Radiosähköttäjän ammattiin

Lähettänyt TimoSylvänne Ma, 04.10.2021 - 15:30

Posti- ja lennätinhallituksen radio-osaston kansainvälisen radiosähköttäjäkoulutuksen – huh, kun on pitkä rimpsu - aloitin syyskuun alussa 1970 Lauttasaaren kurssilla 40. Koulutilat oli pienteollisuustalon 6. kerroksessa (hissin nappulan mukaan 5. kerros), Särkiniementie 5, lähellä merimiesammattikoulua. Varusmiespalvelus Riihimäellä Viestirykmentissä oli loppumassa ja rykmentin komentaja myönsi viikon loman, jotta ehdin mukaan opintoihin heti ensimmäisenä päivänä. Radiosähköttäjäkokelaita oli valittu 24. Monet olivat tuttuja armeijasta ja kaikilla oli siellä opittu sähkötystaito.

Juna Helsingin asemalle saapui aurinkoisena aamuna. Ostin kioskista sanomalehden - sen, minkä pakkosiirtäisi kaikki suomalaiset Helsinkiin - ja tutkin huoneenvuokrausilmoituksia. Messuhallin kupeella oli tilaa tarjolla alivuokralaiselle.

Ilmeni, että emännällä oli iso asunto, jonka huoneissa hän majoitti vuokralaisia. Pääsin pieneen kammariin, johon ahtaasti oli mahdutettu kaksi sänkyä ja pöytä ikkunan eteen. Toisella pedillä majaili Jussi. Wärtsilän telakan hitsari, kotoisin Lieksasta, Pohjois-Karjalasta. Makuupaikan kuukausivuokra oli 160 markkaa. Valtion takaama opintolaina oli kolmensadan markan nurkilla, joten jäi vielä ruokarahaa. Koulumatkaa kertyi viitisen kilometriä suuntaansa. Talven tuiskuissa etukenossa Lauttasaaren siltaa tallustaessa sai hyvän tuntuman merielämään. Osasi jo silloin olla hyvillään uranvalinnasta. Pääsisi sisähommiin.

Päästötodistukseen on listattu oppiaineet: sähkötys lähetys/vastaanotto, radiotekniikka, sähkötekniikka, radioliikenne, matematiikka, englanninkieli, meripalveluoppi. Myös huolellisuus arvosteltiin.

Sähkötyksen opettajia olivat ensimmäiseltä sotaväen kurssilta 1920 valmistuneet Aarne Eskola ja Paavo Halonen. Lähetyksen opiskelussa käytettiin edellisen vuosisadan nauhalaitteita. Kun sähkötysavainta painoi, paperinauhalle tuli vastaavanmittainen musteviiva. Sähkötyskokeet tarkastettiin näiltä nauhoilta. Pisteen piti olla piste ja viivan viiva. Kokeissa hylättiin maailmalla myöhemmin yleisesti kuullut pisteen ja viivan välimuodot, mitkä pystyi arvaamaan vain sanoman muuta sisältöä kuunnellen.

Vastaanottoa varten oli jokaisen oppilaan istuinpaikan vieressä reiät kuulokkeille. Kuten lähetyksessä, vastaanotossakin harjoiteltiin sekä viiden merkin koodiryhmiä armeijan malliin, että selväkielisiä oikeita sähkösanomia. Kansainväliseen toisen luokan tutkintoon kuului läpäistä kooditeksti 80 merkin minuuttivauhtia ja selväkielinen 100 merkin vauhdilla. Ainakin itselleni oli suuri kynnys opetella kuuntelemaan selväkielistä sähkötystä ilman kynää ja paperia, kuin puhetta. Aikanaan radiohytissä oli osattava seurata kymmenistä yhtäaikaisista piipittäjistä vain laivalle tarpeellisia.

Joku helsinkiläisistä oppilaista toi kotoaan luokkaan kasettisoittimen ja kytki kuulokeverkkoon. Erityisen pitkäveteisillä tekniikan tunneilla pysyi hereillä kuuntelemalla kasetilta pauhaavaa popmusiikkia. Mahtoi opettaja aprikoida, että kovin kiinnostuneina opetusta seurataan, kun ihan kuulokkeet korvilla ja silmät kiinni uuteen tietoon syvennytään.

Radiotekniikkaa opetti insinööri Kalevi Ahti. Arvostettu herrasmies, joka rauhallisesti piirteli liitutaululle neliöjuuria ja potensseja. Koetehtävät jaettuaan hän laittoi avonaisen kirjan pöydälle, otti pois silmälasit nenältään ja noin 10 cm etäisyydeltä syventyi lukemaan. Jossain vaiheessa tuntia kirjaa edelleen lukien insinööri ilmoitti:”minuutin kuluttua aukaisen ikkunan”.

Ns. laboratoriotöitä johti insinööri Ista Alajoki, Star Radio Oy:n perustajia. Erilaisiin kytkentöihin kiinnitettiin mittareita hauenleuoilla. Jostakin namiskuukkelista väännettiin ja seurattiin, kuinka jokin viisari nousi, jokin laski. Usein melko huonolla ymmärryksellä näistä piti kirjailla laboratorioseloste, missä seikkailivat jännite, virta, resistanssi, impedanssi kapasitanssi ja kumppanit. Värittömät ja sekavat raportit palautuivat insinööriltä paljon värikkäämpinä punakynällä koristeltuina.

Tekniikan lisensiaatti Touko Hahkio teknillisestä korkeakoulusta selvitti sähköopin saloja. Ensimmäisen oppitunnin aihe oli suhteellisuusteoria: e = mc toiseen. Siitä sitten syvennyttiin perusteellisemmin aiheeseen ja elektronien elämään. Mahtoiko johtua tästä, vai jostain muusta, mutta muutaman viikon kuluttua meitä opiskelijoita oli enää 20.

Vihreäkantinen ”Siirtyvän meriliikenteen käsikirja” oli radioliikennetuntien aiheena. Kirja sisältää tuhansittain pykäliä, taajuuksia, sadoittain Q-lyhenteitä alkaen QOA päättyen QUY. Lisäksi kymmenittäin muita radioliikenteen lyhenteitä. Tuoretta kirjaa silmäillessä tuntui, että tässäpä kammottava opus. Vaan olikin koulutuksen mielenkiintoisin oppiaine, kun liikennetarkastaja Esko Tanskanen kävi käytännön esimerkein kirjaa läpi. Esko Tanskaselle ei mikään ollut vierasta. Hän hallitsi monenlaiset asiat tähtitaivaasta Helsinkiradion puhuvaan papukaijaan Eetu Pitkäpyrstöön.

Myöhemmin radioliikenteen opettaja vaihtui. Silloin toteutuivat aiemmat pelot: tunnilla luettiin vuoron perään ääneen radio-ohjesäännön pykäliä. Välttämättä ei ymmärretty, mitä lakiteksti tarkoitti käytännössä.

Esko Tanskanen opetti kädestä pitäen lyhytaaltoyhteyksien sapluunaa. Jokainen oppilas vuoron perään joutui operaattoriksi. Kuunneltiin jokin hyvin kuuluva rannikkoasema, jota kutsuttiin. Jos saatiin asema vastaamaan, annettiin oma työskentelytaajuus, missä kerrottiin terveiset suomalaisesta kipinäkoulusta. Enpä ollut ainoa, joka sähkötysavaimen varressa kyseli muilta, ”mitä se vastasi?”

Englanninopetuksessa luokka jaettiin ”pitkän englannin” ja ”pitkän saksan” lukijoihin. Ryhmillä oli eri kokeet. Jos osasi englantia hyvin, sai todistukseen hyvän numeron. Jos osasi alkeita hyvin, sai yhtä hyvän numeron. Harmillista, ettei sähkö- ja radiotekniikan opiskeluissa ollut samanlaista jakoa.

Tutkintoon kuului EA1 eli ensiapuykkösen suoritus. SPR:n edustajan kanssa sidottiin toinen toisiamme umpisolmuihin. Kirjanpitoa ja palkanlaskentaa opetti eläkkeellä ollut merikapteeni. Vieläkin muistan palkanlaskennan täsmäohjeen:”Jos on oltu vajaa kuukausi töissä, pidätetään verojakin vajaalta kuukaudelta”.

Suomen Radiosähköttäjäliiton edustajat kävivät muistuttamassa liitosta. Ensimmäisen radiosähköttäjäkurssin oppilaat olivat perustaneet liiton viitisenkymmentä vuotta aiemmin. Silloin ymmärrettiin, että yhteistyöllä saadaan tuloksia. Hyödytöntä on yksinään puskista huudella tai kampittaa kollegaa. Laivassa oli omat ammattiliittonsa myös kansi- ja konepäällystöllä, sekä miehistöllä. Pakko ei ollut liittoon kuulua, mutta periaate oli, ettei seilattu liittoihin kuulumattomien kanssa. Koskaan ei kukaan tullut kieltämään, ettei hänen palkastaan saa periä jäsenmaksua.

Radiosähköttäjäopiskelijoilla ei ollut vaatimuksena edeltävää merikokemusta. Kesäloman ajaksi onnistuin saamaan kansioppilaan vakanssin tankkilaivan matkaan Mustallemerelle ja takaisin. Junkin kuukausipalkka oli 435 markkaa. Laivan kipinä opetti tarkasti palkanlaskun anatomian. Mm. miten vajaan työkuukauden verot pidätetään jämptisti. Syksyllä koulun jatkuessa jaoin muille nämä palkanlaskukaavat. Olin myös kerännyt merimiesslangisanastoa, että vastavalmistuneet kollegat löytäisivät edes radiohytin miidsipissä brygän takana. Myöhemmin kuulin erään samalta kurssilta valmistuneen laivassa valittaneen, ettei tiennyt palkanlaskun kuuluvan kipinän hommiin.

Olin aiemmin kierrellyt Helsingissä varustamoiden konttoreita ja kysellyt työpaikkoja. Henry Nielsen yhtiössä Keskuskadulla merihenkilöstöpäällikkö Pentti Ojamies oli ainoa, joka antoi toiveita työhönpääsystä. Alustavasti katseltiin jo jobia Naantalissa makaavaan kuivarahtiin. Kun kävin uudelleen konttorissa järjestelemässä pestausasioitani, houkuttelin muita kurssilaisia völjyyn. Aika moni onnistui saamaan jobin itselleen.

Jo tuolloin varustamossa oli käytössä ”paikallinen sopiminen”. Silloin merkitys oli päinvastainen kuin nykyisin: Pentti Ojamies sopi työehdoista joustavasti työntekijän eduksi, mikä pruukasi olla myös redarin etu. Jollain oli normaalia lyhyempi kontrahti, joku sai tariffipalkan lisäksi prosenttikorotuksen tai ylimääräisen ikälisän. Kun laki ja muut varustamot edellyttivät, että pestausaika on yksi vuosi, tehtiin Nielsenillä puolen vuoden sopimuksia. Sen aikainen paikallinen sopiminen loi Nielsenin hengen, jota vielä viidenkymmenen vuoden kuluttua isolla porukalla käydään muistelemassa nostlagiaristeilyillä.

Viimeisenä syksynä radio-osaston johtaja Timo Kytömaa opetti puolijohdetekniikkaa. Hän myös jakoi 17.12.1971 todistukset ja sertifikaatit kurssin läpäisseille. Kahdeksantoista meitä oli, kahdelta jäi pätevyys saamatta. Sittenpä pitikin kiirehtiä Lauttasaaresta – nyt jo bussin kyydissä – Helsingin juna-asemalle ja Turun junaan. Samana iltana olin Naantalissa uudessa työpaikassani. Kaikkien merenkulkijoiden tuntema WHITE ROSE/OFTE oli lähdössä liikenteeseen maattuaan kylmänä viljavarastona koko syksyn.

Näin se sitten alkoi. Ensimmäinen kipinän jobi.

Nostettuani taksista tavarani laiturille silmäilin ympärilleni. Ruosteista, niitattua laivankylkeä jatkui molempiin suuntiin niin pitkälle, kuin pimeydessä näkyi. Jossain ylhäällä laakongin yläpäässä tuikuttivat himmeät valot miidsipin kongilta sumuiseen talviyöhön. Oli hiljaista. Ketään ei näkynyt missään.

Laiva oli maannut ankkuroituna loppukesästä viljavarastona ja oli nyt joulun alla hinattu kaijaan ja lähdössä liikenteeseen. Sisällä miidsipissäkään ei näkynyt ketään. Hämmästelin kongeilla olevia vesipytsejä, joihin tipahteli katosta vettä kuin viallisesta hanasta. Olin aina luullut, että jos laivaan tulee jostain vettä, se tulee pohjasta, eikä katosta.

Löysin jonkin suljetun oven takaa päällystömessin ja pöydän takaa ihmisen lukemasta sanomalehteä. Oli koneykkönen stoptörnissä. Opasti etsimään kipinän tiloja jostain ylemmistä kerroksista (Henry Nielsen nostalgiaristeilyillä konemestari edelleen muistelee sydämellisesti virnottaen, kun ”radiosähköttäjä Sylvänne ilmoittautui palvelukseen”). Sieltähän ne löytyivätkin: ovet selällään, asuinhytin punkassa ikääntynyt muhkurainen paljas patja ja huovan riekale.

Radiohytin laitteet niin ikääntyneitä, ettei semmoisia edes koulussa ollut näkynyt. Eikä myöskään niissä kymmenissä laivoissa, joissa olin kouluaikoina kyläillyt.

Kuluvina päivinä alkoi radiohytissä poikkeilla uutta väkeä. Päällystön pölykalle laitteli asuinhytissä punkkalootan nukuttavaan kuntoon. Jotkut toivat dokumenttejaan. Jotkut hakivat pois dokumenttejaan. Rohkeus ei riittänyt jäädä semmoiseen vanhaan viljavarastoon, jonka seilauksistakaan ei kukaan tiennyt.

Radiolaitteista ei millään tahtonut löytyä väännintä, joka olisi päästänyt niihin sähkön ja hurauttanut käyntiin. Onneksi messissä joku konemestareista kuunteli toisella korvallaan huoliani ja tiesi, että konehuoneen sähkötaulussa on kytkin, jossa lukee Radio.

Radiohytin akut löytyivät eräästä miidsipin komerosta jäähileessä. Lataus alkoi toimia, kun korsteeni oli sisäpuolelta koluttu ja sieltä löytynyt latausvastus saatu kuntoon. Hätälaitteiden muuttajakone pyörähti käymään, kun kalle oli aamuisin käynyt hakkaamassa masiinan ympäriltä nurkasta jään palasiksi. Päivällä katosta turkille sulanut vesi halusi yön viileydessä jäätyä.

Lähtöiltana odoteltiin päällikköä laivaan. Lämmöt olivat messissä jo niin hyvät, että venttiiliä pidettiin auki. Ihmettelin ulkoa kuuluvaa solinaa: nytkö vettä tulvii laivaan jo lorisemalla? Kokeneemmat tiesivät kertoa, että bunkkerin otto oli päässyt täkille (polttoöljy pääkonetta varten tursusi kannelle).

Kohta kiipesi päällikkökin puuriin. Kättelimme salongissa puristamalla hänen vasemman kätensä pikkusormea. Muut sormet olivat laakongilla tuhriintuneet öljyyn. Konemestarit arvelivat lurauttaneensa kolmisen tonnia bunkkeria täkille. Tiedon ehtiessä satamamiehille oli määrä vähentynyt jo pariinsataan litraan.

Puoliltaöin koitti lähdön hetki. Yritin vimmatusti saada vastaanottimista kuulumaan edes lähimpiä rannikkoradioasemia tekemällä erilaisia antennikytkentöjä. Jossain vaiheessa poikkesi försti toteamassa, että ”hyvä kun olet vielä hereillä. Tuuli painaa laivaa kiville ja voidaan joutua siirtymään pelastusveneisiin”.

Oli ikimuistoinen hetki ensimmäistä kertaa ottaa yhteys Helsinkiradioon. Kerran jos toisenkin piti oikoa hihansuita ja paidan kauluksia ja haroa jakausta kohdalleen. Heti kutsun jälkeen oli vastaanottimen viisarilla harottava Helsinkiradion taajuuden seutuvilla, josko vastausta kuuluisi. Seuraavat yhteydet olivat jo sujuvampia. Myöhemmin sai olla tukkakin sekaisin ja kaulukset vinossa. Aina ei ollut edes paitaa päällä.

Kaikesta huolimatta olimme aamulla tarmokkaasti menossa merellä. Oli tyyntä ja matka taittui rivakkaa yhdentoista solmun vauhtia. Jäi siinä jälkeen majakkalaivat ja troolia vetävät kalapaatit. Iltamyöhällä olimme jo perillä lastaussatamassa Raahessa. Oli tulossa rautaa ruumien pohjille.

Pääsin joulunpyhiksi poikkeamaan kotosalla. Raahesta Oulun lentokentälle ajanut taksikuski tiesi kertoa, että laivastamme oli jo lähtenyt paljon poikia, kun pääkonekin oli haljennut ja surrattu kasaan vaijereilla ja koivuhaloilla. Panin mieleeni, että palattuani pitää käydä sitä pääkonetta ihmettelemässä.

PS. tuossa vaiheessa on jo opittu, että merenkulkijat liikkuvat laivalla, taksilla tai lentokoneella.

Katso kuvia koulusta