Muuta muistelua

Kuvaus

Muita varustamoita, sekä muuta merenkulkuun liittyvää tarinointia

Mieleenpainuva tapaaminen

Lähettänyt Anonymous (ei varmistettu)

Taisi olla vuotta 1968 kun oltiin porukalla äänestetty Nipan Pursiseura lakkoon ja saatiin näin hiukan ylimääräistä vapaata.

Olin silloin EFFOA´n HEROS´ssa puolikkaana ja maattiin Helsingin Jätkässä lakon kourissa.  Kaverini, niinikään Riihimäen kundeja, oli siinä vieressä saman yhtiön vanhassa S/S SIRIUS´ssa matruusina. Siitä sitten illansuussa langongivehkeet päälle ja Stadin yöhön tarkoituksena nauttia lakkopilsneerit. Ensin suuntasimme matkaa voittavat askeleemme vanhaan tuttuun Merenkulkijoiden kulttuuriyhdistykseen, ravintola Kannakseen. Siellä oli tosin jo sen verran moni ehtinyt ennen meitä lekottaa ankkurin, ettei ollut puhettakaan mahtua sisään. Katsastettiin sen jälkeen tietenkin vielä näköalaravintola Salve mutta siellä tilanne oli sama, ylimääräistä jengiä kannettiin jo tukat silmillä Wärtsilän altaan reunalle lepäämään.    

Janon äityessä lähes kestämättömäksi siirryimme kohti keskustaa ja eksyimme Lihapihan (Kaivopiha) kautta silloiseen ravintola Orsoon joka sijaitsi nykyisen hotelli Presidentin vieressä olleessa talossa. Sattumalta siellä oli esiintymässä jo silloin suuri esikuvani Tapio Rautavaara. Ilta alkoi olla jo lopuillaan ja Tapsakin oli pakannut kitaransa penaaliin ja kun oli pois lähdössä kulki siitä meidän pöydän ohi, jolloin en malttanut olla tokaisematta, että vetäisehän Tapsa meille merimiehille oikein reipas merimieslaulu! Tapsa morjesti takaisin ja istahti pokkana pöytään ja kun tarkkaavainen kyyppari oli tuonut taiteilijalle tilaamani paukun, hamuili hän kitaransa esiin ja vetäisi kylmän viileesti syvällä baritonillaan meille, että: "olen meripoika reipas minä Haitista siellä tarvitse ei näytellä raitista......!"  Muutama muukin laulu siinä irtosi ja otettiin muutamia "lakkopilsneereitä" lisää.

Olin rinta kaarella pitkään, kun voin aina kertoa kavereille, että on sitä vietetty iltaa "Reissumiehen" kanssa ihan livenä! Vielä tänäkin päivänä hän kuuluu niihin suomalaisiin, joita arvostan ja jonka filosofiaa pidän esimerkillisenä. Esim. hänen lausumansa: "tärkeintä on, että olet sinut itsesi kanssa" ja " se paras matka oli kuitenkin aina se kotimatka" ovat legendaarisia ja ne kannatta aina pistää korvan taakse!

TERSÖn laivakello

Lähettänyt TimoHärmälä

Minulla oli Tersö-laivasta näin hieno muisto, mutta parivuotta sitten 2009 lahjoitin tämän kellon Rauman merimuseoon, koska sitten kun aika minusta jättää niin tuskin tyttäreni joka siivoaa jälkeni osaa tälle kellolle mitään arvoa antaa.

Syy miksi lahjoitin sen Rauman merimuseoon on se, että Rauman merimuseo on pienemmässä mittakaavassa ja tälläiselle esineelle löytyy ehkä helpommin tilaa jossakin vitriinissä. Mieluusti sen ottivat vastaan.

Toinen syy miksi  vein sen Raumalla on se, että laiva oli viimeinen tämän sarjan alus joka rakennettiin Uudenkaupungin telakalla eli Rauman naapurissa. Etteikö sitten ihan viimeinen oikea laiva joka sieltä lähti. GE oli uudenkaupungin telakan omistaja jossain vaiheessa ja taisi olla vielä silloinkin kun Tersö valmistui 1980. Näitä sisaria valmistui kolme kappaletta ja ne olivat Askö, Finnö ja Tersö. Aikaisemmat olivat hieman erilaisia.

Kun Igloo Team myytiin kreikuille 1992 niin laivassa oli vielä keulapakalla isompi laivakello jonka GE halusi lähetettäväksi heille omaan toimistoonsa ja samalla myynnin yhteydessä teettivat Singaporessa jossa olimme telakassa uuden kellon keulaan. Tämä pienempi kello jonka kuva on tässä oli komentosillan siiveltä, mutta se oli jossain myrskyssä pudonnut kiinnityksestään ja siitä oli myös kellon kieli ironnut. Kello oli ties kuinka pitkän ajan konehuoneen verstaassa korjausta odottamassa, mitä korjausta ei koskaan tehty. Sain idean siitä GE:lle lähetettävästä kellosta pakata tämän pienemmän kellon omaan matkalaukkuuni ja viedä mennessäni kotiin sillä eihän sitä kukaan osannut kaivata sinne brygan siivelle. Sehän oli minulle tavallaan tärkeä muisto sillä Tersö oli se ihan oikea laiva jossa ekan kerran olin kipparina 1981 lukuunottamatta sisävesikeikkoja.

Koska laivakello oli ainoastaan pölynkerääjä kirjahyllyssä niin päätin siitä luopua ja minä olin ainoa jolle sillä oli tunnearvoa. Uskon, että se kello sai Raumalla itselleen hyvän ja arvoisensa kodin muiden vastaavien esineiden kaverina ja seurassa.

Konttipaatista tankkeri

Lähettänyt TimoSylvänne

Merimiesjutussani ""Kaikenlaisia skönäreitä"  suomin median eli tiedotusvälineiden tietämättömyyttä laivoihin liittyvissä uutisissa. Tänä aamuna tuli taas lisää vettä myllyyn:

Uudessa Seelannissa viime lokakuussa kajautti konttipaatti kiville tai riutalle. Tänä aamuna Yleisradio ensimmäisenä uutisenaan kuulutti, että alus oli katkennut kahtia ja tankkerista vuotaa öljyä mereen.

Meniköhän toimittajalla ajatus jotenkin siten, että jos laivasta valuu öljyä, se on öljylaiva ja öljylaiva on sama kuin tankkeri?

Anonymous (ei varmistettu)

Ma, 09.01.2012 - 05:48

Vai osaavat ne siellä Suomessakin niisä uutisisssa tehdä kaikista laivoista tankkeja.
Täällä Australiassa,tarkemmin Sydneyssä,se on aivan yleistä.Jos on joku,mikä kelluu
veden päällä,se on tanker.Ainoat laivat,joita toimittajat eivät ole tarjonneet tankiksi
,ovat matkustajalaivat.Mutta kyllä he tämänkin "virheensä" vielä jonain päivänä
"korjaavat".
Tämä UUden Seelannin rannikolla karille ajanut konttilaiva teki siinä mielesä historiaa
,että täkäläiset uutis toimittajat saivat sen kerralla konttilaivaksi.Olikohan
joku vähän vihjaisut.Mutta eivät he kaikkia asioita saaneet oikein.Uutisten mukaan tässä
laivassa oli bunkkeria 17 000 tonnia,joka valui mereen.Tuolla bunkkeri määrällä olisi
konttien lukumäärä ollut aika paljon pienempi kuin mitä se nyt oli.Bunkkerin määrän olisi
pitänyt olla 1 700 tonnia.Mutta hei,mitäs yksi nolla sinne tai tänne,tuleepahan iskevämpi
uutinen.Katselin eilen uutisista,kun näyttivät sen laivan nyt kokonaan katkenneen kahtia.
Pysyi kuitenkin konttilaivana.
Tästä tankkeri uutisoinnista oli joku vuosi sitten hyvä esimerkki,kun Basha Bulker,
muistaakseni noin 40 000 tonnin bulk carrier,ajautui myrskyssä rantaan New Castlessa.Koko ajan
alusta uutisoitiin tankkerina.Ei toimittajilla välähtänyt,vaikka katselivat laivaa paikan
päällä,että ei oikein näytä tankkerilta.Se kulki vedessä,se on tankkeri.Meinasin laittaa
näille toimittajille kysymyksen,että mitenkä tähän laivaan lastataan öljylasti.Tuleeko se
putkia myöten vai tynnyreissä.Ja sitten meinasin vielä tiedustella,että minkälaisilla
autoilla he ajavat.Täytyy olla tankkiauto,koska he laittavat polttoainetta auton tankkiin.
Mutta sitten ajattelin,että nämä kysymykset olisivat olleet liian vaikeita heille,kun eivät
edes erota tankkilaivaa kuivarahtilaivasta.
Että silla näitä uutisia tehdään. Matti Salo

Vauhdikas työhaastattelu

Lähettänyt KariHovi

Toinen lukuvuosi KoTeKossa keväällä 1971 oli päättymässä. Olin kahden vaiheilla, lähteäkö kesäksi seilaamaan vai hakemaan puuttuvaa noin 4 kuukauden maapraktiikkaa Kalarannan konepajalta. Tämä pajahan oli tullut tunnetuksi Kotkan koulun konemestarien maapraktiikkapajana.

Olin tavannut kevättalvella Kotkassa jm Sisun ykkösmestarin Reima Sarinin. Hän oli jo vanha tuttu ms Hesperuksen ajoilta, jolloin seilasi kyseisessä aluksessa kakkosmestarina. Jm Sisu (vanha Sisu) kävi talven aikana useasti Kotkassa, koska murtajan liikennealue oli määrätty itäiselle Suomenlahdelle.

Sisu oli jälleen visiitillä Kotkassa ja tapasin Reiman Fennian Grillissä, tai Pubihan tuo taisi silloin jo olla. Kerroin hänelle kesäkuukausien suunnitelmistani. Tilannehan oli se, että maapraktiikkaa pitäisi saada, mutta laivassa moottorimiehenäkin tienaisi enemmän. Reima kertoi, että heiltä oli sorvaaja pari päivää sitten hypännyt Viikarin salmessa mereen ja sorvaajan paikka aluksessa olisi vapaana. Olin käynyt aikoinani ammattikoulun metallipuolen, joten tiesin jotakin sorvauksesta ja myöskin hitsauksesta. Niinpä lähdimme siltä istumalta kohti satamaa ja jm Sisua kyselemään siiffiltä jobia.

Lyhyen läntä huopahattuinen herra harppoi edellämme kohti "miljoona möljää", jossa Sisu makasi, hän oli murtajan siiffi. Pistimmme Reiman kanssa puolijuoksuksi ja saavutimme siiffin "Vetekin" kahvilan kohdalla. Reima aloitti keskustelun porilaismurteella:"Tuanoin hän tulis meill sorvaajaks", samalla osoittaen minua peukalolla. Siiffi jatkoi matkaa pysähtymättä kysyen kuitenkin minkälainen on koulutukseni. Kerroin hänelle ammattikoulun käymiseni, meripraktiikkani ja lisäsin siihen vielä, että olen teknillisessä koulussa konemestarilinjalla. Sen paremmin sivuilleen vilkaisematta siiffi sanoi."Otetaan mies laivaan".

Se oli siinä, "työhaastattelu", sain jobin. Käänsimme Reiman kanssa kengänkärjet 180 astetta ja palailimme Pubiin nauttimaan oluet.

Perjantaina 30.4.1971 matkustin Turkuun Wärtsilän telakalle, jonne Sisu oli edellispäivänä tullut pohjamaalaukseen. Viikon päästä siirryimme  Pansion tokka-alueelle, jossa olimme koko kesän. Näin sain puuttuvan maapraktiikan ja syksyllä sain ulos alikirjan. Seuraavana keväänä 1972, kun koulu päättyi sain kolmosmestarin jobin Finnclipperiin.

Tekniikan tunnilla

Lähettänyt TimoSylvänne

Radisähköttäjäkurssilla 1970 - 1971 Lauttasaaressa opetti sähkötekniikkaa insinööri Sampo Ahti. Vanhempi herrasmies, jota arvostettiin suuresti. Opetus oli täsmällistä, mutta usein laskukaavoihin perustuvaa, joten joskus tunnit tuntuivat puisevilta.

Ehkä tästä johtui, että joku pitkästynyt hoksasi tuoda kotoaan luokkaan kasettinauhurin ja ajankohtaista musiikkia. Olisiko ollut takapenkkiläisistä Asumuksen Jaska tai Poutasen Risto? Nauhuri kytkettiin luokan sähkötysverkon pistokkeeseen, kasetti pyörimään ja jokainen kuuli musiikin tökkäämällä kuulokkeensa omiin pistokkeisiinsa. Monilla oli pehmustetut luurit, josta kovakaan soitto ei vuotanut muiden korviin.

Radiosähköttäjäkurssi 1971

Risto vasemmalla, Jaakko kolmas vasemmalta. Pekka Aalto istuu välissä.

Oli taas sähkötekniikan tunti. Insinööri Ahti opetti, oppilaat kuuntelivat ääneti ja verkossa pauhasi musiikki.  Yhtäkkiä huutaa Poutasen Risto suureen ääneen :" Asumus, hei Asumus, kuuntele, tää on hyvä piisi!"

Opettaja kääntyi taululta luokkaan päin. Varmaankin totesi, että oli tapahtunut vahinko ja jatkoi opetusta.

Sähkötekniikan kokeissa insinööri Ahti jakoi koepaperit ja istui opettajan pöydän taakse, riisui silmälasinsa ja kumartui lukemaan pöydällä olevaa kirjaa noin 20 sentin etäisyydeltä. Jossain vaiheessa tuntia opettaja - edelleen kirjaa lukien - sanoi ääneen:"Minuutin kuluttua aukaisen ikkunan". Näin tapahtuikin ja insinööri palasi pöydän taakse, otti taas pois silmälasinsa ja jatkoi lukemista.

Ships of Thom Companies on the Seven Seas

Lähettänyt TimoSylvänne

Keväällä julkaistiin Matti Pietikäisen kirja FROM HIGH ARCTIC TO ANTARCTICA, Ships of Thom Companies on the Seven Seas. Viimeinen sivunumero on 573. Kirja on A4 kokoa, leveyttä jokunen sentti enemmän. Painoa varmaankin useampi kilo, mutta kirjan sisältämän tiedon paino moninkertaisesti enemmän.

Kirjoittaja käy läpi kaikki alukset, minkä kanssa yhtiö on ollut tekemisissä. Aluksi valoitetaan näkemyksiä ja suunnitelmia, minkä takia kiinnostus laivaan on herännyt ja kuinka omistukseen tai osaomistukseen on päädytty. Jos kyseessä on uudisrakennus, selostetaan rakentavan telakan historia ja sen jälkeen aluksen rakentamisen historia. Kiinnostavasti valotetaan sen hetkistä merenkulun tilannetta, mihin uudisrakennus on tulossa, ennenkuin aletaan kertoa laivan liikennöinnistä ja sattumuksista matkoilla.

Jos yhtiö on hankkinut vanhan aluksen, esitetään laivan aiempi historiikki ja aiempien omistajien taustatiedot. Kun laiva on laitettu myyntiin, kerrotaan kaupanhieronnan kiemurat ja yhteenveto myyntihinnoista aluksen uran aikana. Samoin on kerätty tietoja taloudellisista voitoista ja tappioista. Kun laiva on siirtynyt uusille omistajille, kerrotaan kaikkien näiden historiat ja muut merenkulkuun liittyvät hankkeet. Lopulta päädytään romutustelakan rannoille.

Teksti on englanniksi, mutta tällainenkin vuosikymmeniä sitten kielen aktiivisen käytön lopettanut lukee sitä sujuvasti. Kuvitus on runsasta ja paljon kuvia on onnistuttu löytämään samasta laivasta eri nimillä. Kirjan lopussa on erittäin monipuoliset hakemistot.

Kunnioituksella voi ihmetellä Matti Pietikäisen keräämää tietomäärää sekä valtavaa lähteiden hallintaa. Jotta olisi edes jotakin kritiseerattavaa, niin onhan kirja aika painava sohvalla selällään maaten luettavaksi.

GOTTFRID

Lähettänyt TimoSylvänne

GOTTFRID-laivan historiikkiin on Lauri Vuorinen kirjoittanut ansiokkaan kommentin aluksen lopunajan omistuksesta. Parista lähteestä on löytynyt tieto, että Erikson olisi GOTTFRIDin myynyt 1953. Ostaja on ollut Suomen Laiva Oy. Entinen Suomen Joutsenen pitkäaikainen päällikkö John Kokola olisi ostanut Suomen Laiva Oy:n osakkeet 1954. John Konkola kuoli 71 vuoden ikäisenä 1955 ja osakeyhtiön toiminta lopetettiin ja GOTTRID myytiin romuksi. Olisiko näissä toimissa ollut mukana autuaan poika Johan Konkola?

Kauppalaivatietokannasta ei löydy merkintää, että GOTTFRID olisi saanut uuden nimen KANNAS vuonna 1953. Miramar tämmöisen tiedon kertoo. Voisi arvailla että Suomen Laivan ostettua GOTTFRIDin nimeksi olisi muutettu KANNAS ja kun John Konkola osti Suomen Laiva Oy:n osakkeet, olisi palautettu entinen nimi. Redarien vastuulla kuuluu olleen laivatietojen ilmoittaminen valtion rekisteriin, joten tietojen ilmoittamisissa on ollut puutteita. Toisaalta tietojen siirrossa laivatietokantaan kuuluu tapahtuneen virheitä.

Tämän GOTTFRIDin alkuajan tiedosta olen löytänyt vain yhden nettisivun, mikä kertoo että alus olisi ollut ruotsalainen ja omistajana G. Sjöberg. Sjöbergistä en toistaiseksi ole löytänyt mitään enempää.

Em. tietojen lähteinä on ollut kauppalaivatietokanta, Miramar sekä kirjat Åländsk Sjöfart med Maskindrivna Fartyg, kirjoittajana Justus Harberg, sekä Matti Pietikäisen tuore Ships of Thom Companies on the Seven Seas. Tämä Matti Pietikäisen teos on sellainen luomus, mistä koitan kirjoitella ihan erillisen arvioinnin.

Anonymous (ei varmistettu)

Ke, 04.01.2012 - 13:13

In reply to by Anonymous (ei varmistettu)

Kysäsin nuoruudenystävältäni ja Merikoululuokkatoveriltani s/s Gottfid'n omistussuhteista. Captain John Konkola, Neste Oil Risk Managementista (toi oli niin vaikuttavaa, että oli vallan pakko käyttää) sanoi, että isänsä, Captain Johan Konkola oli laivassa osallisena, samoin sukulais-Konkoloita Jämsästä, isoisänsä, Captain John Konkolan, omistamisista hän ei tiennyt mitään. Ei ollut, kuulemma asiasta kysellyt isältään, ja nyt se sitten on myöhäistä. Että ne on omistussuhteet osattu sotkea jo silloin :)

Anonymous (ei varmistettu)

Ma, 12.12.2011 - 15:14

Erään tiedon mukaan GOTTFRID myytiin J. Soinille. Omistiko J. Soini Suomen Laiva Oy:n ja myi osakkeett John Konkolalle? Vai myikö Soini laivan muussa omistuksessa olleelle Suomen Laiva Oy:lle, minkä osti John Konkola?
Tieto aluksen KANNAS nimestä tuntuu oikealta, koska Soinilla oli myöhemminkin KANNAS niminen laiva.
T.S

Kouluasuntoja

Lähettänyt JariSavolainen

Kun aloitin kipinäkurssin 1972 vuoden alkupäivinä, sain onneksi alivuokralaiskämpän Lauttasaaresta aivan Särkiniementien läheltä. Mutta kesällä, kevätlukukauden jälkeen vuokraisäntä muutti ja jäin ilman asuntoa. Saimme sitten syyslukukaudeksi muutaman kaverin kanssa armonpalana Lauttiksen merimiesamiksen reksiltä Uinolta luvan asua maksua vastaan amiksen asuntolassa, kun siellä oli pari kämppää tyhjillään. Sekin lysti loppui joululomien alkaessa.

Kevätlukukausi 1973 alkoi ja kämppää ei tahtonut löytyä mistään. Samassa jamassa oli kolme muuta opiskelukaveria. Myllysen Eeron kanssa taisimme nukkua pari yötä yhden kaverin autossa. Kylmää hommaa tammikuussa. Kun oikein palelsi, käytettiin autoa jonkin aikaa, että sisätilat lämpeni edes hiukan. Lopulta ainoa kämppä minkä löysimme oli siirtolapuutarhamökki jossain todella kaukaa, Vanhakartanon takamailta. Yksi pieni huone ja keittokomero. Ulkohuussi ja vesi tuli mökille kun vesikelkan kanssa paljulla haki alueen kaivolta. Hyvin siellä mahtui neljä tulevaa kipinää asumaan. Ja näytti alueen muissakin mökeissä asukkaita olevan. Pieni saunakin oli mökin yhteydessä ja sitä lämmitettiinkin melkein joka ilta. Harva sauna oli, piti laittaa pökköä pesään. Kerran syttyi kiukaan takana oleva seinä tuleen, mutta vedellähän se sammui.

Aamulla joskus kuuden jälkeen talsittiin läheiselle bussireitin päätepysäkille ja kun bussia vaihtaessa Hesassa oikein pisti juoksuksi, niin saattoi ehtiä kursseille Särkiniementielle jopa ennen eka tunnin alkua kahdeksalta. Yleensä kuitenkin vähän myöhässä. Eipä tullut ikävä tuota kämppää kun keväällä kipinänpaperit taskussa viimeisen kerran potkaistiin murjun ovi kiinni.

Oppilaan kauhunhetket

Lähettänyt KariHovi

Moottorioppilasaikana 1967 FÅA:n Hesperuksessa työhöni kuului myös konepuolen hyttien ja konekongin siivous. Arkipäivisin petasin oman, neljän moottorimiehen sekä dunkin ja sähkön punkat. Samalla suoritin pienehkön järjestelyn hyteissä.

Konekongin turkki pestiin kolme kertaa viikossa. Kongin turkki oli päällystetty vaaleilla linoleumilaatoilla. Kone- ja täkkikongi yhtyivät ahterikantissa. Laattoja oli yhtymäkohdassa epätasapari, niinpä junkki-Kaitsun (myöhemmin huippuvirassa Helsingin kaupungilla) kanssa sovimme, hänellehän kuului täkkikongin siivous, että pesemme keskimmäisen rivin kahteen kertaan, näin ei jäisi turhia rantuja.

Perjantaina iltapäivällä sekä lauantaina aamupäivällä suoritettiin hyteissä viikkotorppaus ja liinavaatteiden vaihto. Samalla jaoin viikon saippuapalan sekä joka toinen viikko pyykkipulveripaketin.

Ensimmäisellä reissulla emäntänä oli Tyyne Pohjanmaalta. Hän oli reilu emäntä, sain itse hakea liinavaatevarastosta uudet lakanat ja pyyhkeet, joskus jopa muutaman ylimääräisenkin. Jostakin "syystä" hänellä oli tapana ottaa punkassaan "ilmakylpyjä" juuri silloin, kun kävin pyytämässä häneltä liinavaatevaraston avainta. Avain löytyi aina punkan vieressä olevalta yöpöydältä, joten jouduin näkemään kaikki "kalleudet". Tilanne oli ujolle pojalle kauhistuttava, vähintäänkin kiusallinen.

Tyyne oli vikaeeraaja ja seuraavalla reissulla tuli vakituiseksi stuertiksi Ragu Ahvenanmaalta. Tieto kulki, että hänkin piti nuorista pojista. Oh hoh, on tämä meininkiä näissä paateissa, ajattelin.

No, matka jatkui, kuin myös siivoukset. Tuodessani likaista pyykkiä, ensimmäinen kerta uuden stujun aikana, pyysin herralta liinavaatekomeron avainta, sehän ei onnistunutkaan. Hän itse lähti ottamaan vastaan likapyykin, laski jokaisen lakanan ja pyyheliinan, ja näitä vastaan antoi puhtaat liinavaatteet. Itse seisoin kongin puolella, tietoisuus herran mieltymyksistä pelotti.  

Stuertista vielä eräs kertomus: Olimme Algerissa ja tullessamme puoliltaöin laivaan, laivan paikallinen arabiyövahti toivotti hyvät yöt, kysäisten iltamme sujumista kaupungilla. Saatuaan meiltä lyhyet  "very fine"-vastaukset hän naurahtaen totesi:"Chief stuert, no finlandes", samalla hän taputti takapuoltaan. Tähän moottorimies Kake vastasi välittömästi: "Chief stuert, swedish". Näin yritimme säilyttää suomalaisten merimiesten maineen.

Kylmiä laivoja

Lähettänyt TimoHärmälä

Kaikki kylmälastit joita minä ajelin olivat sen verran kevyttä kamaa, että pystyimme huoletta ottamaan lasitilat aivan täyteen, eikä tarvinnut oikeastaan huolehtia siitä, että lastimerkki olisi vajonnut liian syvälle.

Kala, liha, voi olivat niitä painavampia lasteja jolloin lastimerkki meni aika lähelle. Kun taas hedelmät (sitrus, omenat, päärynät, kiwi, ananas banaanit ja mitä niitä nyt onkaan), perunat ja sen sellaiset olivat hieman kevyempää kamaa.

Jos lastasimme pakastekalaa lämpimissä paikoissa niin silloin se yleensä tapahtui avomerellä emälaivoista ja purkaus sitten oli usein African satamissa.  Me precoolasimme lastiruumat aina ennen lastausta tuonne -20/-25 asteisiksi.

Lastauksen aikana kun luukut olivat auki niin jäähdytystä ei voitu pitää päällä koska patterit olisivat heti jäätyneet eivätkä duunaritkaan olisi sitä hyväksyneet.  Kuten sanoin kala ja liha ja kaikki muukin pakastekama oli etukäteen pakastettu kun lastasimme sillä mehän emme kuitenkaan olleet mikään pakastamo. Lastauksen aikana jatkuvasti perämiehet mittailivat lastattavan tavaran lämpöjä ja jos esim kalan lämpötila oli lämpimämpää kuin miinus kymmenen astetta niin emme ottaneet sitä vastaan. Se miinus kymmenen oli kalassa ja lihassa ehdoton raja joskin konemestarit narisivat jo jos tavaran lämpötila oli vaikka -13 astetta.

Lastasimme kalaa ja voitakin usein Hollannissa. Purkaussatamissa esim. Algeriassa jonne usein veimme voita, niin voi teki todella hyvin kauppansa jo ennenkuin tavara oli laiturille ehtinyt sillä duunarit söivät voita lastiruumissa ihan sellaisenaan rikkoen aina aika suuren määrän voilaatikoita. Ei niitä meidän jengi oikein ehtinyt millään vartioimaan kun täkkäreitä oli vain neljä ja perämiehiä kaksi. Hävikki oli aina suuri oli sitten kysymyksessä kala, liha tai voi jota Afrikan satamissa purimme. Purkauksen loputtua lastin vastaanottajan mukaan shortlanding oli usein jopa satoja laatikoita, josta tietysti aina haluttiin syyttää laivaa. Tapana olikin, että aina lastauksen jälkeen kaikki lasti/miesluukut joista oli sisäänkäynti lastiruumiin sinetöitiin, josta sinetöinnistä saimme aina certifikaatin johon oli meritty sigellien numerot etc emmekä koskaan avanneet purkaussatamissa luukkuja ennenkuin lastin vastaanottaja tai joku muu tarkastaja oli käynyt toteamassa sigellit ehjiksi ja koskemattomiksi. Purkauksen loputtua kirjoitimme shortlanding huomautukseen sitten aina oman huomautuksen jossa todettiin, että ennen purkauksen alkua sigellit tarkastettu ja todettu ehjiksi jne. jne.  ja, että kaikki lasti purettu konossementin ja manifestin mukaisesti eikä yhtään lastia ole laivaan jäänyt. Sitä en sitten koskaan tiennyt miten asiat tästä etenivät ja kuka maksoi mitäkin.

Igloo Team (ex Tersö) laivan kanssa ajoimme parikertaa ns. buffalomeat lastin Bombaysta Intiasta silloisen Zairen Matadiin joka sijaitsee rannikolta Kongojokea noin kymmenen tunnin ajomatkan päässä sisämaahan päin. Minua Matadin keikoilla aina huvitti luotsiaseman nimi Banana Pilot Station. En tiedä mitä hauskaa siinä koin. "Igloo Team calling Banana Pilot Station". Liha oli pakattu noin 20 kilon laatikoihin. Hirveä vilske kävi kannella purkauksen aikana kun duunarijengi ja kaikki kynnelle kykenevät olivat aivan villeinä kun luukut avattiin. Tavaraa kulkeutui maihin varmaan yhtä paljon gangwayn kautta paikallisten duunarien kainaloissa kuin meidän lastipuomeilla. Ainoa tapa estää varastelu olisi ollut sulkea luukut. Olin hankkinut uuden videokameran vähän aikkaa sitten Singaporesta ja kapusin standrdibrygalle kuvaamaan sitä sirkustouhua joka meidän kannella oli menossa. Joku duunari huomasi sen, että heitä kuvataan ja siitähän se meteli nousi. Ei kestänyt montakaan minuuttia niin laivaan nousi ainakin viiden hengen ryhmä tärkeän näköisiä komeisiin uniformuihin pukeutuneita upseereita rankaisemaan minua koska olin ilman lupaa salaa kuvannut heidän satamaduunareitaan. Ensin meinasivat takavarikoida koko viedokameran, mutta sitten tyytyivät vain kasettiin ja kahdensadan dollarin sakkoon jonka suoritin käteisellä. Tulin siihen tulokseen, että laivan lastin julkinen varastaminen on salittua, mutta ei sen kuvaaminen. Purkauksen jälkeen odotin tietysti hirveätä lastihäviikkiä, mutta ihme ja kumma lastattu ja purettu laatikkomäärä stemmasi täsmälleen.

Joskus kuljetimme myös tuoremehua Israelin Ashdodista Europpaan. Yllätys yllätys ruumat piti precoolata -20 asteisiksi, joka oli myös kuljetuslämpö. Mehu oli tynnyreissä ja se oli niin paksua ja makeaa mössöä, että sitä olisi voinut lapioida. Se ei kuitenkaan jäätynyt edes -20 asteessa. Sellainen tynnyri kun rikkoutui lastiruumassa purkauksen aikana niin siinä olikin tosi iso homma puhdistaa se.

Normaali käytäntö oli, että aina kun avattiin luukut niin jäähdytys stopattiin ja heti kun luukut suljettiin esim yön ajaksi niin täysi jäähdytys päälle. Joitakin poikkeuksiakin oli esim Ecuadorissa banaaneita lastatessa viimeaikoina ajoimme luukkujen olessa aukikin flekteillä hiljaisella nopeudella hieman kylmempää ilmaa. Siitäkin helposti kyllä duunarit narisi.

Merimiesten keskuudessa puhuttiin usein ns. banaanihävittäjistä jolla tarkoitettiin lähinnä Salenin suuria ja todella nopeita jäähdytysaluksia jotka nopeutensa ansiosta soveltuivat hyvin banaanien kuljetukseen jotta banaanit ehdittiin saamaan määräsatamaan vielä kun ne olivat vihreitä eikä lopullinen kypsyminen ollut alkanut. Nämä hävittäjät olivat todella nopeita kun sellainen ilmestyi ahterissa horisonttiin niin ei siinä kauaa nokka tuhissut kun samainen laiva häipyi taas horisonttiin keulan edessä. Vasa Shippingin San Benito oli juuri tyypillinen tälläinen banaanihävittäjä.

Jos oikeat miehet sattuivat oikeaan aikaan oikeaan paikkaan niin banaanien kuljetus onnistui hyvin myös hitaammillakin laivoilla. Näitä oikeita miehiä löytyi tietysti Gustaf Eriksonin kylmälaivoista joissa banaanit saivat oikean ja hellän hoidon hyvin pitkilläkin merimatkoilla niin, että banaanit olivat yhtä vihreitä purettaessa kuin ne olivat lastattaessa.

Tonnikalakeikat olivat sitten ihan oma lukunsa.

Anonymous (ei varmistettu)

Ti, 14.11.2017 - 10:04

Lyhyesti vain. Buffalomeat Intiasta on vesipuhvelin lihaa ja tuo appelsiinimehu Israelista on tiivistettä, joka sitten laimennetaan ja purkitetaan myyntiin.