Tulkki vastusti päätöstäni, mutta en välittänyt siitä. Oli kaunis kesäpäivä ja tiesin, että Salpausselän mäkimonttu oli muutettu kesäajan maauimalaksi ja reunalla oli ravintola. Siitä tuli Odessan ukolle ikimuistoinen paikka täyttää tyhjä maha.

Mutta kun päästiin Raumalle, alkoi todellinen hula-baloo. Sain helvetinmoiset nuhteet telakan johdolta, koska olin poikennut sovitulta, politrukkien laatimalta reitiltä. En nähtävästi ollut ohittanut jotain reitin varrella olevaa tarkastuspistettä, koska savu oli alkanut Raumalla nousta jo paljon ennen sinne saapumistamme. Minua uhkailtiin loikkarin avustamisesta ja siitä seuraavalla pitkällä vankilatuomiolla. Mutta kun kukaan ei edes yrittänyt loikata, asia raukesi. Että JEES.

Palvelin Pansion luukkuhousukohortissa 25.07.1967 – 19.06.1968. Könsy- ja muiden koukeroiden jälkeen pääasiassa sotalaiva Pirttisaarella.

Eräänä syyskesän lämpinä aamuna löytyi sotalaivan ahteritäkiltä kasa, jonka analysointiin aluksen päällikkönä toiminut ylipursimies kutsui sotakoirajoukkueen. Kaikki kuusi laivalla asuvaa varusmiestä; komento peräkannelle, riviin järjesty, varustus lusikka ja lautanen.

Joukkue seisoi takajaloillaa täkillä löyhkäävä kasa metrin päässä edessään. Ylipursimies karjaisi: ”Koira-asento”. Kaikki putosivat täkille nelinkontin. Seuraava komento vuoron perään jokaiselle ’koiralle’: ”Haista ja ilmoita”. Koiran piti nuuskia kasaa kymmenen sentin etäisyydeltä kymmenen sekunnin ajan ja tehdä ilmoitus: ”Paskaa Herra Ylipursimies”. Koko tämän ajan toisten koirien piti haukkua laivakoirien kielellä.

Kun yksimielinen analyysi todisti kasan olevan paskaa, piti vielä selvittää, mistä se oli lähtöisin. Huolimatta siitä, että kaikkien koirien perseet nuuhkaistiin ylipursimiehen tarkassa valvonnassa, lähde ei selvinnyt ja täkillä oleva annos jaettiin kuudelle lautaselle asiaankuuluvaan jatkokäsittelyyn toimitettavaksi.

Esimiestaholta aiheeseen ei sen jälkeen koskaan palattu. Keskenään teimme pyhän lupauksen, että miehistön ainoaan paskahuusiin ei mennä enää ikinä nukkumaan.

Aasinsiltaa pitkin toiseenkin opettavaan esimerkkitapaukseen.

Laiva Finnbrod, vuosi 1965. Silloin vielä päivämiehet tekivät lauantaisin töitä aamupäivät. Aika oli pyhitetty siivoukselle. Koneporukka moppasi konehuoneen ja konekongin turkit. Kansipuolella vastaavat siivousrutiinit ja jokaisen hytin asukaspari torppasi yhteisen asuntonsa. Hommat tehtiin huolella ja ennen puolenpäivän safkatuokiota kuulosteltiin, milloin rapuista alkoi kuulua tuttua avainnipun kilinää. Se paljasti kipparin olevan tupa- ja siisteystarkastuksella ja tuloksista riippui, oliko avainnipussa ransuunikaapin avain. Aina oli ja ruoka sai jäädä väliin.

Lähes tavanomainen seuraus ransuunien saamisesta oli konekongin ainoan paskahuusin poistuminen yleisestä käytöstä ilta kymmeneen mennessä. Yksi moottorimies oli ottanut tavakseen asettua mukavaan asentoon istuimen ja oven väliin, varmistaen vielä, että ovi oli säpissä. No tästä seurasi, että konejussit joutuivat tyhjentämään sakkakuppinsa täkkärien puolella, joka oli aikamoinen rajaloukkaus.

Poosulla oli resepti ongelmaan. Hän vatkasi HP-Felix-Turun Sinappi mällin, murtautui konepuolen huussiin ja levitteli sotkua ympäri ahtaan kopin. Ravisteli sitten sammahtaneen kaverin jonkin asteiseen tajunnan tilaan ja alkoi moittia tyyliin: hyi sinua, ei ole sopivaa kakkia ympäriinsä, kun potta on siinä vieressä. Kun nuhdeltu yritti katkonaisesti kiistää syytteet, poosu pyyhkäisi ovenrivasta näytteen etusormeensa ja työnsi sormen suuhunsa. Hetken maiskuteltuaan totesi lähes kuiskaten, että tämä on kuule paskaa. Heti perään karjaisi keuhkojensa täydeltä: ”PASKAA TÄMÄ ON!!!”. Oppi meni perille, seuraavien ransuunipäivien iltoina oli kaksi huussia käytössä.     

Yksi konetarina lisää.

Eikä mitenkään poikkeuksellinen, kun puhutaan 1960 – 70 lukujen ahvenanmaalaisista pönttölaivoista, joilla saarivaltion ”Onassikset ja Livarnokset” tahkosivat massia paljonkaan murehtimatta ympäristöriskejä ja kulien oloja. Väljähkö väkiviinapolitiikka ja lehtiharavalla raaputetut ylityökirjaukset olivat aikakauden rekrytointivaltteja.

M/T Dalnyn kuvakommenteista saa hyvän käsityksen työ- ja henkilömääristä. Kerron tässä oman kokemukseni niin kauan kuin vielä uskon omaan muistiini.

Mönsträsin 70-luvun puolivälissä Helsingin päällystövälityksessä konekakkoseksi ja matkustin lautalla Maarianhaminaan jossa liityin joukkoon muita shanghaiattuja ja itse Padre Algot. Ryhmämatka jatkui Tukholman kautta Göteborgiin. Lautalla Algot kaivoi rahapussin esiin ja varmisti, että kaikki halukkaat saivat avanssia matkajuomien hankintaan. Kirjoitti ennakon servettiin ja otti siihen allekirjoituksen. Se oli ensimmäinen rahalista, minun kohdalla kylläkin viimeinen. Junamatka Tukholmasta Göteborgiin sujui sitten hilpeän tutustumisen merkeissä ja perillä oltiin jo melkein kuin yhteisessä pirtissä ikänsä kontannut pentue. Kirjaimellisesti.

Alkuillan tunteina oltiin perillä. Asetuin parakkiini ja tunnin päästä kuulin koputuksen ovelta. Raumalainen moottorimies pyysi audienssia ja halusi perehdyttää minut laivan styleen. Sanoma oli jokseenkin seuraavanlainen: ”Yleensä tulemme konehuoneeseen vain hätätapauksessa ja sisääntulo/uloslähtö tilanteissa”. Sain sanottua vain TÄHH!!!??? ja kaveri katosi oviaukosta.

Aamu todisti ennakkoilmoituksen oikeaksi, paikalle tuli tunkki, sorvari ja toinen kahdesta opiksesta. Yksi kolmesta apukoneesta oli levitetty atomeiksi. Tunkki ja sorvari kaavasivat kiertokansien alapään laakereita ja opis pesi osia. Vahdissa olevat moottorimies ja patavahti eivät osallistuneet huoltotöihin. Mestareista ei näkynyt varjoakaan. Hain crew-listan ja aloin selvittämään, kuinka paljon tässä laitoksessa oikein oli konemiehiä. Ja niitähän näytti olevan. Siiffi, päiväykkönen, kakkonen, kolmonen, nelonen, sähkäri, kaksi tunkkia, sorvari, kuusi vahtimoottorimiestä(3 patavahtia + 3 konevahtia), kolme päivämoottorimiestä ja kaksi opista. Hulppeat 20 äijää. Päivämiehiä puolet, joista kolme tuli aamulla töihin. Apukone murusina turkilla. Kymppikahviin mennessä olin repinyt loput päivämiesporukasta kellariin ja minä sain hullun tulokkaan leiman otsaani. Puuttui vain, että se olisi leimattu nyrkillä.

Iltapäivällä lasti oli maissa ja lähtö Ventspilsiin oli käsillä. Olin uutena mesuna päiväykkösen opastuksessa valmistelemassa konetta lähtökuntoon. Pääkone oli 8 pyttynen 2-toimi- MAN, tarkoittaen, että jokaisessa sylinterissä oli kaksi palotilaa. Yksi männän yläpuolella ja toinen männän alla. Jokainen palotila oli varustettu yhdistetyllä varoventtiili/indikaattorihanalla. Uloslähtö valmisteluineen oli elämäni erkoisin.

Päiväykkönen sijoitti päivämiesmotorit, kaksi koneen toppirallille putken pätkät kourassa ja kaksi välirallille, eli alasylintereiden tasolle samoin varustein. Toinen oppilaista sijoitettiin startti-ilmapullon pääsulun viereen, toinen startti-ilmakompuran koplingin viereen. Kompura oli generaattoriakselin jatkona ja kytkettiin akselille käsin kitkakytkimellä. Minun tehtävä oli päivystää pääkoneen voiteluöljypumpun käynnistinnapin vieressä.

Siinä sitten odoteltiin kaikki omilla vartiopaikoilla.

Telegrammi kilisee Dead Slow Ahead. Konetopilta alkoi välittömästi kuulua metallin sointuista kolistelua.  Koneen manoveerauksesta vastannut päiväykkönen hivuttautui kiirettä pitämättä Mannin rattiin, odotti kunnes kolistelu konetopilla vaimeni. Jumalattomasta ilman purkauksesta hän päätteli, että startti-ilmapullolla päivystävä opis oli raottanut startti-ilman päällelaskua ja varmisti, että kolistelun vaiettua minä olin startannut voiteluöljypumpun. Pyöräytti sitten koneen käyntiin. Opis nykäisi ilmapullon venttiilin saman tien kiinni, kun näki vauhtipyörän pyörähtävän. Helvetinmoinen kipinäsuihku levisi öljyiseen pilssiin, kun ilmakompuraa hoitava opis paiskasi kitkakytkimen kiinni. Kaikki meni protokollan mukaan, kone kävi ja kompura alkoi täyttämään starttipulloa uutta koitusta varten.

Telegrammin viisari heilahtaa Stop asentoon. Ykkönen pyöräyttää manoveerausratin stoppiin, minun tehtävänä on pysäyttää samalla sekunnilla öljypumppu. Konetopilta alkaa kuuluu kiivasta kolinaa, kun neljä moottorimiestä hakkaa putkenpätkillä varoventtiilit auki. Voiteluöljyä alkaa valua pitkin koneen kylkeä alaturkille saakka. Seuraavat startit ja stopit hoituivat yllä kuvattujen konseptien mukaan ja viimein oltiin matkalla ja meren rauhassa. Tilanteen rauhoituttua päiväykkönen selitti syitä lähtöön liittyvään roolijakoon.

Pääkoneen öljyjäähdytteiset männäntopit vuotivat niin pahasti, että sylinterit olisivat täyttyneet hetkessä voiteluöljystä ilman varoventtiilien avaamista lyhyenkin stopin ajaksi. Öljypumppu oli tietysti pysäytettävä vuodon vähentämiseksi. Startti-ilman ’master-venttiilistä’ oli sisuskalut poistettu, joten ilmamäärää piti säätää suoraan pullolta. Starttikompuran kitkakytkimessä oli enää niitit jäljellä. Opis hoiti kompuraa vaahtosammutin toisessa kädessään.

Ykkösen antamassa ’tervetuliaisesittelyssä’ selvisi, että kolmonen ja nelonen ajavat puoliksi minun vahtini niin kauan, kunnes atomeina oleva apukone on kasassa. Minulle näytettiin kaksi alakongin entistä hyttiä, jotka oli muutettu varastoiksi ja olivat täynnä puulaatikoita. Laatikot sisälsivät aiemmin romutetun Ronnyn apukoneiden laakereita, joista piti valkometallivalulla ja kaavauksella sovitella kiertokangen alapään laakerit hajallaan olevaan myllyyn, jonka akselikaulat olivat soikeat. Homma kuulemma uusittiin parin kuukauden välein. Molemmat tunkit ja sorvari olivat päätoimisia laakerimiehiä.

Ventspilsin redille tultaessa keli oli sen verran kehno, että ankkuroituminen ei tullut kysymykseen. Jäätiin driftaamaan stand-by päällä. Päiväykkönen oli taas orkesterin johtajana, minä assistenttina ja kuorolaiset omilla passipaikoillaan. Yhtäkkiä konehuoneeseen alkoi sataa lankunpätkiä. Paattitäkin aurinkoseilin laho puurunko tuli skailetista alas. Eikä aikaakaan, kun senttien päähän minusta jysähti Hempelsin kakskymppinen täynnä metalliromua. Varmaa oli, että ei voinut itsestään tai rullauksen ansiosta tulla koneverstaalta ensin ulos ja nousta turkkireunuksen yli kaatumatta ja tyhjentymättä. Tulkitsin sen varoitukseksi, kun olin liian aktiivisesti muistutellut työajoista.

Ventspilsin kuormaa purettiin Wilhelmshavenissa. Hain kipparilta passini verukkeella, että menen pankkiin rahaa vaihtamaan ja tarvitsen siihen henkilötodistuksen. Painuin passi taskussani suoraan Hamburgin lentokentälle, soitin isäukolle, että käy maksamassa lähimmässä Finnairin toimistossa poikasi lentolippu Suomeen. Laukkuni tuli kotiovelle pari viikkoa myöhemmin. Törnin lyhyestä kestosta (44 pv) johtuen en ehtinyt tavata aluksen konepäällikköä. Enkä ole myöhemminkään nähnyt tarpeelliseksi selvittää, kuka oli siiffinä.

Tuohon edelliseen juttuuni pitää ensin tehdä pieni korjaus. Plarasin muistikirjaani ja tarkentui, että McDowell ei muuttanut heti hääyön jölkeen purjeveneeseen, vaan lähti seuraavaan alukseensa ja palattuaan seuraavalle lomalle, totesi kodin ovilukot vaihdetuksi ja asettui sitten asumaan veneeseensä.

Okay, alla jutun jatkoa.

Fremantlen kupeessa olevasta Kwinanasta tulikin meille pitenpiaikainen tukikohta, kun jumituimme rahtaamaan raakaöljyä Varany Island Field'ltä Kwinanaan. Yksi keikka otti kolmisen viikkoa ja sitä rundaa kesti yli puoli vuotta. Edellisessä tarinassani mainitusta luotsista tuli minulle henkilökohtainen ystävä, joka lähes jokaisessa tulossa sattui meidän oppaaksi. Hän jopa lahjoitti minulle itse tekemänsä uniikin miniatyyriveistoksen, jonka oli tehnyt kadettina palvellessaan pelkästä savipallosta ainoastaan hammastikkua työkalunaan käyttäen. Hän oli brittisiirtolainen ja McDowell'n kurssikaveri kuninkaallisen kadettikoulutuksen ajoilta. Hän kertoi hupaisia juttuja päällikkömme kadettiajoista ja oli kiinnostunut kuulemaan meidän kokemuksiamme. Olihan niitä. 

Luotsi tunsi hyvin alueensa merenkulkijat ja kulttuuripiirit, kuten paikan, jonne oli minut neuvonut viemään päällikkömme (harkitusti siirsi tehtävän minulle). Päällikön käyttäytyminen paikkaan suhteutettuna oli yllättänyt palvelun tarjoajat. Positiivisesti siksi, että kapteeni halusikin vain henkeviä keskustekuja ja vastaanotti pankkitilinumeroita, joihin voisi maksaa jatkossa tapahtuvista yhteydenpidosta  ja ystävyyteen liittyvistä kustannuksista. 

McDowell'n "seksuaaliterapeuttina" tiesin, että syy hänen akuuttiin pers-auki-tilanteeseen olivat nuo lukuisat vetosetelit muun muassa Brasiliaan, Thaimaahan, Etelä-Afrikkaan jne ja yritin katkaista ketjun. Turhaan.

Pari laivaa myöhemmin osuin jälleen McDowell'n komentamaan pönttöön, tällä kertaa suezmax luokkaan kuuluvaan M/T Glen Roy. Telakointi Portugalissa, Lisnave. 

Yhtenä aamuna telakan työnjöhdon kanssa pidettyyn rutiini safety-palaveriin ilmestyi kapteeni McDowell shortseissa, pieni reppu selässä ja aurinkolasit päässään ilmoittaen, että hänen on mentävä huolehtimaan eräs naishenkilö hammasteknikolle. Illalla tämä mustia piikkejä suu täynnä oleva, kypsään ikään ehtinyt morsio tuotiin hyttiini esittelyyn. Voi sitä onnea, mikä oli aistittavissa jälkeisnuorten kuumassa suhteessa. Seuraavien kolmen kuukauden ajanjakson, minkä itse jouduin olemaan terapeuttina, Lissaboniin lähti kerran kuukaudessa sopiva maksumääräys ikenien sisäänajon kulujen peittämiseksi.

Väliepilogi: Aiempaa ja tulevia McDowell tositarinoita ei pidä ymmärtää suuresti kunnioittamaani kapteenikuntaa halventavana. Kertomukset ovat osoitus, että seula voi pettää, oli kysymys mistä tahansa ammattiryhmästä.

Jatkossa tulee ainakin:

Capt. McDowell hankkii rullaluistimet

Capt. McDowell pelastaa purjehtiat

Capt. McDowell pelastaa chieffin

Capt. McDowell ja AIDS testit

Kertoja Pentti Huttunen

ps. olisin mielelläni liittänyt kuvan Kwinanan luotsin antamasta paljon puhuvasta lahjasta, mutta taitoni eivät siihen riittäneet.

sama

Tämä on vain yksi uskomattomalta kuulostava tositarina brittikipparista nimeltä Allan McDowell. Uskallan tässä heti alkuun nimetä todistajan, joka tuntee kyseisen henkilön. Toivottavasti Jari "Wäiski" Väisänen lukee tämän.

Olin läpäissyt MOL-varustamon haastattelun ja lääkärintarkastukset Rotterdamissa heinäkuussa 1996 ja sain kouraani lentolipun Lontoon kautta Dubaihin. Minun piti tavata Heathrow'n kentällä samaan tankkeriin, Pasific Venture, matkustava päällikkö McDowell. Tuloaulan vastaanottoryhmässä erottui heti ensi silmäyksellä pitkänhuiskea herrasmies heilutellen paksulla tussikynällä kirjattua nimeäni. Esittely oli hyvin virallinen ja seuraavien parin tunnin odotteluajan keskustelu käytiin perusteellisen aristokraattiseen tyyliin teititittely mukaan luettuna. Joka toinen hänen lausunnoistaan päättyi sanaan "indeed". Ehdin jo mielessäni kiitellä Amsterdamin lippupalvelua etukäteen varatusta jatkolennon istumapaikasta, joka ei osunut matkakumppanini viereen.

Taksimatka Dubaista Fujairah'iin pani minut katumaan koko retkeä. Fujairahissa majoituimme sikäläiseen 'hotelliin' odottelemaan aluksen saapumista redille. Olin mielissäni päästyäni huoneeseeni ja eroon tuosta viittä-vaille-kreivistä. Iloa kesti muutaman minuutin, kun puhelin soi. "Sopisiko teille mister Huttunen, että käyttäisimme tilanteen meille suoman hienon mahdollisuuden tutustua paikalliseen katunäkymään suorittamalla pienen iltakävelyn ennen kello kymmenen iltateetä". Voihan ...kele, ajattelin, mutta suostuin uskoen, että aamulla päästään laivalle. Ei päästy, eikä vielä toisenakaan aamuna. Päivät tämän herran seurassa alkoivat ihan oikeasti rasittamaan ja soitin agentille, että järjestä minut Fujairahin sataman tax-free kauppaan, jonne maahan tulevalle ei ollut pääsyä. Onnistui, Smirnoff pullolle tuli hintaa pari sataa taalaa, mutta oli sen väärtti.

Ensimmäinen lastimatka oli Gulffilta Australian Kwinanaan. Päällikkö vieraili päivittäin hytissäni itkien milloin mitäkin huoliaan. Pääasiassa seksiin ja naisiin liittyviä. Keskustelu oli muuttunut sinuttelutasolle. Tästä tarinasta tulisi liian pitkä, jos alkaisin muistelemaan päivittäisiä keskusteluja, mutta yksi häkellyttävin keskustelu pitää kertoa. Istuin päivähuoneen nojatuolissa, jonka edessä olevalla rahilla pidin jalkojani. Päällikkö käveli eteeni, veti rahin jalkojeni alta, istui rahille, asetti kätensä polvilleni, tuijotti suoraan silmiini ja lausui: kerro minulle Pentti rehellisesti, kuinka monta kertaa sinä olet elämäsi aikana ollut naisen kanssa "sillä tavalla"?. Olin täysin aimän käkenä, mutta pieni paholainen olkapäälläni vastasi, että lopetin laskemisen, kun täytin 14 vuotta. 

Seuraavana aamuna skottilainen täkkiförsti tuli vahdin jälkeen aamiaiselle outo virne naamallaan. Istahti minua vastapäätä ja julisti suureen ääneen, että olet nyt 49-vuotias ja lopettanut laskennan 14-vuotiaana. Päällikön laskujen mukaan olet olen ollut naisen kanssa "sillain" 7460 kertaa, kun otetaan huomioon merelläoloajat. Försti kertoi, että päällikkö oli rynnännyt förstin iltavahdin aikana brykälle, tarttunut laskimeen ja laskenut tuon tuloksen. Sain nimen 7460.  

Näissä 'istunnoissa' päällikkö oli kertonut minulle koko 57-vuotisen seksihistoriansa. Oli ollut vain viisi (5) kertaa elämänsä aikana naisen kanssa "sillain". Viides kerta tapahtui, kun hän suostui avioliittoon. Heti hääyön jälkeen hän joutui muuttamaan purjeveneeseensä, jossa yhä asui. 

Kun viimein tultiin Kwinanaan, päällikkö oli kysellyt paikalliselta luotsilta paikkaa, mihin konepäällikkö voisi hänet viedä 'niissä asioissa'. Luotsi toi minulle käyntikortin. Loput arvaattekin.

Tarina jatkuu jossain vaiheessa ja toivon "Wäiskin" ottavan osaa. Oltiin myöhemmin yhtä aikaa Glen Roy-laivassa, McDowell, Wäiski ja minä.

Jenkkien congressi hyväksyi vuonna 1980 "The Act to Prevent Pollution from Ships" (APPS). 90-luvun alussa sitä rustattiin sisältämään ilmiantopalkkion, joka voi olla jopa puolet tuomioistuimen määräämästä sakosta. Systeemin yleisnimeksi tuli "WHISTLEBLOWING" eli PILLIIN PUHALLUS. US Coast Guard ylläpitää paljastuslinkkiä. Jos tämän päivän nettiiin on uskomista, suurin yksittäinen ilmiantopalkkio on ollut 2,1 miljoonaa, listassa on useita miljoona taalaa ylittäviä palkkioita. Vuodesta 1993 lähtien on maksettu 540 miljoonaa taalaa 72 tapauksessa. Keskimääräinen palkintosumma US$ 237,000. Tunnen useita kolleegoja, jotka ovat istuneet 1-3 vuotta jenkkivankilassa.

Vuonna 1994 jouduin varustamon järjestämälle Whistleblower kurssille. Kurssille kutsuttiin vain uffareita. Epäselväksi jäi, kannustiko varustamo ilmiantoihin, vai pyrkikö viestittämään, että älkää helvetissä antako miehistölle tilaisuutta käräyttää. Jälkimmäinen vaihtoehto tuntuu sopivammalta, kun tietää esimerkiksi pilssisepareiden toimivuuden. Ei ole minun kohdalle sattunut laitosta, joka ei olisi vaatinut 24/7 konstailua. Siitä selvisi, kun jaksoi "leikkiä" ja uskalsi painostaa redaria järjestämään varaosia ja proomuun tyhjennyksiä. Houkutus "magic pipe" virityksestä oli joskus suuri.

Oman läheltä-piti kokemukseni sain v. 2005 palatessani lomalta TeeKayn Hamane Spirit pönttöön Curacaossa, josta laivan piti jatkaa LOOP-terminaaliin jenkkeihin. Kroatialainen vuorotteluparini odotti gangwayn päässä, että allekirjoitan handoverin. Kieltäydyin ja käskin odottaa, kunnes olen käynyt kierroksen konehuoneessa. Tarkistin ensimäisenä pilssiseparin ja löysin magic pipen eli by-passin. Soitin kipparin, sekin kroaatti, ja käskin tulla kameran kanssa alas. Pitkin hampain antoi ottaa kuvat ja yritti puolustella maanmiestään. Siirsin kameran kuvat flopille ja olin aikeissa tunkea sen serveriin, kun huomasin portissa jo olevan flopin. Avasin löytämäni flopin, josta paljastui filippiinon ottamat, by-passia osoittavat kuvat. Ne oli jo lähetetty Coast Guardille. Eli LOOP'ssa tulee olemaan vastaanottokomitea. Otin laukkuni ja kävelin saman tien kaijalle. Konttorille paljastui vasta seuraavana päivänä, laivan ollessa jo merellä, että vaihtoa ei tapahtunutkaan. Kroaatti oli pantu rautoihin heti laivan tultua Loop'iin. Minut lennätettiin Curasaosta Vancouveriin yhtiön pääkallopaikalle. Oli järjestetty iso kokous Coast Guardin ja syyttäjän kanssa. Kaiveltiin neljä päivää öljypäiväkirjaa löytämättä yhden yhtä todistetta mereen dumppaamisesta. Ei minun edelliseltä työvuorolta, eikä kroaatin ajalta. Todisteiden puutteessa kroaatti vapautui dumppaussyytteistä, mutta joutui by-passin rakentamisesta kolmeksi vuodeksi valvonnan alle.

Pentti Huttunen

Palvelin siiffinä 1999 - 2005 yhdessä sen ajan suurimmista tankkerilaivastoista, Teekay Shipping Company (TK). Vuonna 2000 tein yhdeksän kuukauden törnin M/T Magellan Spirit aluksessa. Pyörittiin Austaraliaa ympäri keräten lasteja off-shore kentiltä Australian länsipuolelta ja Jaavanmereltä. Torres-salmen kautta Brisbaneen tai Sydneyhin purkaukset. Saman vuoden keväällä keskimmäinen kolmesta tyttärestäsi kirjoitti valkolakin ja päätti sen jälkeen pitää välivuoden ja lähteä ulkomaille vahvistamaan kielitaitoaan. Solmi kahden vuoden pestin kirjastonhoitajaksi maailman suurimmassa uivassa kirjastossa, lähetyslaiva Douloksessa. Laiva oli entinen matkustaja-alus, vanhin yhä valtamerillä seilaava kirstu, rakennusvuosi sama tai ainakin hyvin lähellä Titanicin syntymävuotta. Monisatapäinen henkilöstö koostui yli 60 eri kansallisuudesta (suomalainen ylikonemestari Hytti palveli siiffinä organisaatiossa vuosikausia).

Ensimmäinen, varsin harvinainen tapahtuma oli, kun Doulos tuli Torres-salmessa näköetäisyydellä vastaan matkallaan Jakartasta Papua-Uuteen Guineaan. Sain mahdollisuuden keskustella tyttäreni kanssa VHF välityksellä. Doulos oli menossa Papualle rakentamaan sairaalaa ja koulua. Magellan Spiritin määränpää oli Widuri-öljykentät Jaavanmerellä. Sieltä kuorma Vancouveriin Kanadaan, jonka jälkeen 'paluulasti' Alaskan Nikiskistä Korean Pusaniin. Lukija saattaa tässä vaiheessa jo kummastella, että mitä verrattavaa tuon tankkerin matkoilla on lottovoittoon? Kohta selviää. 

Sähköpostiyhteydet toimivat tuohon aikaan kehnonlaisesti, mutta olin saanut tiedon tyttäreltäni, että Douloksen seuraava kohde olisi Niigata Japanissa. Ja että nuorin kolmesta tyttärestäni saapuisi Niigatassa siskonsa luokse kuukauden mittaiselle vierailulle. Magellan Spirit oli tehnyt Nikiskistä matkaa jo viikon verran, kun määränpäänä ollut Pusan muuttui Japanin Niigataksi. Kerroin laivamme intialaiselle päällikölle, että mahdollisesti pääsen tapaamaan tyttäret. Kun sitten manoveerattiin öljykaijaan, olin yhtiön pysyväismääräysten mukaisesti konevalvomossa. Konevalvomossa oli brykän ja valvomon välinen "kuumalinjan puhelin", jota käytettiin vain äärimmäisen ongelman yllättäessä. Se pärähti ja kippari kutsui minut pikaisesti brykälle. Hississä mietin, että mitä helkattia voisi olla pielessä. Kun pääsin brykälle, kippari löi minulle kiikarit käteen ja neuvoi suunnan mihin katsoa. MOLEMMAT TYTTÄRENI seisoivat agentin kanssa kaijalla. Selvisi, että kippari oli pyytänyt agenttia noukkimaan tullessaan tytöt Doulokselta. Tippa tuli silmään, ei mahtanut mitään. Illalla kippari tarjosi ikimuistettavan illallisen perhetapaamisemme kunniaksi.

Kun kerran pääsin vauhtiin, kerron toisenkin odottamattoman tapahtuman. Vuonna 2006 olin siirtynyt Saudi-Arabialaisen Mideast Shipmanagementin palvelukseen. Ensimmäinen työpaikkani siinä yhtiössä (josta jäin eläkkeelle 2011) oli VLCC Ramlah. Oltiin tuomassa Persian Gulfilta otettua kuormaa Rotterdamiin tarkoituksena kiertää Afrikan ympäri, kun kiire yllätti ja uusien orderien myötä kiepautettiin kohti Suezia. Täydessä 315,000 tonnin kuormassa kanavasta ei pääse, joten Punaisenmeren pohjukassa, Ain Sukhnassa pumpattiin osa lastista "SUMED" putkilinjan kautta Välimeren puolella olevaan Sidi Kerir nimiseen terminaaliin ja haettiin se sieltä sitten takaisin kyytiin.

Oltiin sitten jo melkein Biskaja ylitetty, kun pyysin perämiehiä pitämään silmällä, josko Nesteen Futura sattuisi ilmaantumaan scanneriin. Poikani oli Futurassa kakkosmestarina. Sieltähän se ennen Ushantia pyörähti eteemme. Oli lähtenyt Bordeauxista ja mentiin peräjälkeen Rotterdamiin, jossa poikani pääsi vierailemaan luonani. Molempia kertomiani tapaamisia edelsi melko kiharaiset vanavedet. 

Kirjoitti Pentti Huttunen     

Pentti terve.Kiinnostaa,miten päädyit PDVSA:n laivoihin?Kerro lisää!Nyt ei taida buulaagista olla paljoa jäljellä?