Osa IV  TUON VALTAVAN PUUN ALLA 

(Buenos Airesin merimiespappi Ilkka Pärssinen muistelumatkalla tervehtimässä entistä kirkkoaan ja kotiaan huhtikuussa 2026.

Suora verkko-osoite www.aanimeri.fi/IlkkaParssinen4)
 

BUSSI lähti majapaikkani puistoisesta Adroguen esikaupungista puoli kahdeksalta. Olin sopinut tervehdyskäynnin suurlähetystössä kymmeneksi. 

Eteläiset esikaupungit olivat paikoillaan ja vanhat tutut kadut juuri siinä, missä vuosia olen ajanut rutiininomaisesti eestaas. Ero oli vain siinä, että nyt matka tuntui entistä paljon pidemmältä ja aikaa oli varattava yli kaksinkertaisesti. Constitucionin aseman kohdalla aloin huolestua ruuhkasta. Siinä kohdassa entisen kotikatumme päälle oli betoni- ja terästolppien varaan nostettu valtaisa autobaana, jonka alitse bussi vähitellen nytkäytteli kohti kaupungin keskipisteenä pidettyä korkeaa valkoista Obeliskia. Siitä lähdin kävelemään.

Liitän tähän jaksoon myös kuvakertomuksen eiliseltä matkaltani kotikulmille.

Maailman kolmen merkittävimmän oopperatalon joukkoon luetun Teatro Colonin kohdalla pysähdyin ottamaan siitä valokuvaa. Samassa puhelimeni antoi saapuneen viestin merkin. Kukahan juuri nyt – Suomessa kello on nyt vähän yli kolme iltapäivällä – ottaa yhteyttä? Näpytin viestin auki: lasku Varsinais-Suomen jätehuollosta. Pinnistelin takaisin kesken jääneeseen ajatukseen elämäni siihen asti hienoimmasta konserttielämyksestä Arto Noraksen sivellessä ”rasvatulla jousellaan ” Dvorakin sellokonserton hidasta osaa. Kiirehdin askeliani Avenida Santa Fe´lle ja ehdin parahiksi hienon suurlähettiläs Nicola Lindertzin tapaamiseen. 

*

Vanhoille kotikulmille San Telmon kaupunginosaan hyräytin kumipyörillä. Hyvin edullinen taksilasku oli vain seitsemäntuhattayhdeksänsataa pesoa. Tultiin Lezaman ikivanhan puiston kulmille, sinne, mistä Ritva vähitellen hankki kotiimme esineantiikkia ja valittua taidetta kirpputorilta. En jäänyt katselemaan nykyistä turistirihkamaa, lähdin pitkin Defensaa etsimään lastemme ensimmäistä koulua. Löysin sen heti. Tyylikkään kaunis näky, nostalgian lämpimät väreet. Sain myös haastatella opettajatarta ja pääsin kuvaamaan sisäaulan.

Pedro de Mendozan patsaalla Lezaman fantastisessa puistossa kertailin historiatietoja Buenos Airesin perustamista Rymättylän keskiaikaisien kirkon vielä tuoreitten holvimaalausten kuivumisajalta. 

— Perdon, señores… saanko kysyä, onko täällä jossain vielä se vanha karuselli?

— On! Menkää tuolta yläkadun puolelta.

Löysin lasteni rakkaimman leikkipaikan. Nyt jo instituutioksi muodostunut ja hyvin huollettu karuselli pyöri yhä paikoillaan! En voinut olla hyrskähtämättä onnelliseen … en sanoisi itkuntapaiseen, sillä en voinut olla kertomatta siinä kivikaiteella istuneelle vieraalle, mielestäni jotenkin Ritvan ikäiselle naiselle: ”Tuon valtavan puun varjossa lapseni leikkivät yli viisikymmentä vuotta sitten.”

Kongressipalatsi. Taksimies oli sitä mieltä että "...kyllä se komea on mutta sisällä on kaheleita." 

Teatro Colon. Yksi maailman hienoinpia vanhoja ooppera- ja konserttitaloja. Kuudet parvet kaartuvat korkeana kattilana kuin Milanon Scaalassa tai Pariisin Oopperassa. Arto Noras soitti aikoinamme sekä oman resitaalin että solistina Buenos Airesin sinfoniaorkesterin kanssa. Aplodeista ei ollut tulla loppua ja musiikin opiskelijat ryntäsivät yläparvilta alas eteen kuulemaan ylimääräisiä vanhemman väen vetäytyessä lopulta jo nälkäisinä oopperavoileiville.

Big Benin muistotorni englantilaisille Retiron suuren aseman ja kaupungin vanhimman pilvenpiirtäjän, Cavangh-tornin välimaastossa San Martinin puiston alla.

Lastemme koulukadun yhteen kohtaan on ehtinyt lähtömme jälkeen kasvaa tyhjälle kulmatontille melkoinen "rikkaruoho", fikus-kumipuu, jollaisia on myös monen äidin ja isoäidin kukkaruukuissa.

Lasten koulun ulkoseinä ja katukäytävällä harvinaisen ehjä vereda-laatoitus

Koulun sisäaula kattoikkunoin ja lattian hienoine kompassikuvioineen.

Parque Lezama ja Buenos Airesin perustajan Pedro de Mendozan muistomerkki

Tuon puun varjoissa lapseni leikkivät ja pääsivät usein uneliaan lempeästi soivan calesitan (karusellin) kyytiin.

Myynnissä (voih!) oleva entinen Merimieskirkkomme ja kotimme, sittemmin Suomen Valtion hallussa oleva rappeutunut "Kulttuurikeskus".

Esko Aho, Sven Bjerstedt, Matti Laipio: Sinivalkoisia Säikeitä Tähtilipun Alla. Verbatum Oy 2025. Sivuja 199. ISBN978-952-68811-8-8.

Suomalaiset ovat kautta koko historiansa olleet maahanmuuttajia jossain päin maailmaa. Silti suomalaiset eivät suvaitse samaa oikeutta muille. Onhan meillä hallituksessa puolue, jonka tärkein tehtävä on vastustaa maahanmuuttoa. Jos ei Suomen maineen tärvääminen maailmalla ole vienyt kaikilta muuttointoa, yritetään tänne pyrkivien elämä tehdä sietämättömäksi.

Hämäävästi kirjan kansitekstit keskittyvät neljään yhdysvaltojen suomalaistaustaiseen menestyjään. Kirjasta löytää muitakin kiinnostavia henkilöitä ja kiinnostavaa tietoa. Kuten Hiski Salomaan laulun ”Lännen lokari” Rätulaati on Red Lodge ja Piutti on Butte, molemmat Montanassa.

Jo 500 vuotta sitten savolaiset muuttivat asuinalueitaan koilliseen etsiessään sopivia metsiä poltettavaksi kaskiviljelyyn. Sotien, nälän ja hallinnon houkuttelemina 1500 luvun loppupuolella alkoi muuttoliike Ruotsin asumattomiin metsiin, Finnmarkeniin, kuin myös Tanskaan kuuluneeseen Norjaan. Paikalliset asukkaat eivät hyväksyneet maahanmuuttajia. Tulijat ”metsästivät riistan ja polttivat metsän”. Itäruotsista eli nykyisestä Suomesta tulleilta alettiin vaatia ruotsin taitoa ja suomen kielen käyttö kiellettiin. Kun Ruotsista alkoi muutto Amerikkaan, lähetettiin sinne metsäsuomalaisiakin. Pakolla, jos ei ollut omasta takaa löytynyt muuttohaluja.

Kainuunmeren eli nykyisen Pohjanlahden seutuvilta parempaa elämää tavoittelemaan tallustettiin tahi hihdettiin pohjoiseen, Norjaan. Näitä kveeneiksi nimettyjä suomalaisia esivalta vainosi samoin kuten Ruotsissa:”Fornorskingspolitikken, norjalaistaminen, pyrki 1800-luvun puolivälistä lähtien järjestelmällisesti sulauttamaan kveenivähemmistön valtaväestöön. Sen identiteetille elintärkeät kieli, uskonto ja kulttuuri joutuivat ahtaalle. Amerikka houkutti lupaamalla juuri sitä mitä kveeneiltä Pohjois-Norjassa puuttui: työtä, parempia ansioita sekä uskonnollista vapautta.”

Sittemmin alkoivat merikuljetukset etelärannikolta, jonne alkoi päästä Sisä-Suomesta junakyydillä.

”Suomalaiset halusivat suomalaisten seuraan ja saman seudun ihmiset hakeutuivat mielellään toistensa lähelle… Amerikansuomalaisten yhteisöt toimivat kuin Suomi pienoiskoossa. Niissä tuli hyvin toimeen suomen kielellä. Avioliitot solmittiin tavallisesti suomalaisten kesken. Seurakunnat, työväenyhdistykset ja raittiusseurat vaalivat entisen kotimaan henkistä perintöä. Orkesteri, kuorot ja teatteri toivat iloa kovan työnteon lomaan ja lievittivät koti-ikävää. Tutut tuotteet pysyivät ruokavliossa kiitos omien kauppojen ja leipomoiden.”

Itse tämän saman totesin 1980-luvulla, kun laivamme lastasi jyviä Kanadan suurilla järvillä Thunder Bayssa. Oli suomalainen sanomalehti, kauppoja ja haali. Vanhempi polvi ei kummoista englantia osannut eikä seutua tuntenut kuin suomalaisten alueella. Nuorisoa piti kutsua englannin kielellä selostamaan, jos halusi kaupungista jotakin tietää. Ja Vancouverissa oli maineikas baari, jossa edelleen karvalakki korvalla käytiin talvisotaa suomen kielellä.

Thunder Bay koostui alunperin kahdesta kaupungista. Toisessa asusti paljon italialaisia, toisessa suomalaisia. Hallinto halusi päästä eroon jatkuvista kovista tappeluista. Yksi keino oli yhdistää kaupungit.

Ruotsissa jo viime vuosituhannella alettiin järjestää suomalaista koulutusta ja tarjota palveluita suomen kielellä. Norjassa tällä vuosituhannella valtio on pyytänyt suomalaisilta anteeksi pakkonorjalaistamista. Jos Suomessa ehdottaisi maahanmuuttajien kaltoinkohtelusta ja syrjinnästä anteeksipyyntöä, nykyiset vallanpitäjät tikahtuisivat nauruunsa. Aivan samoin kuin kommentoidessaan joutumistaan hallituksen rasisminvastaiseen pakkokoulutukseen.

Eipä pidä tätäkään omia mitenkään suomalaiseksi. Ympäri maailman Trumpin ja Putinin kannattajien populismi on lisännyt suosiotaan. Siihen liittyy maahanmuuton vastustaminen. Nykyisin puhutaan sadopopulismista: ei haittaa, että oma tilanne kurjistuu, kunhan samoin käy muillekin. 

Paljon on Amerikan siirtolaisten huonoista oloista kerrottu. On noustu kapinaan työnantajien ja esivallan sortoa vastaan. Noin sata vuotta sitten armeija lähetettiin hyökkäämään asevoimin lakkoilevien Virginian kaivostyöläisten kimppuun.

Tämä kirja kertoo toisenlaisistakin oloista. Pohjanmaalta renkipoika lähti Amerikkaan ”vuolemaan kultaa”. Viiden vuoden uurastuksen jälkeen kotiseudulle palattuaan osti maatilan, kunnosti perheelleen kylän prameimman talon ja lainaili velkaisille isännille rahaa. Suuri osa Amerikan siirtolaisista suunnitteli rikkaana paluuta kotimaahan, mutta harvalle se onnistui.

Tässä kirjassa ensimmäisenä seuraamme pohjalaisen Oskari Tokoin elämänkaarta. Amerikassa tienattujen rahojen ja ammattiyhdistystaitojen avulla hän kotimaahan palattuaan pyrki kohentamaan köyhien elinoloja. Suomen Autonomisen Suuriruhtinaskunnan ensimmäiseen senaattiin hänet valittiin. ”Tultuaan nimitetyksi maaiskuun lopulla 1917 senaatin talousostan varapuheenjohtajaksi hänestä tuli maailman ensimmäinen sosialidemokraattinen pääministeri.” Seuraavana vuona alkaneen kapinan seurauksena Tokoi pakeni Venäjälle. Pohjoisessa Vienassa oli tarjolla brittiarmeijan eversin virka, jonka loputtua pakomatka vei Kanadaan metsätöihin ja sieltä Amerikkaan. Hän lienee ainoa suomalainen, jolle eduskunta on säätänyt lain.

Oskari Tokoi oli vallankumouksellista punaista Suomea johtamaan muodostetun kansanvaltuuskunnan jäsen. Jäsenistä viisi onnekasta vangittiin Suomessa. Saivat vankeusrangaistukset ja aikanaan vaputuivat. Osa epäonnekkaista pääsi pakoon Neuvostoliittoon. Heitä ei vangittu, vaan tulivat tapetuiksi Stalinin vainoissa. Suomessa vuonna 1944 säädetty laki salli Oskari Tokoin saapua Suomeen ilman rangaistuksia. Hän vieraili mm. eduskunnan 50 vuotisjuhlissa ja tapasi valtiojohtoa presidenttiä myöten.

Evijärveltä Amerikkaan muutti Matti Pitkäkangas vaihtaen nimekseen Matt Hurja. Hänen Amerikassa syntynyt poikansa Emil nousi valtakunnan huipulle, presidentin kaveriksi. Autettuaan kehittämillään kannatustutkimuksilla Rooseveltin presidentiksi Emil Hurja tunnettiin nimellä ”Washingtonin velho” ja sai kuvansa TIME-lehden kanteen. Emil kehitti mielipidekyselyt ja niihin rakentuvat todennäköisyydet, jotka myöhemmin omi nimiinsä George Horace Gallup. Nykyisin puhumme gallupeista, emme hurjista. Tässäkin yksi esimerkki keksinnöistä, jonka joku muu kuin keksijä on ominut itselleen.

Suhteidensa avulla presidenttiin ja Yhdysvaltojen hallintoon Hurja onnistui liittämään Suomen Ruotsin rinnalle Delawaren 300-vuotisjuhliin. Alun perin olisi juhlittu vain ruotsalaisia. Samoin suomalaiset lisättiin aiheen postimerkkiin. Hurja oli jatkuvasti aktiivinen kaikenlaisessa Suomen avustamisessa ja käytti hyviä suhteitaan vallanpitäjiin.

Suomalaisille tuntemattomampi merkkihenkilö ja Suomen kunniakansalainen on Herbert Hoover, Yhdysvaltain 31. presidentti. Ehkä hän on meille tutuin vanhan telkkarisarjan ”Perhe on pahin” alkulaulusta. Eipä arvattu sarjaa katsottaessa, että yksinkertainen, tietämätön ja suvaitsematon Archie Bunker oli nykyisten populistien esikuva. Noussut määräämään maapallon tulevaisuudesta.

Herbert Hoover johti I maailmansodan aikaista humanitaarista toimintaa Euroopassa. Itsenäistynyt Suomi eli tuontiviljalla. Herbert Hoover järjesti viljan tuonnin Ruotsista ja Tanskasta Suomeen. Hän järjesti myös lainoituksen viljakaupoille. Kun muut Euroopan maat jättivät osan lainoistaan maksamatta, ansaitsi Suomi Yhdysvalloissa maineen ”maa, joka maksoi velkansa”. 

Olin laivalla Baltimoressa 1973. Taksilla palasin konsulaatista laivalle ja taksikuski kyseltyään kotimaatani totesi:”The country that paid its bills.”

Kunniakansalaisuuden lisäksi Herbert Hoover vihittiin Helsingin yliopiston kunniatohtoriksi. Herbert Hoover johti Yhdysvalloissa avustustyötä Suomen hyväksi sota-aikana ja sen jälkeenkin.

”Tuskin yksikään Yhdysvaltain presidenttti on noussut Valkoiseen taloon yhtä suurin odotuksin ja lähtenyt sieltä yhtä epsäuosittuna kuin republikaani Herbert Hoover...Historiankirjoitus muistaa Hooverin ennen kaikkea laman syntipukkina… Hänen pahimmaksi virheekseen osoittautui vuoden 1930 tullilaki. Kongressin republikaanien suuri enemmistö uskoi voivansa pelastaa laman kolhiman kotimaisen teollisuuden ja maatalouden niiden vaatimilla korkeilla tuontitulleilla. Valtaosa demokraateista vastusti hanketta… Tuontitullit sytyttivät kansainvälisen kauppasodan, joka leikkasi kaksi kolmannesta maailmankaupasta ja vain syvensi Yhdysvaltojen maatalouden ja teollisuuden kriisiä… Tullilain karut opetukset kestivät lähes sata vuotta ja pitivät Yhdysvallat vapaakaupan lipunkantajana.

Yhdysvaltojen nykyinen presidentti haluaa jälleen palauttaa mieleen äänestäjilleen ja koko maailmalle, mitä murheita ja kriisejä tullilait aiheuttavat. Mitenkähän on pärjätty sillä saarella, jolle presidentti määräsi kovat tullit ja jonka ainoat asukkaat olivat pingviinejä?

Kirjan takakannessa mainitut muusikot nousivat kaikki maailman huipulle soittajina. Vaikka olivatkin soittimiensa ykkösmuusikoita, eivät jääneet samalla tavalla historiaan, kuin solistit, joita orkesterit säestivät. Sylvester Aalto oli harvinainen erityislahjakkuus, koska hän oli radioamatööri ja suorittanut laivaradiosähköttäjän pätevyyden.

Kirjan loppusanoissa valitellaan vähäistä tietämystä Amerikan siirtolaisista.”Tuntemalla ja ymmärtämällä paremmin suomalaisten Amerikkaan muuttanieden siirtolaisten siirtymistä tähtilipun alle voisimme ehkä onnistua paremmin myös omien maahanmuuttajiemmme kotouttamisessa.”

PS. lukemattomia muita merkittäviä tuloksia Yhdysvalloissa saavuttaneita olisi listattavana:

-kuten vaikkapa matemaatikko (enpä muista nimeä), jonka ansiosta aikanaan opittiin saamaan raketit ja satelliitit oikeille reiteilleen (Neuvostoliittohan vakoili jenkeiltä samat laskelmat omaan käyttöönsä).

- Wallace Wood, jonka sarjakuvakokoelma ilmestyi joukunen vuosi sitten suomeksi. Hän oli Mad lehden perustajia ja ”yksi kaikkien aikojen taitavimmista ja arvostetuimmista sarjakuvataiteilijoista”.

- Ahvenanmaalaisruotsalainen Haddon Sundblom, joka Coca-Colan hommissa loi koko maailman tunteman joulupukkihahmon partoineen ja punaisine nuttuineen.

PS2. Einar Swanin ikivihreä on "When Your Lover Has Gone". Löytyy youtubesta Frank Sinatran versiosta lähtien.

Osa III ONNELLINEN ARVIOINTIVIRHE

 (Buenos Airesin merimiespappi Ilkka Pärssinen muistelumatkalla tervehtimässä entistä kirkkoaan ja kotiaan huhtikuussa 2026.

Suora verkko-osoite www.aanimeri.fi/IlkkaParssinen3)

VIIKKO sitten tein Helsingissä lähtöä maahan, jonka luulin ”hyvin tuntevani”, niin kuin lienen monille kertonutkin.

Tuskin jumbojet oli yllättävän pehmeästi laskeutunut ”uuden mantereen ja eteläisen pallonpuoliskon merkittävimmän kaupungin” pisimmän kiitotien pinnalle, kun sain kokea yllätyksen. Ei, lähes trooppinen lehmänhenkäys melko pitkälle edenneessä syyssäässä se ei ollut. Tiesin odottaa lämpöaaltoa. Eikä ollut yllätys nähdä matalalta ilmasta tuttujen kaupunginosien levittäytymistä kuluneina vuosikymmeninä lavealle kuin kylväjän kourasta. Myöskään mikään uutinen ei ollut lentokentän nimimiehen, italialaissyntyisen, Euroopassa insinööritaitoja ja Argentiinassa upseeriksi opiskelleen ministeri Pistarinin edustusleima kaikelle uudelle pramealle. 

Yllätys tuli espanjankielisen maailman suurimman sanomalehden (luen verkkolehteä) Argentiinan version uusimmasta tiedeartikkelista: jonottaessani ulkomaalaisten maahantulijoitten tsekkauspisteelle pääsyä luin El Paísista artikkelia, jonka perusteella tällainen tavallinen Pärssinen ei tiennytkään, millaiseen aiemmin tutuksi luulemaansa maahan hän oli laskeutunut. 

Tiesin kyllä tulevani maailman suurimpaan italialais- ja toiseksi suurimpaan juutalaiskaupunkiin. Ja ajattelin laskeutuvani monipuolisesti eurooppalaisen siirtolaisuuden täyttämään entiseen laajan Pampan alueen tyhjiöön, jossa vanhan maailman sivistys uudessa maailmassa oli tehnyt hienoa jälkeä 1800- ja 1900-lukujen siirtolaistulvan jälkeen ikään kuin kaiken alusta.

Mutta nyt – tulopäivänäni - uutisena levinnyt artikkeli kertoi ainakin 8500 vuotta vanhan aiemmin kokonaan tuntemattoman paikallisen väestön esi-isien kannan löydöstä laajalti keskisestä Argentiinasta. Aiemmin on tiedetty ja tunnettu vain kolme ryhmää, andiininen, amazoninen ja patagoninen. Nykyisen Argentiinan alueen keskiosa on pysynyt harmaana alueena muinaisen DNA:n aineistossa. Uusi bioantropologinen tutkimus paljasti aiemmin tuntemattoman uuden geneettisen haaran, joka osoittaa Argentinan keskiosalle ominaisen esivanhemmuuden vuosituhanten takaa jatkuvana elossa tämän päivän Argentiinassa.

*

Muistan 1960-70-luvuilta, miten paljon olimme läheisessä yhteistyössä ihmisten kanssa, joiden tiesimme olevan taustaltaan alkuperäiskansoista, lähinnä naapurimaista pohjoisesta, Paraguaysta ja Boliviasta. 

Nyt alkoi tuntua ihan uudenlaiselta nähdä niin paljon tyypillisesti etelä-amerikkalaista piirrettä meitä pienikokoisemmissa, ihan mustatukkaisissa ja hyvin työteliäissä ja jäntevästi vahvarakenteisissa ihmisissä, joita liikkui ja työskenteli kaikkialla.

Heti ensi päivästä oli mukava olla kaduilla ja kaupoissa, liikenteessä ja toimistoissa tekemisissä ihmisen kanssa, joista varmaan monien esi-isät ja -äidit ovat kanta-argentiinalaisia. Myös korvani ja silmäni aukenivat uudella tavalla näkemään ja kuulemaan sivistystasoltaan perushienostuneita castellano-espanjan puhujia. Sain tuttavallisesti keskustella castellanoksi tällaisten minulle nyt ”uusien”, ahkerien yrittäjien ja toinen toisiamme eri tehtävissä palvelevien kansalaisten joukossa.

En tiennyt, että saatoin löytää vanhasta tutusta Argentiinasta sille aina kuuluneen Uudenmaan.

Andiinisesta kansanosasta olemme olleet aiemmin tietoisia. Niin kuin maalajien maisema luoteis-Argentiinassa on hyvin värikäs, niin on alkuperäiskansa kauniisti, kotoperäisesti kudotuilla kankailla puettu. Mutta sinnikäs työnteko ja tietty sivistynyt ja uskottavasti selkeä olemus leimaa Andien kansaa.

Pampaksen yli Suomen kokoinen alue ei yllätykseksi ole ollutkaan tyhjentynyt alkuperäisväestöstä. Gauchojen esi-isät ovat ahertaneet tasankojen kansana paikoillaan konkistadorien mennä ja häipyä ja siirtolaislaivojen kulkiessa Euroopasta Buenos Airesiin. Mutta on kuin tasankojen yllä vaeltavat pilvet kuljettaisivat sateiden sijaan vain mielikuvituksemme siirtolaissivistyksiä eestaas.

AIKAKONE, osa 2

 (Buenos Airesin merimiespappi Ilkka Pärssinen muistelumatkalla tervehtimässä entistä kirkkoaan ja kotiaan huhtikuussa 2026.

Suora verkko-osoite www.aanimeri.fi/IlkkaParssinen2)

NYKYAJASSA on vaikea suomalaisena ilmaista väittämää että olemme maailman onnellisin kansa. Tiedän, uskonkin, että onnellisuus ei ole eikä pysy ulkonaisissa – kuten menestymisen tai vaurastumisten – tunteissa tai kiiltokuvissa. Eri kulttuureissa onnellisuudelle on varmasti myös erilaisia standardeja, eivätkä tunnetut mittaustulokset voi tässä jakautuneessa ja riitaantuneessa maailmassa olla ihan globaaleja.

Turvallisuus lienee kuitenkin viisain onnellisuuden isoäideistä, samoin luotettavuus sen isoisistä. Niin, ja niiden yhteinen lapsi Toivo (latinalaisissa maissa tytön nimi, Esperanza), joka aina kantaa mukanaan lahjaa kestävän kulttuurin sisäisestä onnesta. 

Senkin tässä yritän sanoa, että syvempi onnellisuus saattaa elää ja kantaa meitä kätkeytyneenä jopa monenlaisten tragedioitten ja menetysten maastoon erilaisina kulttuurisina, sosiaalisina, psykologisina, hengellisinä piilokuvina.

*

Pääsiäisen aika on onnettomuuden ja onnellisuuden ihmeellisin tuntemani kaksoistahti elämäni laulussa. Viime viikon, hiljaisen viikon, lopulla pääsin heti Buenos Airesiin tultuani mukaan roomalaiskatolisen kirkollisen ja kansallisen kulttuurin arjen ja juhlan syvänteisiin ja kukkuloille.

Eilen vietettiin majapaikkani iloista pääsiäissunnuntain iltapäivää grillijuhlan merkeissä (täällä nimellä asado). Hankimme nautaa, kolmekiloisen palan kuvetta ja toisen mokoman naudan grillikylkeä kahtena pitkänä rimpsuna, lisäksi salchicha-makkaraa. Kolmannen polven saksalais-suomalais-ukrainalaiset argentinoveljekset Gerardo ja Pablo kypsyttivät asadoa quebrachohiilisellä parrillalla savuisesti hauduttaen peräti pari tuntia. 

Vähitellen heidän läheisiä sukulaisperheitään ilmestyi pihapiiriin. Halausten ja suukotteluiden myötä puheensorina nousi, lasten leikit vilkastuivat ja niin käskemättä istuimmekin jo isoissa vilkkaissa pöytäkunnissa.

Aikakone! Kello kääntyi yli puoli vuosisataa taakse omassa ajassani.

Alempana muutama kuvakaappaus videolta (videossa on mukana ääni). Jos haluat katsoa videon, klikkaa seuraavaa youtube-riviä

www.youtube.com/@rautalaiva

TOMUN TASALTA, osa1 

 (Buenos Airesin merimiespappi Ilkka Pärssinen muistelumatkalla tervehtimässä entistä kirkkoaan ja kotiaan huhtikuussa 2026.

Suora verkko-osoite www.aanimeri.fi/IlkkaParssinen1)

LÄHETÄN hiljaisen viikon terveisiä vanhasta kotikylästämme. Niin kuin rahtilaivamme keväällä 1968 keinutteli minut nuoren perheeni kanssa Buenos Airesiin aloittamaan papintyötäni hiljaisella viikolla, niin nyt vuosikymmeniä myöhemmin (laskekaa itse tuosta) vanhana yksinäisenä eläkeläisenä lentokone kiidätti minut samaan suureen kylään parahiksi pääsiäisen odotukseen.

Osallistuin eilen, pitkänäperjantaina arkkienkeli Gabrielin kirkon katolilaiseen jumalanpalvelukseen Adroguen puutarhamaisessa kaupungissa Suur-Buenos Airesin etelälaidalla. 

Seurakunta nousi rukouspenkeistään näkemään, miten punaiseen kasukkaan puettu pappinsa kulki keskikäytävää tehtäväänsä. Hän lähestyi pöytämäistä alttaria mutta pysähtyi ja painui pitkin pituuttaan kasvoilleen lattian pintaa ja jäi siihen rukoilemaan minuuttikaupalla — katumaan syntejään, niin meille on oikein opetettu — samoin seurakunta polvillaan.

Jeesuksen kärsimyksiä ennustavia ja niitä kertovia tekstejä lukemassa oli kolme naista ja vuorollaan kolme miestä, pappi yhtenä heistä.

Ennen ehtoollisen jakoa tilaisuuden kohokohta oli violettiin silkkiin käärityn krusifiksin kantaminen alttarin eteen, sen riisuminen ja seurakunnan jonottaminen saada suudella pieneen ristiin naulitun Jeesuksen kuvan jalkoja. Olin siellä minäkin. 

*

Illalla majapaikkaani suomalais-ukrainalaisessa perhepiirissä vanhaa Suomen pappia tervehtimään tuotiin kaksi argentiinalaista neljännen polven osin suomalaista koulutyttöä. Ennen yhteiselle vaatimattomalle illalliselle käymistämme huomasin, että heillä oli jotain tärkeää sanomista kädet ristissä. Noissa siroissa käsissä ja varmasti herkissä sydämissä oli pitkä ketju hengellistä ja kulttuurista perintöä. 

Heidän saksalaissyntyisen isänsä suomalais-ukrainalainen äiti oli opettanut oman raisiolaisen äitinsä Argentiinaan Suomesta tuoman ruokarukouksen, jonka nyt lausuimme yhdessä:

Kiitos olkoon Jumalalle,

ruumiin, sielun ruokkijalle.

Armossansa auttakoon,

neuvokoon ja saattakoon,

suloisesti suojelkoon,

esivallan varjelkoon, 

rauhan meille antakoon

taivaan iloon kantakoon. 

Amen”

Esko Heino

24.11.2015

VAPAA-AIKA LAIVALLA

Vaikka vahtihenkilöstö oli töissä joka päivä, vapaa-aikaa riitti aika paljon, työmatkaanhan ei tarvinnut paljon vaivaa nähdä.

”Kodin” ylläpitoon ei tarvinnut paljon aikaa käyttää, sillä taloushenkilökunta siivosi hytit. Omat pyykit oli sentään pestävä, sitä varten laivassa oli kaksi isoa pesukonetta. Kipinän hommissa pyykkiä kertyi vähän, koska paljolti liikuttiin T-paitakeleissä.

Laivassa oli hyvä kirjasto, varustamo osti laivaan kirjoja ja Suomessa vaihdettiin merimiespalvelu Mepa:n kirjastot. Aikamoinen määrä kirjoja silloin tulikin luettua.

Kipinällä oli osuutensa myös vapaa-ajassa. Itse ajattelin sitä työhön kuuluvana, mutta palkattomana työnä, jota tein mielelläni. Eräs tärkeäksi koettu aktiviteetti oli ”merirosvoradio”. Laivassa oli kuulutus- ja musiikkijärjestelmä, johon liittyi keskusradio kelanauhureineen. Radiosähköttäjäkaverini Jarmo Tuuva teki minulle ensimmäisen yhden transistorin ULA-lähettimen Enskeriin, jonka sitten myöhemmin kopioin Tiiskeriin. Sen kytkin keskusradioon pisteeseen, jossa olivat myös laivalla tehdyt kuulutukset. Lopputuloksena koko laivalla kuului ULA-alueella musiikki, joka katkesi kuulutusten ajaksi. Silloin tällöin kytkin myös laivan liikennevastaanottimen lähettimeen, jolloin ULA:lla kuuluivat vaikkapa eteläisellä pallonpuoliskolla Suomen uutiset aurinkoa ottavalle merimiehelle.

Tärkeä merirosvoradion anti olivat jokaviikkoiset lottorivit. Niiden tarve oli niin suuri, että Helsinkiradio antoi yleensä ne extrapalveluna liikenneluettelon yhteydessä ja säästyi näin kyselyistä.

Kelanauhuri oli hyvä siinä, että sen nauha kesti pitempään. Perämies kävi usein yöllä kääntämässä tai vaihtamassa nauhaa, joten joskus elvistelimme, että meillä ohjelmaa on 25 tuntia vuorokaudessa (kellonsiirron ansiosta). Päivällä soittelin yleensä kasetteja, rakentelin itse aika nipun kasetteja, joihin miksasin fiiliksen mukaan omista ja kaverien kaseteista kappaleita. Joskus pidin myös puhelintoivekonsertteja. Se tapahtui niin, että puhelimen soidessa tartuin nopeasti ns kielinauhuriin ja laitoin sen äänitykselle ja mikrofonin luurin. Tästä sain sitten soittajan melkein livenä eetteriin.

Joskus teimme myös radio-ohjelmia. Eräällä matkalla salonkivillenä oli Ylioppilasteatterissakin mukana ollut nuori nainen, jonka kanssa teimme mm. kuunnelman ”Ahmed Ahne”. Siinä vähän heitimme herjaa eräistä miehistön jäsenistä, kritiikkiä ehkäisi se, että kipparimme Pertti Sakkelin saatiin suostumaan Ahmed Ahneeksi – tai ehkä kalifiksi, pääosaan joka tapauksessa.

Laivalla myös urheiltiin. Enskerin helikopterikannella hyppäsimme korkeutta, sainpa jollain vähän yli 150 sentin tuloksella kauppalaivaston mitalinkin, ehdin jo vanheta yli kolmekymppisten sarjaan, josta ketterät nuoret puuttuivat. Kuulaa työnnettin kumipäällysteisellä kuulalla, siinä kippari Alvar Backman oli erityisen hyvä. Kuulan ennätys tosin oli legendan mukaan eräällä salonkivillellä, joka työnsi kuulan reelingin yli 3000 metrin syvyyteen.

Laiva oli 274 metriä pitkä, joten ”föörpakan ahterikanttiin” oli neljännes kilometriä, ja molemmat sivut juosten kertyi kasaan kilometri. Perämies Jouko Miettisen kanssa juoksimme iltapäivävahdin päälle klo 16 3000m, sitten saunaan ja kello 17 syömään. Ei se mikään ihanteellinen juoksurata ollut, varsinkin jos laiva oli vähänkään kallellaan tai kallisteli, vino kova täkki ei ollut jalalle hyvä.

Vapaa-ajan viettoon kuuluivat myös sukkatanssit. Taloushenkilökunnassa oli tavallisesti 7 naista, joten yksikseen tai miesparissa ei tarvinnut pyörähdellä. Pitoja pidettiin niin päivähuoneissa kuin pienemmällä porukalla omassa hytissäkin. Jenkka pienessä hytissä vaati jo omat kuvionsa.

Laivassa oli myös elokuvateatteri. Filmit saatiin Walport-nimiseltä yritykseltä, joka toimitti kolmen elokuvan settejä tukevassa laatikossa. Niitä vaihdettiin satamassa ja joskus redillä laivojen kesken. Elokuvan katsomista haittasi se, että teatterin seinät olivat kovaa levyä ja äänentoisto kaikui ja se, että filmeissä ei ollut tekstejä. Tiiskerissä vein projektorin radioasemalle huoltoa varten ja sattumalta meillä oli valikoimassa ”Grease”. Se sitten katsottiin hytissäni moneen kertaan, projektori vain makuuhytin puolelle ja sohva nostettiin toiselle seinälle. Kun vieraat saapuivat tarjoilu mukanaan ehdottaen, että jos katsottaisiin taas se Grease, niin mukavahan siihen oli suostua.

Osaksi työaikaan, osaksi vapaa-aikaan liittyi myös ”paikallinen media”. Tiedon palasia edessä olevasta satamasta tai ohitetusta paikasta, kotimaan uutisia, lottorivi, mitä milloinkin. Kopiokoneista laivoissa ei oltu kuultukaan, mutta löytyi sprii-monistuskone. Erityiselle paperille kirjoitettiin koneella, joskus telexin printterillä tarinat, sitten pirtua koneeseen ja veivaamaan kymmenkunta kopiota messeihin ja kipparille. Erityisen kiinnostavia olivat tiedot sisarlaivan, muiden varustamon laivojen ja muiden suomalaisten laivojen liikkeet ja niiden miehistö. Pidimme yhteyttä laivat keskenään lyhytaalloilla ja vaihdoimme informaatiota. Yhdessä vaiheessa muutama Helsinkiradion sähköttäjä, legendaarinen Harri ”Mikan isä” Häkkinen kärjessä, kokoamaan uutisia telexnauhaksi, jonka sitten yövuorossa välittivät yhdelle tai useammalle telexillä varustetulle laivalle. Riippuen senhetkisestä sijainnista niitä sitten minäkin heräsin yöllä vastaanottamaan ja sitten edelleen lähettämään muille laivoille.

ENSKERI, historiaa ja kuvia (klikkaa sinistä riviä alla)

https://www.aanimeri.fi/piwigo/index.php?/category/933

Kuva: Lauri Vuorinen kokoelma

Tämä tarina on julkaistu Radio OH lehdessä vuosina (Radiosähköttäjä-lehden edeltäjä) 1946- 1947.
Kaikki tuolla reissulla olleet, kuten kirjoittaja, ovat kuitenkin jo toisessa hiippakunnassa.
Kirjoittajan nimeäkään ei lehdessä silloisina aikoina julkaistu. Vain etukirjaimet
alussa.
Laivan nimeä ei mainittu alkuperäisessä tekstissä – Forum Marinum museon tutkijan
mukaan kyseessä on Loviisalainen Nordström varustamon s/s Brita

Kirj. E.—Ml.

Eräs sota-ajan matka

— Elokuun lopussa vuonna 1944.-
Laivamme makasi pienessä, Delfzilj nimisessä Hollannin satamassa. Olimme
viivästyneet. Matka Suomesta tänne, lastin purkaminen sekä uuden lastin ottaminen olivat
sujuneet tavallista hitaammin. Nyt aloimme kuitenkin vihdoin olla lähtövalmiina ja
toivorikkaina odotimme, vaaroista huolimatta, saada suunnata matka kohti kotimaata.
Syyskuun toisena päivänä jätimme viimeisenä laivana aikaisemmin sodan aikana niin
vilkasliikenteisen mutta nyt tyhjän sataman ja vielä samana päivänä saavuimme sen
ulkopuolella sijaitsevan Borkumin saaren luo, missä jäimme odottamaan itään päin
menevää saattuetta.
Illalla kuulimme radiossa pääministerin puheen aselevon solmimisesta Neuvostoliiton
kanssa ja yllätettyinä jäimme odottamaan mitä tämä osallemme tulisi merkitsemään.
Seuraukset tästä eivät antaneet kauan odottaa. Laiva saatettiin tarkan valvonnan alaiseksi
ja seuraavana päivänä meidät vietiin vartioaluksen saattamana Ems joen suulla ja
Delfzijlin vastapäätä sijaitsevaan Emdenin satamaan, minne saavuimme illan
hämärtyessä.
Saavuttuamme satamaan annettiin myöhään samana iltana äkkiarvaamatta käsky olla
puolen tunnin kuluttua valmiina jättämään laiva.
Tuli suunnaton kiire pakata mukanaoleva omaisuus, mutta määräajan kuluttua umpeen
olimme kuitenkin tavaroinemme kokoontuneina laivan kannelle. Astuimme pieneen hinaaja
alukseen, joka vei meidät kohti pimennettyä kaupunkia. Noin puolen tunnin kuluttua
saavuimme erääseen kaupungin laituriin, mistä kaksi peitettyä kuorma-autoa kuljetti
meidät halki kaupungin eräälle asumattomalle leirille, minne saavuimme keskiyön aikaan.
Olomme leirillä muodostui kuitenkin lyhyeksi, sillä jo seuraavana päivänä saimme
iloksemme määräyksen palata takaisin laivaan.
Saavuttuamme jälleen laivaan totesimme saksalaisten vieneen tämän n.s. malmisataman
laituriin ja aloittaneen mukanaolevan koksilastin purkauksen.
Purkausta jatkettiin yötä päivää. Vain pieni osa lastista oli enää laivassa kun tapahtui
yllätys, joka heitti toivomme pikaisesta matkan jatkamisesta yli laidan.
— Annettiin ilmahälytys. — Tapamme mukaan seisoimme laivan kannella utelemassa mitä
mahdollisesti tuleman piti, kun kädenkäänteessä mereltä päin ilmestyi kokonainen pilvi
lentäviä linnoituksia.

2(18)
Nyt tuli kiire. Ryntäsimme putoavien pommien vihellykset korvissamme lähimpään,
vanhaan pommisuojaan.
Kun noin tunnin kuluttua palasimme laivaan kohtasi meitä valtava näytelmä. Parin
kilometrin päässä sijaitseva kaupunki oli liekkien vallassa ja sankat savupilvet nousivat
kilometrien korkeuksiin.
— Purkaminen keskeytyi. Jouduimme odottamaan. Selitettiin ettei ollut sähköä nostokurkia
varten ja että työläiset olivat kaupungilla raivaustöissä. Maihin meno oli kiellettyä paitsi
päälliköltä, joka vartijan seurassa sai käydä maissa hoitamassa laivan asioita.
Viikon kestäneen odotuksen jälkeen pääsimme kuitenkin lähtemään savuavasta
Emdenistä ja seuraavana, eli syysk. 13 p:n iltana jatkettiin matkaa pienessä saattueessa
Borkumin saarelta.
Meidän oli ohitettava Itäfriesien saariryhmä, kohta, missä vihollisen lento- ja moottori
torpedo venehyökkäykset viime aikoina olivat käyneet yhä tiheämmiksi ja saattueiden
kärsimät tappiot samalla yhä suuremmiksi.
— Ankara pimennys oli säädetty. — Ei pienintäkään valoa saanut olla näkyvissä.
Kuunteleminen laivan vastaanottimilla kiellettiin. Sanottiin vihollisella olevan mahdollisuus
suuntia kuuntelevan vastaanottimen antenni. Yön pimeydessä, vihollisen lentokoneitten
pauhatessa päittemme yllä ja valopommeja pudottaen, jatkoi saattue kuitenkin
määrätietoisesti matkaansa ja seuraavana aamuna olimme turvassa Jadelahdessa.
Olimme onnellisesti sivuuttaneet matkan vaarallisimman kohdan.
(Jatkuu)

Tämä päivä toi meille kuitenkin uutisen, joka täytti meidät tulevaisuuden pessimismillä.
Saksalaiset olivat tehneet yrityksen valloittaa Suursaaren mutta lyöty verissä päin takaisin.
Suhteet entisten aseveljien kesken olivat siis muuttuneet suoranaisiksi vihollisuuksiksi.
Näissä oloissa Olisi suorastaa ihme selviytyä vielä Itämeren puolelle, selviytyä
Trälleborgiin.
Oltuamme kaksi päivää ankkurissa Jade-lahdessa pääsimme kuitenkin jatkamaan, ja
yhden yön ajon jälkeen, viholliskoneet kintereillä, saavuimme Elbe joen suulle Cuxhafenin
edustalle, missä jälleen ankkuroimme.
Nousi vielä kerran kysymys, pääsisimmekö jatkamaan Kielin kanavan kautta Itämerelle,
vai joutuisimmeko jonnekin muualle? — Kolmantena päivänä tuli määräys:
"Hampuriin purkamaan'
Kummallista. Eikö tiedetty, että lastimme jo Oli purettu Emdenissä? Nyt oli jotain vinossa.
Asiasta lähetettiin tieto maihin.

3(18)
Saapui uusi määräys:
"Hampuriin demagnetisoimaan"
Miksi Hampuriin? Emmekö voineet niin kuin ennen, tehdä sitä Holtenau'ssa? Suomeen
olimme matkalla.
Holtenau oli ylikuormitettu — selitettiin. Syntyi väittely ja vastaväittely. Mikään ei auttanut.
Ankkuri ylös vain, ja niin meitä •— päällikön vastalauseesta huolimatta alettiin kuljettaa
Hampuriin.
Illan hämärtyessä, kulkiessamme Elbe jokea ylös, avautui hetkeksi suurenmoinen näky.
Hampurin satakunta i.t. valonheitintä suuntasi hetkeksi voimakkaat valokeilansa kohti
avaruutta näyttäen, että kaupungissa tuhoavista pommituksista huolimatta vielä oli eloa.
Keskiyön aikaan ankkuroimme joella. Vihollisen lentäjät olivat jälleen vilkkaassa liikkeessä
ja i.t. patterit toimivat eri suunnilla. Luoteessa, 70 km etäisyydellä näyttäytyi valtava
masuunia muistuttava tulikita — Bremerhafen Oli vuorossa. Seuraavana, eli syysk. 19 p:n
aamuna saavuimme Hampuriin ja laiva kiinnitettiin joessa sijaitseviin diktaaleihin.
Alkoi jälleen odottamisen aika. Maihinmeno oli samoin kuin Emdenissä kiellettyä, nyt myös
päälliköltä. Demagnetisointi luvattiin mutta lykättiin kuitenkin syystä tai toisesta päivästä
toiseen ja samalla tehostettiin vartiointia laivalla. Tupakkapula teki kiusaa. Alettiin uskoa
saksalaisten tahallaan viivästyttävän asiaa voittaakseen aikaa tilanteen kehittyessä.
Viisaina Emdenin seikkailusta pidimme itsemme valmiina koska tahansa jättämään laivan.
Viikon kestäneen, hermoja koettavan odottamisen jälkeen annettiin määräys Olla tunnin
sisällä valmiina jättämään laiva ja nyt ymmärsimme, ettei takaisinpaluu enää tullut
kysymykseen. Moottorivene vei meidät erääseen läheisyydessä sijaitsevaan, merivoimille
kuuluvaan asuntolaivaan, missä väliaikaisesti asuivat ja mistä lähetettiin tarpeellista
miehistöä kauppalaivoihin.
Kohtelua samoin kuin muonaa voitiin täällä tuskin moittia. Savukkeita annettiin samoin
kuin saksalaisille ensin kolme, myöhemmin kaksi savuketta päivää ja miestä kohti. Mitään
suoranaista hätää ei meillä näin ollen ollut, mutta olo täällä kävi kuitenkin ajan mittaan
yksitoikkoiseksi.
Eräänä päivänä meidät kutsuttiin toiseen, Jupiter 14 nimiseen asuntolaivaan, missä meille
esitettiin kolme vaihtoehtoa:
I) Liittyä Saksan armeijaan, 2) Pestata saksalaiseen kauppalaivaan, 3) Tulla internoiduksi.
Seuraavana aamuna meidän piti olla samassa paikassa valmiina antamaan
vastauksemme.
Asiasta syntyi vilkas keskustelu, joka huomioon ottaen sen, että olimme syyttä ja vastoin
omaa tahtoa joutuneet tänne, päättyi siihen, että jokainen toimisi oman harkintansa
mukaan. Osa ottikin pestin ja lähetettiin eri laivoihin, kun taas loput jäivät odottamaan
internoimista. Jonkun ajan odottamisen jälkeen internoiduiksi aiotut kuitenkin lähetettiin
Wilhelmsburgin esikaupungissa sijaitsevalle "Langer Morgen" nimiselle työleirille, ja pantiin
työhön Howaldtswerke A/G nimiselle laivatelakalle.

4(18)
Leirillä, joka sijaitsi Elbe joen vasemmalla puolella Hampurin ja Harburgin kaupunkien
välillä, oli saapuessamme lähes tuhatkunta "asukasta" käsittäen useita eri kansallisuuksia.
Läheisyydessä sijaitsi toinen leiri "Rethe Lager", jonka asukkaat, enimmäkseen
hollantilaisia, myös työskentelivät Howaldtsin telakalla. Näitten kahden leirin välillä sijaitsi
vielä kolmas n.k. "Strafenlager' eli rangaistusleiri ja muodostivat nämä kolme vierekkäin
olevaa leiriä siten tavallaan suuremman kokonaisuuden eli leirikunnan.
Saksalaisen terminologian mukaan olimme nyt ns. siviili internoituja, toisin sanoen
samassa asemassa kuin ulkomaalaiset työläiset. Meille maksettiin työnmukainen palkka ja
saimme vapaasti liikkua kaupungin alueella.
Howaldtswerke A/G, eli entinen Vulcan Werke, minne meidät sijoitettiin eri tehtäviin, sijaitsi
samoin kuin leirialue joen vasemmalla puolella, Neuhofin kaupunginosassa ja jonkin
matkaa tunnetun Blohm & Vossin suurtelakan takana. Telakan työläisten lukumäärä nousi
arvioinnin mukaan n. 5000 henkeen, joista noin puolet oli saksalaisia, loput ulkomaalaisia.
Työaika oli jaettuna kahteen vuoroon, yö- ja päivävuoroon ja työtä tehtiin käytännöllisesti
katsoen läpi vuorokauden.
Laivoista, joita täällä on aikoinaan rakennettu, mainittakoon mm. matkustajalaiva
"Imperator", joka valmistui ensimmäisen maailmansodan aikana ja sodan jälkeen
luovutettiin länsivalloille. Toinen täällä rakennettu laiva oli KDF järjestön lippulaiva, 25.000
tonnin "Robert Ley" valmistuen vuonna 1939. Nykyään täällä rakennettiin U-veneiden osia
sekä suoritettiin U-veneiden ja kauppalaivojen korjauksia.
Uusimman U-vene rakennusohjelman mukaan rakennettiin nämä siten, että eri yleensä
pienemmät — telakat rakensivat kukin määrätyn U-veneen osan eli "sektion" kun taas
suuremmat telakat kuten jo mainittu Blohm & Voss sekä sellaiset Bremenissä,
Vegesackissa y.m. panivat nämä kokoon valmiiksi U-veneiksi. Jos ajattelemme U-veneen
poikkileikkausta viiteen tai seitsemään osaan, niin Howaldtsilla rakennettiin veneen
keskeisin osa eli nk. "Zentrale" monine nerokkaine laitteineen. Mm. sijaitsi veneen torni
sekä sen periskooppi tässä osassa.
Näitä osia rakennettiin telakalla kolmessa eri paikassa. Ensinnäkin eräässä suurehkossa,
4% m paksuilla seinillä ja katolla varustetussa, mitoiltaan noin 120 X 60 X 12 m
bunkkerissa, joka väliseinällä pituussuunnassaan oli jaettu kahteen osaan "Bunker Ost" ja
Bunker West", toiseksi eräässä "Halle 7" nimisessä rakennuksessa sekä kolmanneksi
paljaan taivaan alla erään 140 tonnin "Grosser Kran" nimisen nostokurjen luona. Yhteensä
oli näitä sektioita samanaikaisesti rakenteilla 50—60 kpl ja niitä valmistui 4—5 kpl
viikoittain.
Jo käytännössä olevien U-veneiden samoin kuin kauppalaivojen korjaustyöt suoritettiin
laitureiden luona sekä telakan yhteensä viidessä uivatelakassa — Dock I-V — joista suurin
— Dock II oli 12000 t. vetoinen. Telakalla sijaitsi vielä kolme vierekkäin olevaa "slipiä" —
Helling 1-111 — korseksi eräässä "Halle 7" nimisessä rakennuksessa sekä korkeine,
ylirakennettuine ja kauas näkyvine kuljetustelineineen, jotka kuitenkin pommituksissa olivat
osaksi vaurioituneet eivätkä nykyään olleet käytössä.

5(18)
Telakan sähköosastoon, missä minä työskentelin, kuului sähköpaja — E-werkstatt —
missä suoritettiin moottoreiden, hitsauskoneiden y.m. sähkökojeiden korjaukset, muuttaja
asema — E-Zentrale — kymmenkuntine muuttajakoneineen eri jännitteitä ja virtalajeja
varten, sähkövarasto sekä latausasema telakan sähkökuljetusvaunuja varten.
Sähköosaston alaisina toimivat lisäksi muutamat huoltoasemat, joista huomattavin sijaitsi
jo mainitun 140t. nostokurjen luona. Tämän, n.s. Imperator laiturin luona sijaitsevan
nostokurjen nostokyky oli ohimennen sanottuna aikanaan ollut 200 t. ja tällä oltiin
edellisen maailmansodan aikana nostettu kokonaiset U-veneet mereen. Huoltoaseman,
n.k. "Provisorische beleuchtung" tehtäviin kuului väliaikaisen valaistuksen järjestäminen
korjauksen alaisina oleviin U-veneihin ja kauppalaivoihin sekä rakenteilla oleviin sektioihin,
lisäksi ulkovalaistuksen hoito etenkin uivatelakoissa sekä lukuisten siirrettävien
hitsauskoneiden kytkeminen ja käynnistäminen. Asemalla työskentelevien luku nousi noin
15 henkeen.
Uivan telakan vakinaisen n.k. mastovalaistuksen lisäksi käytettiin niissä apuvalaistuksena
n.k. "aurinkoja", jotka kiinnitettiin telakan sivurakennusten sisäpuolisiin seiniin valaisemaan
siinä olevan laivan ulkosivuja. U-veneiden kannelle sijoitettiin 3—5 aurinkoa ja telakan
pohjalla käytettiin siirrettävillä rautapukeilla kiinnitettyjä valaisimia U-veneen pohjan
valaisemista varten. Kun jokaisessa auringossa paloi 300 å 500 jopa 1000 tai 2000 W
valaisin teki tällainen telakka siinä olevine U-veneineen valaistuksen ollessa täysin päälle
kytkettynä varsin "valoisan" vaikutelman ja kävi työskenteleminen siinä päinsä kuin
kirkkaassa päivänvalossa. Telakoiden, U-veneiden, kauppalaivojen ja osasektioiden
ulkovalaistuksen iltaisin ja aamuisin suoritettava päälle ja poiskytkeminen oli kahden
kolmen miehen toista tuntia kestävä tehtävä. Ilmahälytyksen sattuessa himmennettiin
valaistus etuhälytystä annettaessa ja täyshälytyksen aikana pimennettiin telakka-alue
suoraan keskuksesta.
Oli mielenkiintoista todeta tarvittavan materiaalin moninaisuus ja suuri menekki. Varokkeita
käytettiin eri suuruuksia, pienimmästä 20 Amp. aina suurimpaan 260 Amp. puolisen kiloa
painavaan möhkäleeseen, jota käytettiin päävarokkeena kytkintauluissa. Varokkeiden
samoin kuin valaisimien menekki saattoi nousta kymmeniin vuorokaudessa. Muiden
tarvikkeiden kuten johtimien, kumikaapelin, koskettimien y.m. menekki oli vastaavan
suuruinen ja materiaalia näytti, saarrosta ja pommituksista huolimatta, vielä olevan
riittämiin. U-bunkkerin ja Halle 7 asemat eivät materiaalin kulutukseen nähden jääneet
tästä paljoakaan jälkeen.
Selvyyden vuoksi mainittakoon vielä, että sektioiden samoin kuin kauppalaivojen ja U-
veneiden varsinaiset sähkövarustukset suoritti Siemens-yhtiö omine asentajineen ja oli
yhtiöllä telakka-alueella oma "Siemenshaus" niminen sähköpaja käytettävänään.
Pimeä ja erittäin sateinen syksy kului umpeen. Joulukuun puolivälissä alkoi lämpömittari
laskea, sää kirkastui, tuli lunta ja kanavissa alkoi esiintyä jäänmuodostumista.
Ilmatoiminta, joka syksyn kuluessa oli ollut varsin vilkasta etenkin mitä ylilentoihin tulee,
mutta myös aika ajoin tapahtuviin pommituksiin nähden, jolloin mm. telakan sähkökeskus
sai osuman sekä parin kilometrin päässä leirialueelta sijaitseva Harburgin teollisuusalue
suureksi osaksi tuhoutui, lakkasi.

6(18)
Vietimme joulun ja uuden vuoden pyhät, jotka soivat meille muutaman tervetulleen
lepopäivän.
Vuoden viimeisenä päivänä jälleen aloitetussa pommitustoiminnassa upposi laivamme,
joka takavarikoituna oli korjattavana eräässä telakan läheisyydessä sijaitsevassa satama
altaassa.

Alkoi uusi vuosi 1945.
Lämpötilan aleneminen sekä jäänmuodostuminen kanavissa ja Elbe joessa jatkui.
Lämpömittari osoitti—10—12—15 astetta, mikä nyt ei sinänsä ollut erikoisen mainittavaa,
mutta joka raa'an ja puuskaisen sään vallitessa teki sen varsin purevaksi. Lautta joka
kuljetti meitä työmaalle lakkasi jääesteiden takia kulkemasta ja nyt jouduimme kahdesti
päivässä jalkaisin suorittamaan noin 5 km. pituisen leirin ja työmaan välisen matkan.
Tammikuun puolivälissä tiesi ”Wermachtin" sotatiedonanto kertoa venäläisten rajusta
hyökkäyksestä Baranovin sillanpääasemasta, ja jännittyneinä seurasimme kartalla puna
armeijan nopean etenemisen, joka vajaassa parissa viikossa vei heidät aina Oderin
linjalle. Tämä oli saksalaisille monessa suhteessa vaikea isku ja seuraukset tästä tulivat
näkyviin myös leirillämme, jonka tilava ruokasali ennen pitkää täyttyi talvipakkasessa
idästä pakenevilla pakolaisilla. Telakalla alkoi ilmaantua tarvikkeiden puutetta,
sähkövoiman ja hiilten kulutusta supistettiin. Päällikkö, joka jo syksyllä oli yrittänyt aikaan
saada muutosta, tai parannusta asemaamme, teki Ruotsin lähetystön välityksellä uuden
yrityksen, kuitenkin tuloksetta.
Helmikuu toi mukanaan suojasään ja sen kahtena ensimmäisenä päivänä suli noin 20 cm.
paksu lumikerros. Alkoi lähes kaksi kuukautta kestävä tuulinen ja sumuinen räntäilma.
Kuukauden loppupuolella kiihtyi lentotoiminta entisestään. Pommituksissa vaurioituivat
leirille johtavat voima- ja vesijohdot, joten jouduimme pidemmäksi tai lyhyemmäksi ajaksi
olemaan ilman valoa ja vettä. Telakan läheisyydessä sijaitseva Neuhofin suuri voimalaitos
(HEW) sai pahoja osumia, aiheuttaen keskeytyksen mm. telakan voimavirtatarpeessa.
Myös liittoutuneiden eteneminen lännessä, joka Ranskan nopean vapautumisen jälkeen
syyskesästä lähtien oli ollut hidasta, ja jota saksalaisten ennen joulua tekemä vastahyök-
käys vieläkin viivästytti, pääsi vauhtiin. Amerikkalaiset kävivät neljällä armeijalla
suurhyökkäykseen 60 km. linjalla Roer—Düren ja kahden viikon kuluessa he Weselin—
Kölnin välillä saavuttivat Reinin. Hampurissa toimeenpantiin katuesteiden rakentaminen.
Pääsimme maaliskuuhun. Pommisota jatkui. Blohm & Vossin telakka joutui yhä
ankarampien pommitusten kohteeksi ja myös telakkamme sai pienempiä iskuja jolloin mm.
pari uivaa telakkaa vaurioitui, ja yksi upposi siinä korjauksen alaisina olevine U-veneineen.
Leirille johtavalle tielle muodostui suuria kraatereita, jotka paikoitellen tekivät sen
vaikeakulkuiseksi, ja Rethe leirissä sai pommituksessa kolmisenkymmentä henkeä
surmansa. Kaupunki, joka heinäkuussa -43 oli joutunut siihen saakka historian suurimman
pommituksen kohteeksi, kärsi uusia vaurioita, raitiotieliikenne ja maanalainen rautatie
joutuivat seisahduksiin. Loistoalus "Robert Ley", joka täynnä pakolaisia oli saapunut Itä
Preussista sai osumia, syttyi tuleen ja jäi kallistuneena makaamaan laivojen hautausmaata
muistuttavaan satamaan.

7(18)
Eräänä seurauksena Blohmin telakkaa vastaan tehdyistä pommituksista oli, että siellä
kootut uusimmat U-veneet vaurioituneina tuotiin korjattavaksi Howaldtsille, joten näihin
vähitellen pääsi tutustumaan. Uusmalliset, pehmeän virtaviivaiset veneet lienevät
uppoamaltaan 1200 t. kantoiset. Pituus suunnilleen sama kuin vanhamallisissa mutta
runko oli huomattavasti tilavampi. Veneet oli koepainettu 25 ilmakehälle, sukellussyvyys
200 m, hv = 2 X 1800, yauhti 20 solmua ja niiden 6 torpedo putkea sijaitsivat kaikki veneen
keulassa. Nämä veneet olivat nähtävästi sitä mallia, jotka ensi esiintymisellään Atlantilla
saivat erään amerikkalaisen amiraalin puhumaan "vedenalaisista risteilijöistä". Niiden noin
4 m. pitkä ilma ja pakokaasuputki "Schnorchel", jonka avulla he voivat "hengittää", toisin
sanoen ladata akkunsa tulematta pinnalle, nousi kohtisuoraan läpi veneen tornin. Vanhan
mallisissa veneissä jälkeenpäin asetettu putki sijaitsi makuu asennossa keulakannella ja
kohotettiin tarvittaessa puristetulla ilmalla toimivalla männällä pystyasentoon.
Kymmenen ja puolen tunnin työpäivä, sunnuntaityö, (jouduimme joka toinen sunnuntai
olemaan 8 tuntia työssä) joka kuitenkin yleensä päättyi jo keskipäivän aikaan annettuun
ilmahälytykseen ja sitä seuraavaan pommitukseen, jonka jälkeen, paluumatkalla leirille,
palavat talot ja jonkun pommitetun öljynpuhdistamon yli kaupungin levittäytyneet mustat
savupilvet olivat tavallinen näky. Heikko ja riittämätön ruoka, jokapäiväinen kävely
työmaalle ja takaisin, alituiset ruoan jonotukset sekä usein myös iltasin ja öisin tapahtuvat
hälytykset ja pommitukset alkoivat kysyä voimia. Myös vaatetustilanne kävi
kestämättömäksi. Aloimme heikentyä ja väsyä.
Ei myöskään saksalaisten työläisten asema ollut helppo. Ravinto ja vaatetustilanne oli
heidän kohdallaan tosin parempi, mutta samanpituinen työpäivä, usein hyvinkin kaukana
työpaikalta sijaitseva asunto ja huonontuneet liikenneyhteydet supistivat heidän
lepoaikaansa. Jo vuosia kestänyt pommisota, jossa moni oli menettänyt kodin ja
omaisuutensa jo useammankin kerran.
Työmaalla ollessamme käytettiin vahvaa bunkkeria, mistä aikaisemmin on ollut puhetta,
myös pommisuojana ja täällä voitiin työskennellä pommituksista riippumatta. Ollessamme
leirillä käytettiin taasen sen lähettyvillä sijaitsevien viljamyllyjen pohjakerroksissa olevia
suojia. Nämä sijaitsivat kuitenkin verrattain etäällä eivätkä olleet aivan varmoja. Matka
näihin, joka kulki välissä olevan ratapihan yli, ei pikipimeässä ollut sitä mukavinta suorittaa
ja myöhemmin kiellettiin käyttämästä lähimpinä olevia suojia.
Näistä syistä alet tiin varsinkin kevätpuolella, jolloin hälytyksiä ja ylilentoja alkoi tapahtua
tämän tästä, hakeutua leirin takana olevalle hiekka-aavikolle, tahi jäimme yksinkertaisesti
huoneeseemme siinä toivossa, ettei tällaista syrjässä olevaa aluetta tultaisi
pommittamaan. Hiekka-aavikolla maaten olimme seuranneet jo monia, Hampuria ja
Harburgia vastaan tehtyjä hyökkäyksiä.
Maaliskuun 22 p:n vastainen keskiyö. Yksi niin usein toistuvista hälytyksistä oli annettu.
Väsyneenä lojuin kuitenkin vielä vuoteellani, kun eräs meikäläisistä jo ulkona ollut jossakin
asiassa riensi tupaan sanoen: "Nyt varmaankin tuIevat, valot ovat taivaalla". Nousin ylös ja
pukeuduin. Samassa sammuivat huoneen valot, merkkinä siitä, että koneet lähestyivät.
Astuin ulos parakin läpi kulkevaan käytävään, missä lauma italialaisia entisiä sotavankeja
päättöminä juoksi sen toisesta päästä toiseen. Menin ulko-ovelle ja katsoin ulos.
Tosiaankin, valot olivat taivaalla. Yö oli valoisa kuin kirkkain päivä. Lentokoneiden surinaa

8(18)
oli ilmassa ja ensimmäiset pommisarjat räjähtivät jo. Hyvät neuvot olivat tarpeen.
Enempää ajattelematta juoksin lujinta vauhtia (taisin siinä ohimennen tulla lyöneeksi oman
60 m. epävirallisen ennätykseni) leirin takana olevaan hiekkamaastoon ja heittäydyin
maahan erääseen vanhaan pommikuoppaan.
Ilma täyttyi ennen pitkää helvetillisellä melulla. Ylilentävien koneitten jylinä, putoavien
pommien vihellykset ja räjähdykset, pommien ja it. ammusten sirpaleiden vinkuna,
nähtävästi valo- tai muista pommeista irtaantuneiden alas leijailevien osien ulvonta panivat
hermot mitä kovimmalle koetukselle. Eräässä tilaisuudessa kuului voimakas, epätasainen
ja kummallisesti pamahtava ääni, joka lähestyi suurella nopeudella, ja juuri kun tämä joku
tuntui putoavan niskaan, häipyi ääni. Pahimpien ryöppyjen välillä katsoin ulos kuopastani
nähdäkseni miltä näytti. Taivaalla riippuivat edelIeen voimakkaat valopommit, niiden lisäksi
keltaiset, punaiset ja siniset merkinantopommit. Wilhelmsburgin it. bunkkerit syytivät
valojuova-ammuksiaan, jotka helminauhan näköisinä nousivat korkeuksiin. Jokin parakki
oli syttynyt tuleen.
Pommimatot putosivat yhä lähempänä ja lähempänä. Maa tärisi. Aijoin jo jättää kuopan
missä oleskelin, mutta lähemmin mietittyäni asiaa päätin kuitenkin jäädä paikalleni. Etuna
tilanteessa oli ainakin se, että maa oli pehmeää hiekkamaastoa, joka vaimensi räjähdysten
voimaa. Piti sattua melko lähelle ennen kuin seuraukset olisivat olleet tuhoisat ja eihän
kaksi pommia samaan kuoppaan putoa. — Yhä lähemmäksi sattuivat ryöpyt. Nyt putoilivat
jo aivan lähimmässä ympäristössä. Tuntui terävä, ilkeä isku ja hiekkaa lensi selkääni.
Kuului valituksia. Seurasi jonkin ajan jännittävä hiljaisuus.
Olikohan pommitus todellakin ohi jo? Kuului ääniä ja jossakin annettiin vaara-ohi-merkki.
Kolmeneljännestuntia kestänyt yhtämittainen pommitus oli päättynyt.
Nousin ylös kuopastani ja vilkaisin ympärilleni. Valopommit olivat sammuneet ja hiljaisuus
vallitsi. Aivan kuopan reunalla makasi kuollut italialainen. Mistä lienee tähän joutunutkaan?
Kahdeksan askeleen päähän oli muodostunut uusi syvä pommikuoppa. Kävelin suuntaan
missä tiesin muiden suomalaisten oleskelleen pienissä, kaivamissaan sirpalesuojissaan.
Kaikki olivat hengissä. Olimme kuten ihmeen kautta pelkällä säikähdyksellä ja naarmua
saamatta, säilyneet tuhoavassa pommituksessa. Myös kirvesmies, joka pommituksen
aikana vuoteessaan oli jatkanut nukkumisen jaloa ja virkistävää harrastusta, mutta oli
parakin hajotessa katsonut parhaaksi hakeutua suojaan uunin viereen. Näin onnellisesti ei
kuitenkaan ollut sattunut kaikkialla. Siellä täällä makaavien kylmentyneet katseet näyttivät,
että uhrien luku oli melkoinen.
Aamun sarastaessa menimme täysin hajoitetulle parakille noutamaan sinne jäänyttä
omaisuutta, mutta nyt alkaneet aikapommien räjähdykset pakottivat meidät ennen pitkää
palaamaan hiekka-aavikolle. Vasta muutaman tunnin kuluttua teimme uuden yrityksen ja
onnistuimmekin sekasorrosta löytämään ainakin suurimman osan sentään verrattain hyvin
säilyneistä tavaroistamme.
Kesti iltapäivään saakka ennen kuin pääsimme matkalle. Päästäksemme pois alueelta oli
meidän kuljettava pommitetun alueen läpi. Tämä oli kuitenkin helpommin ajateltu kuin
tehty. Noin kilometrin pituinen ja puolen km. leveä leirialue oli kuin jättiläisauran

9(18)
myllertämä. Parakit lautakasoina tai tykkänään poispyyhkäistyinä, alueen ohi kulkeva tie ja
sen vieressä oleva ratapiha täysin ylös kaivettuna, kiskot vääristyneet tai ilmassa roikkuen,
kiskoilla seisonut juna sinkoutunut syrjään, ja vilja maassa levittäytyneenä, alueen
läheisyydessä sijaitsevat mylly rakennukset niin ikään pahoin vaurioituneet, eräässä
myllyssä sijaitseva suoja saanut osuman ja sieltä kannettiin vielä haavoittuneita ja
surmansa saaneita.
Aloimme selviytyä taistelutannerta muistuttavan alueen läpi. Tapasimme pudonneen
lentokoneen osat, joka selitti pommituksen aikana kuuluneen kummallisen äänen. Koska
leirialueen läheisyydessä, telakan suuntaan johtavalla tiellä, ja erään kanavan yli vievä ns.
Rethe silta pommituksessa myös oli tuhoutunut, jouduimme kiertämään ns. Kattvikin
kautta. Suoritettuamme 3 km. pituisen, mutta silti 5 tuntia kestäneen matkan, saavuimme
myöhään iltapäivällä Kattvikin laiturille, mistä Harburgista saapuva lautta kuljetti meidät
telakalle, minne saavuimme vielä samana iltana.
Olimme kouriintuntuvasti kokeneet erään, sota-ajan tiedonannoissa niin usein toistuneen
uutisen, englantilaisten yö lentäjien Saksaa vastaan suorittamista pommituksista.
"Lager Langer Morgen" in satu oli loppunut, eikä kukaan sitä surrut.
Oltuamme kaksi päivää eräässä vanhassa, palaneessa ja nyt korjauksen alaisena
olevassa St. Louis nimisessä matkustajalaivassa, meidät lähetettiin kaupungin puolelle,
Eppendorffin kaupunginosassa sijaitsevalle leirille. Tänne Martinistrassen varrelle, erään
sairaalan läheisyydessä sijaitsevalle ja osaksi hollantilaisten vapaaehtoisten ss-miesten
asuttamalle leirille sijoitettiin osa äskeisessä pommituksessa kodittomiksi jääneitä.
Oli alettava alusta. Siivottomassa kunnossa olevassa asunnossa ei ollut sänkyjä, ei
kaappeja, ei tuoleja. Käymälää ei löytynyt mistään ja tällaiset jokapäiväiset tehtävät, oli
huolimatta sairaalan läheisyydestä, toimitettava jossakin parakkien takana. Mitä täältä sen
sijaan ei puuttunut tavataan kutsua kirpuksi. Eihän nämä kuitenkaan sitä pahimpaa sorttia
tuntuneet olevan, vai vaikuttikohan ruoan puute? Kutittivat vain kovasti varsinkin nilkoissa
ylläpitäessään nähtävästi ilotanssiaiset saapumisemme johdosta.
Matka työmaalle oli entistä pitempi ja työn lopetettuamme kului lähes kaksi tuntia ennen
kuin olimme leirillä, joten illallisen saaminen tapahtui vasta siinä klo 20 aikaan. Etuna täällä
oli kuitenkin se, että leirin pihalla oli, ellei nyt aivan varmat niin kuitenkin pommisuojat,
joten ilmatilanteen käytyä uhkaavaksi voitiin nopeasti ja vaikka pukeutumattomina siirtyä
läheisiin suojiin.
Olot täällä paranivat kuitenkin vähitellen. Saimme sentään verrattain tilavan asunnon edes
jonkinlaiseen kuntoon, tuli lämpöä ja valoa tupaan. Osa seisahduksissa olleista
raitiotielinjoista saatiin jälleen kuntoon, joka helpotti matkaamme työmaalle. Ruotsin
merimieslähetystön välityksellä saimme tanskalaisen lahjapaketin. Kävimme viettämään
pääsiäispyhää.
Ilomme jäi
kuitenkin lyhyeksi sillä jo pääsiäispäivänä saimme määräyksen pakata tavaramme ja
jälleen muuttaa. Meidät lähetettiin päärautatieaseman lähellä sijaitsevaan "Jernhalle"

10(18)
nimiseen kaksikerroksiseen, punaisista tiilistä rakennettuun ja vankilaa muistuttavaan
rakennukseen, joka varmaankin oli nähnyt parhaat päivänsä jo joskus Wilhelmien aikoina.
Vankila-nimitykseen oli aihetta siitäkin syystä, että tämä oli osaksi italialaisten sotavankien
— Badoglio-miesten — asuttama.
Saavuttuamme tänne ja tutustuttuamme lähemmin oloihin teki tämä meihin kuitenkin niin
vastenmielisen vaikutuksen, että tartuimme muitta mutkitta matkatavaroihimme ja jätimme
paikan.
Päätimme aluksi hakeutua kaupungissa olevaan Ruotsin merimieskirkkoon, jonka
merimiespappi jo monessa tilaisuudessa oli osoittanut apua ja ymmärtämystä meitä
kohtaan ja pääsimmekin asustamaan kirkon pommisuojaan.
Käännyimme telakan puoleen saadaksemme edes jossain rnäärin siedettävän asunnon.
Myönnettiin, etteivät olot "Jernhallessa" olleet tyydyttävät, mutta muuta asuntoa ei ollut
saatavissa. Koska meidän oli saatava ruokaa ja sitä sai ainoastaan leirillä, oli meidän
palattava vastenmieliseen paikkaan.
Huoneessa, jossa jouduimme asumaan, oli lähes puolitoistasataa asukasta, enimmäkseen
ukrainalaisia sekä joitakin hollantilaisia. Sänkyparit seisoivat vieri vieressä pitkissä riveissä
ja niiden välillä Oli kapeat käytävät missä hädin tuskin pääsi liikkumaan. Saadakseen tilaa
kaappeja ja tuoleja varten olisi sänkyjen lukua pitänyt vähentää puolella. Ikkunat olivat
pommituksissa osaksi rikkoutuneet ja katosta vuoti vettä. Lattia toimi roskalaatikkona.
Rakennuksen alla olevassa kellarikerroksessa sijaitsi laitoksen pesutupa ja pääseminen
sinne kompastumatta puolipimeätä, liukasta ja saastaista kivirappua myöten vaati jo
huomattavaa akrobaattista taitoa. Ahtaan pesutuvan seinässä olivat kraanat, joista vesi
juoksi niiden alla oleviin puisiin kaukaloihin, ja niistä lattialle, joka alituisesti oli veden ja
liejun vallassa.
Täällä peseydyttiin, ajettiin parta, pestiin astioita ja pyykkiä. Kaukaloissa ui ruoanjätteitä,
joten ne muistuttivat meidän oloissa paljon pidetyn kotieläimen kaukaloa. Ohuen
puuseinän erottamana sijaitsi laitoksen WC. Jääköön tämä kuitenkin lähemmin
selostamatta. Sanottakoon vain, että se siitä lähtevällä kitkerällä tuoksullaan ilmoitti
läsnäolonsa jo kunnioitettavan matkan päähän. — Vain yksi asia puuttui "idyllistä" —
porsas, mutta se olisi varmaankin ensi tilassa "karannut kentältä".
Jotakuinkin siistinä paikkana on täällä kuitenkin pidettävä leirin ruokasalia, eikä matka
työmaalle entisiin verrattuna ollut aivan pisimpiä. Hälytyksen sattuessa oli meidän
hakeuduttava muutaman sadan metrin päässä sijaitsevalle maanalaiselle rautatielle.
Sotatoimet edistyivät nopeassa tahdissa. Sen jälkeen, kun angloamerikkalaiset
maaliskuun alkupuolella Remagenin luona olivat ylittäneet Reinin, olivat he edenneet jo
pitkälti Saksan sydämeen ja lähestyivät jo Hannoveria ja Bremeniä. Itä-Preussi oli
menetetty ja painostus Oderin seuduilla oli luja. — Kaupungin sotilaallinen leima näytti
lisääntyvän. Huhuttiin 40,000 ss-miehen Himmlerin johdolla tulevan puolustamaan
kaupunkia. Katusulkujen rakentamista jatkettiin. Saksalaisten telakalla pitämässä
kokouksessa, joka päättyi lauseeseen "Hamburg kapituliert nie", päätettiin työaika
vähentää 8-tuntiseksi ja sunnuntaityöt lopetettiin.

11(18)
Ruokatilanne huononi yhä. Samalla kun työaikaa lyhennettiin, lopetettiin tähän asti
telakalla toimitettu päivällisen tarjoilu, joten päivän ensimmäisen ja ainoan aterian, joka
nykyään käsitti melkeinpä yksinomaan keitettyä kaalia, saimme saavuttuamme työstä
leirille. Leipä ja voiannokset vähennettiin puolella ja aikaisemmin jaettu lisäannos ns. '
'extra", jota annettiin tehtyämme 63 tunnin työviikon, poistettiin.
Myöhään huhtikuun 8 p:n iltana annettu hälytys, ja jossain kaupungin alueella toimitettu
pommitus, sai meidät jälleen etsimään suojaa maanalaisella rautatiellä. Kun seuraavana
maanantai aamuna saavuimme työmaalle, totesimme pommituksen kohdistuneen Blohm
& Vossin sekä Howaldtsin telakkaa vastaan, jonka mahtavaa bunkkerirakennusta etenkin
oltiin ahdistettu seurauksella, että sen panssariovet olivat antaneet perään ja lentäneet
pitkälti bunkkeriin. Useat uivat telakat olivat uponneet niissä olevine U-veneineen.
Sähkökeskus sai uuden osuman ja monet työpajarakennukset olivat pahoin vaurioituneet.
Toiminta telakalla lamaantui. Korjaukset voitiin enää suorittaa vain laitureiden luona
olevissa U-veneissä. Jotakuinkin varmana pidetty U-bunkkeri, missä suurin osa telakan
työIäisistä olivat etsineet suojaa oli poissa pelistä, eikä muita kyllin varmoja suojia ollut
riittävästi. Ulkomaalaiset työläiset alkoivat jäädä saapumatta työhön, ja saksalaisista oli
suurin osa kiinnitettynä raivaustöihin.
Kului muutama päivä. Liittoutuneet lähestyivät yhä. Huhuttiin erään englantilaisten
panssariosaston olevan jo 35 km. päässä kaupungista. Olimme kuulevinamme kaukaista
tykkien jylinää.
Huhtikuun 12 p:nä saimme, saapuessamme työstä leirille, määräyksen olla seuraavana
aamuna valmiina jättämään kaupungin. Ruoan jakamisesta ei ollut puhetta, eikä mitään
tietoa annettu matkan päämäärästä. Sen sijaan annettiin vielä tilaisuus käydä telakalla
noutamassa sinne mahdollisesti jäänyt omaisuus, minkä myös teimme. Ohimennen
pistäydyimme Ruotsin merimieskirkossa, minne jätimme osan mukana olevista
matkatavaroistamme, joita olimme niin monessa tilaisuudessa otsa hiessä laahanneet, niin
kuin eräs meistä sanoi, läpi puolen Saksan.
Ohitimme Blohm & Vossin nyt täysin hävitetyn telakan. Veistämöllä laskettiin vielä
seisovan viitisentoista harmaata möhkälettä, rakenteilla olleita mutta keskeneräisiksi
jääneitä U-veneitä.
Poistuessamme Elbe joen yli vievällä lautalla keväisen sään vallitessa, säteili yksinäinen
hitsausliekki jäähyväiset näköpiiristä katoavalta telakalta, missä vaikeissa olosuhteissa
olimme työskennelleet yli puolisen vuotta.
Saavuttuamme illalla jälleen "Jernhalleen", oltiin täällä jo täydessä matkakuumeessa.
Matkatavaroita pakattiin, vuodevaatteet ja ruokailuvälineet luovutettiin takaisin, jokainen
sai kuitenkin pitää hallussaan yhden huovan. Jokaiselle jaettiin 100 kpl. hyviä unkarilaisia
savukkeita, tämä oli jo jotain meille, jotka olimme kärsineet tupakkapulaa koko Saksassa
olomme ajan.
Valvotun, meluisan yön jälkeen annettiin klo 05 aamulla määräys kokoontua kasarmin ohi
vievälle "Grosser Allee" nimiselle kadulle, missä meidät asetettiin 4-miehen riviin.

12(18)
Suoritettiin lasku — 480 miestä — ja vähän vaille klo 06 lähdimme vartiomiesten
saattamina liikkeelle. Marssittuamme kaupungin läpi kaakkoissuuntaan saavuimme
kahden tunnin kuluttua kaupungin ulkopuolelle Elbe joen rantaan joen yli Harburgin
suuntaan vievien siltojen luo, missä pysähdyttiin.
Suoritettiin uusi lasku 12 miehen vajaus nähtävästi matkalla karanneet. Jonkin ajan
odottamisen jälkeen meidät siirrettiin kahteen omalla voimallaan kulkevaan jokialukseen ja
matka ylös Elbe jokea alkoi. Sää oli alussa viileä mutta lämpeni ja kaunistui ajan mittaan.
Vaikka emme tienneet minne olimme matkalla, tuntui kuitenkin helpottavalta päästä pois
rauniokaupungista, pois alituisesta kiireestä, pommituksista ja jonottamisesta, päästä ulos
luonnon rauhaan.
kuitenkaan kestänyt kovinkaan kauan, kunnes sodan jylinä täälläkin kantautui korviimme.
Oli kuitenkin mahdotonta päätellä, johtuiko tämä ilmapommituksista vaiko tykkien
laukauksista. Jo kuului lähempiä ja voimakkaampia jymähdyksiä. Joen vasemmalle
rannalle ilmestyi ajoneuvoja, jotka hurjaa vauhtia pakenivat meistä vastakkaiseen
suuntaan. Kauempana näkyi muutamia pienempiä tuliliekkejä. Ohittaessamme vähän
myöhemmin paikan huomasimme näiden olevan ajoneuvoja, jotka olivat joutuneet
maataistelukoneiden äkkinäisen pommituksen kohteiksi.
Matka joutui. Sivuutimme Lauenburgin, jonka luona joen yli johtavalla sillalla liikkui itäiseen
suuntaan loppumaton jono kaikenlaisia kuljetusneuvoja. Armeijan kuormasto oli jo
vetäytymässä joen oikealle rannalle, kun taas joen yli liikkuvat lautat kuljettivat
siviiliomaisuutta.
Kesäisen sään vallitessa, kauniita rantoja ihaillen ja unkarilaisia savukkeita polttaen
höyrysimme edelleen jokea ylös kunnes klo 14-aikaan saavuimme noin 60 km Hampurista
joen oikealla rannalla sijaitsevaan Boizenburgin laituriin,
missä astuimme maihin.
Vartiopäällikön nyt antaman tiedotuksen mukaan oli meidän jalkaisin suoritettava noin 18
km pituinen matka jonnekin Melkop nimiseen paikkaan. Nousimme aluksi ylös jyrkkää
rantapengermää, kunnes pääsimme joen suuntaan vievälle tielle. Rannalla olivat
saksalaiset jo kaivautumassa puolustusasemiin. Tiellä, joka tässä kohdassa kulki melko
korkeiden harjanteiden välillä, jouduimme yhteen siinä liikkuvan sotilasosaston kanssa.
Samalla ilmestyi itäisestä suunnasta suurehko pommitusmuodostelma lentäen kohti meitä.
Silmä tarkkana seurasimme niiden liikehtimistä. Tulisivatko huomaamaan meidät? Ei
minkäänlaista suojautumisen mahdollisuutta. — Ohi menivät. — Olivat nähtävästi
paluumatkalla jo suoritetuista tehtävistään.
Jatkettiin läpi sotilasosastoja täynnä olevan Boizenburgin ja edelleen leveätä asfalttitietä
myöten maaseudulle.
Matka jatkui tunti tunnin jälkeen. Meidät saavuttivat jäljestä päin tulleet hollantilaiset, vasta
talvella Saksaan saapuneet, vielä hyvässä kunnossa olevat nuorukaiset, joilla oli kiire
nähtävästi jossain odottaville lihapadoille. Tahti lisääntyi. Alkoi hämärtyä — alettiin väsyä.
— Kolonna piteni ja harveni ja liikoja kantamisia alettiin heittää tiensyrjään. — Tie huononi
—4Llkoi pimetä. — Jälkijoukko uhkasi eksyä kärjestä. Klo 22 saavuimme erään kartanon

13(18)
pihalle, missä pysähdyttiin. Vihdoin perillä? — Ei vielä — eteenpäin vain. Lentokoneiden
surinaa, "Tiefflieger", valopommeja nopeasti suojaan läheiseen metsään. Lentokoneiden
ahdistamina jatkettiin päätietä myöten, kunnes poikkesimme hiekkaiselle,
raskaskulkuiselle sivutielle ja jatkettiin tätä myöten kunnes klo 02-aikaan löysimme
itsemme kapealta, synkältä ja pikipimeältä metsätieltä, jolloin pysähdyttiin. Olimme jo
läpiväsyneitä. Varovaisten laskelmiemme mukaan olimme suorittaneet vähintään 25 km
matkan. Hakeuduimme metsään lepäämään. Perjantai, huhtikuun 13 päivä — todellinen
pitkäperjantai — oli loppunut.
Jo muutaman tunnin viluisen levon jälkeen olimme jälleen liikkeellä. Alettiin marssia
takaisin. Pimeydessä oli vartiopäällikkö erehtynyt tienviitoista seurauksella, että olimme
joutuneet yksinäiselle metsätielle. Saavuttuamme jälleen päätielle jatkettiin, kunnes
poikkesimme uudelle sivutielle. Avautui mitä kaunein maisema. Erittäin hyvin hoidetut
viljelykset ja metsät. Sodan olemassaolosta muistuttivat kuitenkin siellä täällä pelloilla
sijaitsevat i.v. tornit.
Klo 07 olimme perillä ja olinpaikaksemme osoitettiin erään
78

yksinäisen talon läheisyydessä sijaitseva hiekanottopaikka, missä saimme luvan tulen
käyttämiseen. Ympäröivästä maastosta kokosimme polttopuita ja ennen pitkää savusivat
sadat pienet roviot, joissa mitä erilaisia astioita käyttäen keitettiin korviketta tai ruokaa,
mikäli asianomaisella oli jotain valmistettavaa. Läheisestä pellosta saimme mielemme
mukaan noutaa siellä säilössä olevia perunoita, joita sitten joko keitettiin tai mieluummin
paistettiin kokonaisina ja muun särpimen puutteessa söimme sellaisinaan. Näissä
puuhissa sekä seuratessamme liittoutuneitten matalalla lentävien maataistelukoneiden
liikkeitä, kului päivä. Nämä n.k. "Tiefflieger" joilla nykyään oli täydellinen ilmaherruus, olivat
erittäin vaarallisia. Ne syöksyivät konetuliasein ja kevein pommein kohteisiin, missä
huomasivat tai epäilivät jotain olevan tekeillä. Illan tultua kävimme me suomalaiset
ilmavaaran takia levolle muutaman sadan metrin päähän hiekka kuopasta olevaan
kuusikkoon, missä vietimme kylmän yön.
Seuraavana aamuna olimme jälleen varhain liikkeellä. Yöpymispaikan läheisyydessä
olevaan tammimetsään sytytettiin yhteinen suurempi rovio, jonka ääressä lämmitimme
jäykistyneitä jäseniämme ja jatkettiin perunoiden paistamista. Mahdollisesti saapuvien
uusien määräyksien takia pidimme partioiden avulla yhteyttä hiekkakuoppaan. Iltapäivällä
kuopalla käynyt partio totesi tämän tyhjentyneen. Eräiltä paikalla olevilta "alkuasukkailta"
saimme tietää että kuopassa olleet, kahteen ryhmään jaettuna, olivat poistuneet eri
suuntiin. Päätimme seurata enimmäkseen ukrainalaisia käsittävää ryhmää ja parin tunnin
kävelyn jälkeen saavutimme nämä Rossin-nimisessä suurkartanossa. Meille osoitettiin
oleskelupaikaksi suurehko, tyhjennetty navettarakennus ja viimeisinä paikalle saapuneina
jouduimme sen ullakolle, missä yöpyminen siellä olevilla pellavapahnoilla sentään oli toista
kuin metsässä makaaminen.

14(18)
Aamulla olivat rovionpolttajat jälleen liikkeellä mutta se kiellettiin ennen pitkää ja tulet oli
sammutettava. Viides ruoaton päivä oli menossa. Monen kuukauden aliravitseminen ja
viime päivien rasittavat marssit olivat heikentäneet meitä jo siinä määrin, että vain suurin
ponnistuksin pystyimme liikkumaan. Iltapäivällä levisi tieto, että meille annettaisiin ruokaa.
Tunteja kestäneiden järjestelyjen ja valmistelujen jälkeen meidät suomalaiset pienen
lukumme tähden määrättiin ruoanjakajiksi, alkoi tärkeä toimitus. Jokaiselle annettiin
kourallinen keitettyjä perunoita ja mukillinen heikosti ruisjauhoilla keitettyä vettä. Ruoan
jakajina oli meillä kuitenkin se etu, että saimme näitä perunoita riittävästi. Syötyämme
tunsimme itsemme — yhtä nälkäisiksi kuin aikaisemmin.
Vähän myöhemmin tuli jälleen määräys muuttaa. Ukrainalaisten omaisuutta alettiin nostaa
paikalle saapuviin autoihin ja heitä alettiin ryhmittää marssikolonnaan. Meidät määrättiin
mukaan, mutta kieltäydyimme lähtemästä heidän seuraansa ja pysyttelimme syrjässä.
Selitimme kantamme eräälle paikalla olevalle upseerille, joka kehoitti meitä odottamaan
lähempiä tietoja. Vihdoin saapui eräs i.t. luutnantti sanoen, että voisimme seurata
ranskalaisten mukana eräälle, vain muutaman kilometrin päässä olevalle leirille ja
päällikkömme jäisi neljän sairaan kanssa paikalle odottamaan Hampurista saapuvaa
sairaskuljetusta. Eräs meistä, puolalainen, joutui ukrainalaisten seuraan ja hävisi sen tien.
Kolme miestä, jotka ennen lähtöämme Hampurista olivat saaneet sairastodistukset, jäivät
sinne, joten Hampurissa ollessamme 16 miestä käsittävä joukkue nyt oli supistunut 7-
miehiseksi.
Seurattuamme ranskalaisia noin parin km matkan, saavuimme eräälle Brahlstorp-nimiselle
rautatieasemalle ja täältä jatkettiin poikkisuuntaan vievälle tielle. Käveltyämme kilo-
metrin toisensa jälkeen löytämättä leiriä, joka aina vain sijaitsi 5 kilometrin päässä ja
saamatta mistään yösijaa, oli meidän yön tultua ja väsyneinä, hakeuduttava metsään
yöpymään. Tällöin olimme jo joutuneet erilleen ranskalaisista, ja vartijat olivat matkalla
häipyneet tiehensä.
Jatkaessamme aamulla matkaa tapasimme noin puolen km päässä siistin näköisen leirin.
"Förstimme" kävi tiedustelemassa sinne pääsyä, mutta sanottiin leirin olevan "OT" eli Todt
järjestön leirin ja meitä kehotettiin jatkamaan lähellä sijaitsevaan Neuhaus an der Elbe-
nimiseen kylään. Saavuttuamme sinne ja selitettyämme asiamme eräälle tapaamallemme
vääpelille, kehoitti hän meitä käymään paikalla olevan pormestarin puheilla. Pormestarin
— Bürgermeister nimitys tuntuu ehkä oudolta, mutta vastannee se meidän oloissa
nimismiehen virkaa.
Odottaessamme pormestarin vastaanottoa, joka ei vielä ollut alkanut, kiinnittyi
huomiomme ohittaviin maitokuormiin sekä maitokannuja kantaviin naisiin ja lapsiin. —
Mistä mahtoivat tullakaan? — "Tujumme" ( stuertti ) kävi tarkkailemaan. — Ahaa —
läheisestä meijeristä tulivat. — Kävi tiedustelemaan, saisiko jotain ilman korttia. — Jawohl
— Buttermilk — kirnupiimää å 13 Pf. litra. — Hetkistä myöhemmin olimme kippoinemme
meijerissä. On kai turha mainita, että tämä maistui paremmalta kuin koskaan ennen ja
vaikutti kuin pumpuli särkyneelle sydämelle.
Pormestarin vastaanotto alkoi. — Ketä olimme? — Hampurissa internoituina olleita

15(18)
suomalaisia merimiehiä. — Vai suomalaisia, entisiä aseveljiä. — Entäs kuinka
Neuhauseniin joutuneet? — Niin, sitähän mekin ihmettelimme, että meidät oli
ukrainalaisten, ranskalaisten y.m. seurassa lähetetty tänne sisämaahan sen sijaan, että
meidät oltaisi määrätty pohjoiseen suuntaan. Eikö tulostamme oltu ilmoitettu? Ei
aavistustakaan — keine Ahnung —. Oliko meillä passit mukana? — Ojennettiin passit ja
meitä kehotettiin myöhemmin saapumaan uudelleen paikalle.
Saapuessamme uudelleen pormestarin luo selitettiin, että seutu Oli täynnä pakolaisia ja
että majoituksen mahdollisuuksia ei ollut. Meitä kehotettiin mielemme mukaan
hakeutumaan muualle ja meille jaettiin kullekin todistus, joka oikeutti meidät viikon ajan
vapaasti liikkumaan valtakunnan alueella.
Poistuimme paikasta.
Tilanne, joka vielä eilen oli näyttänyt melkeinpä toivottomalta, oli nyt huomattavasti
helpottunut. Tiemme vapauteen oli alkanut. Suuntamme oli selvä — kohti Lyypekkiä.
Tehtyämme pienet ostokset ja käytyämme vielä meijerissä, aloitimme keskipäivän aikaan
matkan takaisin Brahlstorpin asemalle. Brahlstorp II km — luimme kylän reunassa
olevasta tienviitasta. Eilen suoritettu matka Rossin kartanosta Neuhausenin läheisyyteen
oli siis noin 12 km.
Suoritimme paluumatkan verrattain nopeassa tahdissa. Olimme jo tottuneet marssimaan
tyhjin vatsoin. Noin puoIen matkan päässä pysähdyimme tien poikkisuuntaan kulkevan
pienen joen rannalla. Sytytimme tulet, keitettiin korviketta ja paistettiin Melkovista
kantamiamme perunoita. Laukusta löytyi jo leivänkimpale, makkarankappale, hieman
sokeria ja voita sekä kenttäpakissa piimää. — Pitkästä aikaa todellinen juhla-ateria.
Syötyämme riisuuduimme alasti, peseydyimme, hävitimme viimeiset kirput ja lepäsimme
auringonpaisteessa.
Tuli aika jatkaa. Sää, joka aina Hampurista lähtien oli ollut mitä kaunein, kävi
ukkosluontoiseksi, aurinko meni pilveen ja alkoi sataa. Läpimärkinä saavuimme
Brahlstorpin asemalle ja kävimme tiedustelemaan Lyypekkiin päin menevää junaa.
Olimme hieman myöhässä. Viimeinen juna oli hiljattain ohittanut ja seuraava saapuisi
vasta keskiyön jälkeen.
Sään jälleen parannuttua tutustuimme ympäristöön viettääksemme aikaa. Taivaalla
kaartelivat jälleen taistelukoneet. Rautatien suunnassa tekivät muutamat koneet syöksyjä
sen läheisyydessä olevaa kylää vastaan. Pommit räjähtivät, konetykit rätisivät ja savupilvi
nousi yläilmoihin. Rossin eilinen perunajakopaikkamme oli kohteena.
Luukun avauduttua menimme lippuja ostamaan ja nyt olivat pormestarilta saamamme
liikkumisluvat hyvään tarpeeseen, sillä ilman niitä ei meillä ylipäänsä olisi ollut
mahdollisuutta matkustamiseen. Saimme liput Hampuriin vievän radan varrella sijaitsevalle
Büchenin asemalle. Hämärän tultua hakeuduimme odotushuoneeseen ja klo 22-aikaan oli
meidän mitä kiireimmiten astuttava silloin saapuvaan ja vain hetkeksi pysähtyvään junaan.
Hyväluontoinen mutta hieman myöhäinen kirvesmiehemmekin ehti viimeisenä hypätä jo
hyvässä vauhdissa olevaan junaan.

16(18)
Olimme jälleen matkalla Hampurin suuntaan. Marssimme Lüneburgin teillä, oleskeleminen
sen metsissä ja navetoissa oli loppunut. Puolitoista tuntia kestäneen, pimeässä ja
kylmässä vaunussa matkustamisen jälkeen saavuimme Büchenin asemalle, missä meidän
oli muutettava Lyypekkiin menevään junaan.
Alkoi toista vuonokautta kestänyt pitkällinen odottaminen. Yöllä, ollessamme aseman
sotilaita ja pakolaisia täynnä olevassa odotussalissa ja päästyämme huonosti uneen,
heräsimme yhtäkkiä voimakkaaseen moottorien surinaan ja konekiväärien papatukseen.
Pimeässä salissa syntyi yleinen sekasorto. Taistelukoneiden asemaa vastaan tekemä
hyökkäys oli ohi muutamassa sekunnissa ja vaikutti olevan pelkkä
säikähdyttämishyökkäys.
Vasta seuraavana yönä klo 02-aikaan pääsimme jatkamaan. Etsivien taistelukoneiden
pudottamat valopommit valaisivat silloin tällöin pimennettyjä vaunuja, jolloin juna hiljensi
vauhtia ellei seisahtunut. Kaikki kävi kuitenkin onnellisesti ja noin kahden tunnin kuluttua
saavuimme klo 04-aikaan Lyypekin asemalle.
Viivyimme ihmisiä täynnä olevalla asemalla, kunnes aamulla kävimme kaupungin
ruotsalaisen merimieskirkon papin puheille, joka lupasi järjestää meille sekä ruokaa että
asunnon. Kirkko toimi samalla Ruotsin punaisen ristin avustusjärjestön tukikohtana ja sen
yhteyteen oli perustettu meitä erikoisesti kiinnostava laitos, nimittäin keittiö. Saimme
pitkästä aikaa keitettyä ruokaa — kuumaa velliä — joka lämmitti ja virkisti nälkiintynyttä ja
kuivunutta ruumista aina sisimpää myöten. Pääsimme asumaan erääseen kouluun ja
pastori lupasi järjestää luvan päästääksemme jatkamaan matkaa.
Saimme pitkästä aikaa kuulla uutisiakin. Taistelu Berliinistä alkanut. Angloamerikkalaiset
saavuttaneet Elbejoen Wittenbergen luona mutta lyöty takaisin.
Saapuivat myös päällikön johdolla neljä Rossin kylään jäänyttä sairasta, jotka ihmettelivät
kovasti nähdessään meidän jo olevan täällä. Luulivat meidän vielä kituvan jossain
Lüneburgin leirillä. Koska luvattua kuljetusta ei ollut saapunut, olivat he omin voimin
alkaneet vetäytyä pohjoiseen päin. Olivat ensin vierailleet Melkopin hiekkakuopassa
täydentämässä perunavarastoaan, jatkaneet sen jälkeen reittiä, joka kartalla merkitään
nimillä Suckow—Wittenburg— Zarrentin—Ratzeburg— Lübeck. Joutuneet jalkaisin
suorittamaan suurimman osan matkasta. Käyneet tien varrella olevan kylän pormestarin
luona ja yöpyneet hänen heinä ladossa. Päässeet jatkamaan vasta loppumatkan linja-
autolla, joka matkalla oli joutunut samanlaisen hyökkäyksen kohteeksi kuin me
ollessamme Büchenin asemalla, ja olivat Lyypekkiin saapuessaan varsin heikossa
kunnossa. Joukkomme oli jälleen kohonnut 12-miehiseksi.
Pastorimme, joka oli käynyt Gestapon luona anomassa maasta pääsy lupaa palasi
yllättävällä tiedolla. Meidän oli viipymättä palattava Hampuriin.
Päällikkömme, joka nyt oli saapunut, päätti puolestaan käydä selventämässä asioita.
Suomeen matkustamiseen ei voitu suostua koska maamme olivat keskenään sodassa,
mutta meille myönnettiin oikeus matkustaa Ruotsiin siinä tapauksessa, että Ruotsin
hallitus myöntäisi meille mahantuloluvan. Tähän eivät Ruotsin viranomaiset kuitenkaan
suostuneet ja me jouduimme odottamaan.

17(18)
Lehdet kertoivat yhä enemmän uutisia: Taistelu Berliinistä nousemassa huippuunsa. Hitler
saapunut Berliiniin ja ottanut korkeimman komennon haltuunsa. — Venäläiset ylittäneet ja
muodostaneet suuren sillanpääaseman alisen Oderin varrella — etenemässä kohti
Pasewalkia.
Saapui Punaisen ristin autokolonnia, jotka keskitysleireiltä kuljettivat nääntyneitä
kolmannen valtakunnan uhreja edelleen Ruotsiin vietäväksi. — Saapui myös matkalla
surmansa saaneita, jotka olivat joutuneet liittoutuneiden taistelukoneiden kohteiksi.
Päällikkö kävi uudelleen Gestapon luona. Tilanne kuitenkin ennallaan. Hänen kysyessä
voitaisiinko jatkaa Tanskan rajan läheisyydessä sijaitsevaan Flensburgiin vastattiin, ettei
mikään estänyt meitä tekemästä sitä.
Koska ehkä kävisi liian pitkälliseksi lähemmin selostaa ne monet selvittelyt ja tapahtumat,
jotka vielä olivat edessämme ennen kuin selviydyimme matkalta, selostan loppumatkan
lyhyemmässä muodossa.
Oltuamme Lyypekissä noin viikon verran, pääsimme 27/4 viimeisen sieltä lähteneen
kolonnan mukana Flensburg’iin. Kolonna, joka kuljetti Ruotsin ja muiden pohjoismaiden
kansalaisia, saapui kahdeksan tuntia kestäneen melko rasittavan matkan jälkeen perille.
Saapuessamme Flensburgiin loppui ruotsalaisten meille antama apu, mutta pääsimme
siellä olevan Tanskan ulkomaan kirkon vieraiksi. Kirkon sihteeri, mm. talvisodassamme
vapaaehtoisena mukana ollut herra Poul Jensen, auttoi meitä mitä kiitettävimmällä tavalla.
Flensburgissa ollessamme tapahtui suuren sodan loppuratkaisu. — Berliinin kukistuminen
— Hitlerin kuolema — Dönitzin lyhytaikainen hallitus — aselevon solmiminen — Norjan ja
Tanskan vapautuminen.
Vasta toukok. 7 :nä ( 1945) saimme Tanskan konsulaatin välityksellä Ruotsin
kauttakulkuluvan ja 9/5 pääsimme tanskalaisen punaisen ristin autolla jatkamaan
Kööpenhaminaan. — Seurasi juhlallinen matka kautta vapauttansa riemuitsevan Tanskan.
Ylitettyämme lautalla Iso-Beltin ja saapuessamme illalla Korsööriin, kohtasi meitä näky,
jota emme olleet nähneet moneen vuoteen, nimittäin täysin valaistun kaupungin.
Otimme jäähyväiset vieraanvaraiselta herra Jenseniltä, joka oli seurannut mukana
matkalla. Tässä yhteydessä palautettakoon mieleen se itseuhrautuva apu, jonka meille
antoivat Hampurin ja Lyypekin merimiespapit sekä Flensburgin tanskalainen kirkko, jota
ilman matkamme varmaankin olisi muodostunut paljon vaikeammaksi.
Viivyimme Montgomeryn laskuvarjojääkäreiden miehittämässä ja yhtenä ainoana
lippumerenä olevassa Kööpenhaminassa yli Helatorstai-päivän ja seuraavana päivänä
ylitimme ' 'Malmö"-nimisellä lautalla Juutinrauman sekä saavuimme kahden tunnin
"merimatkan" jälkeen Malmöhön.
Saavuttuamme sinne lähetettiin meidät suoraan desinfioimislaitokselle, joka harmiksemme
jo toisen kerran sai meidät myllärien näköisiksi, koska olimme — turhaa kyllä — jo
Lyypekissä läpikäyneet saman jutun ja täältä edelleen karanteeniin. Panimme
vastalauseemme mutta ei auttanut. Selitettiin, että kaikki Saksasta saapuneet oli pidettävä

18(18)
kahden viikon ajan karanteenissa ja me jouduimme yöpymään aseistettujen sotilaiden
vartioimassa paikassa.
Kahden viikon karanteeni vielä kaiken päälle, olisi tärkeämpiäkin tehtäviä ja vielä parhaana
riista-aikana. — Ei millään. Nyt suuttui matkan aikana vaikeimmissakin tilanteissa niin
rauhallisena pysynyt päällikkömme.
Kutsuttava laitoksen johtaja ja yhtiön asiamies paikalle mitä pikimmiten.
Eikö käsitetty, ettei tarkoituksemme Ollut jäädä Ruotsiin vaan olimme kauttakulkua varten
saapuneet tänne, matkalla Suomeen, tämähän jo osoitti paperimmekin. Toiseksi — olimme
viimeksi olleet ja myös saapuneet tänne Tanskasta. Internoimiskäsky ei voinut koskea
meitä vaan oli meidät sekoitettu niiden kanssa, jotka suoraan Flensburgista toisella
aluksella samanaikaisesti olivat saapuneet satamaan kuin me. Ja ellei meitä päästettäisi
pois täältä, tulisi hän karkaamaan laitoksesta, lisäsi päällikkö.
Nämä olivat tehokkaita sanoja. Jo muutaman tunnin kuluttua annettiin kiireesti määräys
poislähtöä varten. Meille annettiin todistus suoritetusta täydestä karanteeniajasta ja
oltuamme täällä vähän päälle vuorokauden, jätimme hattua heiluttaen paikan ja vielä
samana iltana jatkettiin matkaa Tukholmaan.
Istuimme Tukholmaan kiitävässä yö-pikajunassa. Nopeasti olivat asiat muuttuneet. Vielä
muutama tunti sitten tuomittuja kahden viikon eristäytymiseen, vielä muutama viikko sitten
reppu selässä marssimassa Lüneburgin teillä tai istumassa kylmässä vaunussa, missä
savukkeen sytyttäminen oli toimitettava varovasti ja jonka ainoa valaistus oli silloin tällöin
putoava valopommi. Nyt sen sijaan täysin valaistussa, siistissä, pehmeästi ja nopeasti
kiitävässä sähköjunassa, maassa, missä ei tunnettu raunioita, ei pommituksia, ei nälkää
eikä hävitystä.
Seurasi muutaman päivän oleskelu Tukholmassa, jolloin saimme pahasti tahraantuneet ja
rytistyneet asusteemme kuntoon ja pääsimme lopullisesti aliravitsemisesta johtuneesta
näläntunteesta.
Laivamme alunperin 23 päätä käsittävästä miehistöstä seisoi 11 miestä käsittävä
"kantajoukko" s/s Brynhildin kannel la tämän nostaessa toukok. 15 p:nä ankkurinsa
viedäkseen meidät yli Ahvenanmeren. Loput olivat matkan varrella eri tilaisuuksissa
hajaantuneet eri suuntiin. Viimeisen heistä, erään ei suomalaisen, oli jäätävä Tukholmaan.
Laskettuna siitä, kun eräänä suloisena heinäkuun päivänä olimme Reposaaren rediltä
matkalle lähteneet, oli tasan 10 kuukautta kulunut. — Seurasi vielä valvottu yö matkustajia
täynnä olevalla laivalla, mutta tällaiseen olimme tottuneet ja olimmehan jälleen hyvissä
voimissa.
Sodan loppupyörteissä tehty seikkailurikas, joskin rasittava matka oli päättynyt ja päivän
sarastaessa olimme jälleen omassa, kovia kokeneessa kotimaassa.

ss BRITA - historiaa ja valokuvia:
https://www.aanimeri.fi/piwigo/index.php?/category/1120

Simo Hankkio Ähtäristä valaisi siirtolaisia kuljettaneiden laivayhtiöiden asiamiesverkostoa

Hei,
Kysyit veljelleni Eerolle lähettämässä viestissä oliko ähtäriläinen kauppias Dimitri
Volama (Wollkoff) Scandinavian–American laivalinjan asiamies.
Vanhoja 20-luvun paikallisia sanomalehtiä selatessa Kansalliskirjaston digipalvelun
sivuilta, löytyi ainakin yksi Sandinavian-American linjan Nick Heimburgerin
ilmoitus, jossa mainitaaan asiamieheksi D. Wollkoff Ähtäri. (Virtain, Ähtärin,
Alavuden, Kuortaneen ja Töysän Sanomat nro 30 27.04. 1928 sivulla 4).
Kauppias Volamaa voi siis pitää em. yhtiön maaseudun asiamiehenä, jollaisia oli
kaikilla suuremmilla yhtiöillä ympäri Suomea. Lähes kaikilla maamme yritteliäillä
kauppialla oli sivutoimena jonkinlainen edustus, vakuutusyhtiöiden, pankkien tai
siirtolaismatkoja myyvien laivayhtiöiden. Jopa nimismiehet, pankinjohtajat ja
opettajat tekivät oman toimensa ohella samaisia sopimuskirjoja.

KAUPPIAS DIMITRI VOLAMA (vuoteen 1935 saakka WOLLKOFF)
* Venäläinen kulkukauppias Terentij Wollkoff ja nuori vaimonsa Eufrosinja o.s.
Panyatin olivat tulleet asumaan Ähtärin Alataipaleen kylään vuonna 1896 mukanaan
heillä oli poika nimeltä Jussi.
* Dimitri syntyi syntyi Alastaipaleella 07.11. 1900. Samohin aikoihin hänen isänä
perusti kylälle ensimmäisen kaupan, mutta myi sen pian talollinen Herman Pakarille
vuonna 1903. Alastaipaleella syntyi Volaman perheelle 1904 kolmas poika, Afanasij,
joka nimi muuttui myöhemmin Pekaksi. Myös hän oli kauppias, pitäen omaa K-
kauppaa Ähtärin aseman aukiolla heti sotien päättymisen jälkeen 1947. Pekka Volama kuoli 1962.
* Vuonna 1903-04 Wollkoffit muuttivat Ähtärin rautatieaseman (myöh. Ätsäri)
tuntumaan Ostolan kylään, jonne Dimitrin isä Terentij rakensi talon sekä perusti
sekatavarakaupan Virroille menevän tien varrelle, kilometri asemalta.
* Tässä kaupassa nuori Dimitri-poika oli jo 10-vuotiaana isänsä apulaisena ”kynä
korvan takana”. Muutamaa vuotta myöhemmin (1914) toimi 14-vuotias miehenalku
jo kaupanhoitajana. Jussi-veli oli Venäjän kansalaisena joutunut Tsaarin lähestyvää
sotaa odottavaan armeijaan. Tiettävästi hän ei koskaan palannut tältä reissulta.
* Vuonna 1926 Dimitri sai koko kaupan hoidon vastuulleen, jota kauppaa hän kävi
tunnollisesti ja menestyksellisesti, aina kuolemaansa 1982 saakka, ollen useana
vuonna aina paikkakunnan entien veroäyrejä saanut kauppias.
* Dimitri Wollkoff vaihtoi sukunimensä yhdessä veljensä kanssa vuonna 1935
Volamaksi ja saivat myös Suomen kansalaisuuden. Heidän vanhempansa eivät
vaihtaneet sukunimeään.
* Dimitri Volaman kauppa sai olla auki koko sota-ajan, eikä häntä entisenä Venäjän
kansalaisena internoitu edes näkyvän tarkkailun alaiseksi.
* Venäjänkielen taitoisena Dimitri Volamalla oli hyvät suhteet Venäjälle, viljaa
tuotiin rautateitä pitkin useita vaunulasteja Saratovista saakka. Bensiiniä myytiin
Teboilin, Shellin ja Esson säiliöistä. Kaupan jälkeen löytyneistä rahtikirjoissa on
myös tieto kaupan myyneen kymmenkunta pikku-Valmet traktoria isännille.
* Kaikki paikalliset ja turistit muistavat yhä kauppias Volaman legendaarisen
lauseen: ”Hetkinen, hetkinen – löytyy kyllä! Toimitetaan...”. Kysyipä sitten 30-luvun
radioputkia, englantilaisia lippalakkeja, myrskylyhtyjä, 6-voltin akkumalaattoreja,
naisten juhlakenkiä tai Jenkki-purkkaa. Ja mitä tiskillä ei ollut (sen alla tahi hyllyjen
takana), niin pian nähtiin kauppiaan vielä vanhoilla päivillään ketterästi selkä
hieman kumarassa hölkkäävän lukuisten pihavarastojensa suuntaan. Joita oli
todistettavasti yli 20 kpl.
* Volaman kauppa suljettiin lopullisesti tiistaina 10.9. 1985 klo 18.00 (Ostolan
Uutiset pvm?) pari-kolme vuotta kauppiaan kuoleman jälkeen.
* Dimitri Volaman muu eläämäntyö:
- Perusti kansalaisodan jälkeen urheiluseuran Ostolan Pojat (pj.) sekä shakkikerhon.
- 1920 seuran nimi muutettin Ähtärin Urheilijoiksi, oli (pj.), pitkäaikanen vetäjä ja
ideanikkari: seura järjesti mm. ravikilpailuja, potkukelkkakilpailuja, 10 km umpihangen
hiihtokilpailuja Ouluveden jäällä ja SM-hiihtoja, murtomaajuoksukilpailuja, ÄU:n oman
urheilukentän rakennushankkeen vetäjä. Oli mainio urheilija, pikajuoksusta 3-otteluun ja
uintiin.
- Maakauppiaitten Oy:n osakas (Keskon edeltäjä)
- Pohjanmaan Kauppiaitten Oy:n osakas
- Rautakauppa Teräs Oy:n osakas
- Vakuutusyhtiö Turva Oy:n osakas
- Keräsi ja myi postimerkkejä ja harvinaisia rahoja (erik. venäläisiä).
- Oli Turun maakunta-arkiston tunnustusta saanut vanhojen kansantapojen kerääjä.
- Harrasti ensimmäisenä oman paikkakunnan ja kotimaan matkailun edistämistä.

Katso ilmoituksia ja kirjeenvaihtoa Äänimeren Los Documentos albumista:

https://www.aanimeri.fi/piwigo/index.php?/category/2311/start-24#content

Ähtärissä Volaman kauppa noin 1979. Kuva internetin Ähtärin historiaa-sivuilta

Kauppias Volama 1970. Kuva internetin Ähtärin historiaa-sivuilta

Kauppias Volama 1970-luvulla. Kuva internetin Ähtärin historiaa-sivuilta

Mistä johtuu että vaikka oli vain yhden pätkän junkkina pollux laivalla, joitakin kuukausia, jätti se johonkin, jotakin sellaista, mitä toisinaan mietin. Tein työni yli 20 v puolustusvoimien palveluksessa, sitä ennen ajoin linja-autoja ja rekkaa. Niinpä asiaan, sotaväen varuskuntien selaaminen netissä ei kiinnosta, eikä muutenkaan puolustusvoimien jatkuva selaaminen netissä. En katsele vanhoja linja-autoja saati rekkoja. Mutta vanhoja laivoja, kuvia niistä, tarinoita luen, monet yöt menee kun ei malta lopettaa. Selittäkää te mikä tuosta lyhyestä ajasta tarttui päähäni, pitäskö viimeine mennä nuppitohtorille?.
Ohessa on linkki tekemääni muisteluun tuosta lyhyestä hetkestä, joka vieläkin vaikuttaa.
https://youtu.be/Wz87Sj_Oe7U
ps, kävin loppuvuodesta 2023 EU parlamentissa ja menomatkalla tutustuin samaan paikkaan menevään kaveriin, jossain matkan alussa hän kertoi olleensa laivalla töissä, monena päivänä juteltiin laivoista, ei Eu-jutuista? Miksi.