Matthew Campbell & Kit Chellel: Meren Armoilla. Tositarina kaappauksesta, murhasta ja saliitosta (Tammi 2023)

Jo ennen ajanlaskun alkua kreikkalaiset upottivat laivojaan taloudellista etua tavoitellen. Yli kaksituhatta vuotta on tuhoamismenetelmiä kehitetty ja uusia suunnitelmia, temppuja ja salauksia otettu käyttöön. Silti tämän kirjan tapaus selvitettiin: kreikkalainen omistaja yhdessä päällikön ja konepäällikön kanssa halusivat tuhota Adenin vesillä Venäjältä Kiinaan öljylastia vievän 150 000 dwt (pituus noin 300 m leveys lähes 50 m) tankkilaivan. Hylkyyn palkatut ”meripelastajat” ansiokkaasti pahensivat laivan vahinkoja. Siltä osin suunnitelma epäonnistui, että tekijät paljastuivat. 

Vaikka Adenissa murhattiin vakuutustarkastaja, ei ketään rangaistu. Vakuutuksenantajat Lontoossa ja kreikkalainen rahoittaja kärsivät taloudellisia menetyksiä.

Maailman kauppalaivastosta 18% on kirjan mukaan kreikkalaisten hallinnassa. Kuuluisille redareille Onassis ja Niarchos annetaan mainetta merenkulkupisneksen piilottamisesta: laivat mukavuuslippujen alle, omistukset ketjutettu pöytälaatikkofirmoille veroparatiisista toiseen, laivojen hoito samoin. Kukaan ei ole vastuussa mistään.

Porukat laivoihin tilataan köyhistä maista pienillä palkoilla ja pitkillä kontrahdeilla. Hyvässä lykyssä jollain saattaa olla kokemusta kalastajana, joten edes vesilläolo on tuttua.

Ennestäänhän EU-tukien yhteydessä on kerrottu, ettei Kreikassa laivanvarustusta veroteta.

Brittiläinen Edward Lloyd (1648 – 1713) on merenkulun merkkihenkilö olematta merenkulkija. Hänen kahvilassaan Lontoossa poikkeilivat laivoihin liittyvät porukat kuulemassa alan uutisia. Lloydin kahvilassa syntyi luokituslaitois Lloyd's Register of Shipping ja merivakuutuksen alalla toimiva Lloyd’s of London.

Lloyd’s of London on markkinapaikka, jossa laivojen omistajien edustajat etsivät vakuutuksia sekä laivoille että niiden lasteille. Lloyd’s of London on kuin osuuskunta, jonka jäseninä on henkilöitä ja vakuutusyhtiöitä.

Vakuutuksen tarjoajille tärkeää on luottamus. Luotetaan siihen, että tiedot vakuutuksen kohteista ovat oikein. Jos redari ilmoittaa, että hänen hylkynsä on ”good ship”, vakuutus tulee sen mukaan. Vahinkokorvaukset maksetaan empimättä. Jos herää epäillys, että omistaja on ollut vaikuttamassa vahingon syntyyn, yritetään painaa petosepäilykset villaisella. Pelkona on, että hämäräperäisessä merenkulkupisneksessä pelotellaan pois maksavia asiakkaita tutkimuksilla.
 

Alan asiantuntijat tietävät kertoa, että suurten varustajien omien laivojen upotuksia katsotaan läpi sormien pelossa, että redari vaihtaa vakuutusyhtiötä.

Suurin osa kirjasta kertoo, kuinka vakuutuksenantajat heittelivät jatkuvasti kapuloita tutkinnan rattaisiin. Laivalla ja lastilla oli eri vakuutusyhtiöt, jotka salasivat tietonsa toisiltaan. Jos löytyi silminnäkijä, joka henkensä kaupalla suostui todistamaan, vakuutuksenantajien lakimiehet vaativat todistajan omaa nimeä käytettäväksi välittämättä todistajan turvallisuudesta. Toisaalta lakimiehet olivat peloissaan omasta turvallisuudestaan, jos rikosta kaivellaan.

Brittien poliisi oli haluton puuttumaan tapaukseen. Jos jotakin tutkittiin, tieto yritettiin pitää salassa. Yritettiin myös estää muiden tutkimuksia.

Vakuutustarkastajan murha jätettiin Jemenin poliisin piikkiin, eikä mitään selvinnyt. Englannissa evättiin murhatun leskeltä henkivakuutuksen mukainen korvaus.

Kirjan suomenkielinen nimi "Meren armoilla" tuo mieleen myrskyyn joutuneen purjehtijan. Alkuperäinen nimi kuvaa aihetta osuvammin:"Dead in the water". Olisi suonut jonkun merenkulusta tietävän oikolukeneen suomalaisen käännöksen. Toisaalta maalaisia ei haitanne, että laivassa on huoneita ja muuta vastaavaa.

Äänimeren foorumiin olen vuosia sitten keräillyt juttuja erinäisistä merenkulun petoksista:

https://www.aanimeri.fi/node/2659