Seilasin förstinä viimeisessä "Vironpanamassa" eli tällä kertaa Maltan lipun alla seilanneessa vanhassa kreikuilta ostetussa romussa parisen kuukautta. Laivanomistaja ja iso osa porukasta oli emigrantti-virolaisia, miehistö engelsmanni-poikia. Tehtiin mieliinpainuva reissu teräslastissa Italiasta Trinidadiin, välillä Ownerin kanssa Atlantilla irroinneita teräsrullia oman hengen uhalla vaijereilla stoppaillen, ennenkuin menivät kyljestä läpi. Miehistöä ei uskallettu ruumaan päästää. Engelmannipojat eivät olleet pitäneet kirvestä tai muita puutyökaluja koskaan kädessään, joten stemplaukset olivat persauksista. Yritin opettaa (sen verran olin aikoinaan hommaa nähnyt Finnlinesin Amerikanlinjalla), mutta irtihän ne lähtivät. Satamassa olin jo kysellyt kipparilta, eikö maista tule stempalusjengiä; yleensä laittavat rullat itse kiinni ja hitsailevat kiinnikkeitä. Käsiään hykerrellen kippari sanoi, että säästetään sekin raha; hän lienee saanut enemmän, mutta minulle annettiin vain 100 puntaa. Sanoin, etten rahaa halua, vaan haluan rullat kiinni, muttei se auttanut.
Lisäkuviona oli, että laivan vakikokki oli päästetty lomille, ja miehistö oli sopinut tekevänsä ruokaa vuoron perään jakaen kokin palkan.
Teräkset saatiin Trinidadiin, josta jatkettiin tyhjänä Amazon-joelle pitkälle Manaukseen saakka, josta otettiin vanerikuorma Tanskaan; tullessa otettiin vielä vanerin päälle pippurisäkkikuorma Obidos-nimisestä vaivaisesta intiaanikylästä. Makean veden seilaus ei vanhalle kreikkukipolle tehnyt hyvää; makea vesi liuotti konehuoneen jäähdytysvesiputkistosista niitä kasassa pitäneen suolan pois, joten ne puhkesivat vuotamaan. Luukutkaan eivät oikein pitäneet, kun tiivistyskumeja ei raaskittu vaihtaa, joten McGregor-teipillä ne sitten saatiin pitämään vettä. Lisäksi lastiperämiehen hommien olennainen osa - ruumien oikeanlainen tuuletus tropiikista pohjoiseen mentäessä talvella, ettei lämpötilaero muutu kosteudeksi - meinasi olla haasteellinen juttu, kun raakitorvien ilmaventtiilit olivat ruostuneet kiinni. Kaikki meni kuitenkin hyvin, mutta arvata saattaa, että kun mentiin jättämään pippureita Ranskan Roueniin, "ensin lähti keulaspringi ja sitten... minä".
Mennen tullen mentiin Kanarian saarten kautta, joten itse Atlantin ylitykset menivät leppoisissa olosuhteissa. Opinpahan laittamaan itselleni pikaruokaakin... Se oli kyllä viheliäinen, oikea mukavuuslippulaiva, mutta skorsteenissa komeili vapaan Viron vaakuna... Erikoistuinkin varustamomaailmassa turvallisuus- ja vakuutusasioihin.
Amazon joella
Kuva otettu tammikuussa 1987 Obidos intiaanikylän redillä Amazon-joella. Mielenkiintoinen paikka, jossa irtaallaan olevat siat, kanat ja muut kotieläimet käyskentelivät vapaasti ympäriinsä, jopa rantasaluunantapaisessakin. Koko asujaimisto näytti paljasvarpaisilta intiaaneilta, jotka lastasivat lautoilta pippurisäkkejä Kardlaan ja muuten meloskelivat yhdestä puusta koverretuilla kanooteilla joella. Täältä oli länsimainen sivistys tosi kaukana, mutta niin vain joka paikassa tunnuttiin seurattavan jalkapalloa televisiosta tai ainakin radiosta.
Skorsteeni
Kardla-laivan skorsteenimerkkinä oli Eesti Vabariikin vaakuna. Laivanvarustaja, joka tämän omisti, oli muiden emigranttien tapaan vanhaa laivanvarustajasuvun tai merimiesten jälkeläisiä, jotka olivat päässeet sota-aikana pois Virosta. Neuvostoliiton miehitettyä maan, oli koko sen kauppalaivasto jutun mukaan merellä tai eri maiden satamissa. Neuvostohallinto määräsi kaikki laivat Itämerelle, tarkoituksena osallistua Leningradin hiilikuljetuksiin. Määräykset kaikuivat tyhjille korville. Yksikään laiva ei saapunut takaisin. Paitsi yksi. Sen kipparista leivottiinkin Leninin kunniamerkin ensimmäinen virolainen kantaja. Ja Neuvosto-Viron virallisen merenkulkuhistorian sankari. Niin paljon emigrantit vihasivat ja ennenkaikkea pelkäsivät venäläisiä, etteivät tahtoneet uskaltaa mennä lähellekään neuvostolaivoja. Chivitavecchiassa sattui olemaan samaan aikaan neuvostoliittolainen kauppa-alus, iso välitäkillinen puomilaiva, jonka ahterissa oli kotipaikaksi merkitty venäläisittäin TALLIN. Sanoin puosulle, että käydäänpä laivastovierailulla ja yritetään ostaa mustaa leipää. Pitkän suostuttelun ja rohkaisuryyppyjen jälkeen lähti poosu polvet tutisten mukaani. Kansivahti oli umpivenäläinen, mutta ystävällinen mies. Soitti paikalle stoppari-perämiehen, ystävällisen nuorehkon virolaisen väliperämiehen, joka viittasi meidät mukaansa. Mentiin kaverin tilavaan hyttiin, jonne tuli myös virolainen täkkikolmonen. Ovi pantiin lukkoon ja isäntämme kuiskaili kipparin ja ykkösperämiehen (politrukin) olevan maissa käymässä. Pöytä pistettiin koreaksi ja mustaa leipääkin saatiin. Vastavierailulle tulivat seuraavana päivänä sitten kippari ja ykkösperämies.
Puosu Hildar'illa on painajaismaisena lapsuudenmuistona neuvostosotilaiden tulo 1940. Hänen kotitaloonsa Tallinnan esikaupunkialueella majoitettiin jostain Siperiasta kotoisin oleva naisupseeri. Kaikki länsimaisen sivistyksen keksinnöt olivat hänelle outoja. Eräänä päivänä oli tapahtunut kauheita - nainen oli melkein ampunut Hildarin äidin (isä oli jäänyt laivan päällä ulkomaille). Kaikki alkoi siitä, että upseeri oli käynyt torilla ostamassa silakoita, esitellyt niitä ja sanonut käyvänsä pesemässä kalat. Kohta hän oli rynnännyt paikalle nagani kädessä tosi vihaisena. Rauhoituttuaan oli kertonut ryhtyneesä huuhtelemaan kaloja altaassa, mutta vedettyään huuhtelukettingistä, ne olivatkin hävinneet jonnekin. Kapitalistien metkuja! Hildar perheineen oli sitten saksalaisaikaan päässyt laivalla maasta pois. Tämä poosu, joka myös merellä ajeli lupakirjattomana vahtia, oli seilannut aikanaan Vironpanamilla paljonkin Suomessa, ja osasi kielen sujuvasti. Kuva otettu tammikuussa 1987.
Ekvaattori
Joulukuussa 1986. Porukalle piti keksiä joskus jotain mielenvirkistystä, kun ei ollut MEPAa eikä muutakaan. Båtski oli kuuluisan brittiläisen Bibby-varustamon hoidossa, josta maksettiin (niukka) palkka Englannin punnissa, mutta muuta palvelua ei liene sieltä oltu ostettu. Niinpä brittipoikia harmitti, kun eivät olleet päässeet missään ylittämään päiväntasaajaa, kun olivat olleet vaan sokeriruokoja kuskaamassa Länsi-Intian saarten välillä. Amazon-joki kuitenkin ylittää alkupäässään päiväntasaajan, joten asiaa kipparin kanssa pohdittuamme päätimme järjestää grillijuhlat ja perinteiset linjanylitysseremoniat. Neptunuksena lupasi toimia paatin portugalilainen sähkömies ja hänen vaimokseen lupautui pikkukännissä englanninvirolainen pursimies Hillar. Lähdekirjallisuudesta päättelimme Neptunuksen olevan kaikkien vesistöjen kuningas, joten linjakasteen piti olla pätevä myös joessa tehtynä, kun se liittyi merimatkaan. Kun ei ollut kopiokoneita, piirsin jokaiselle 5:lle kaverille omat linjanylitys-sertifikaatit, joihin oli kuvattu Neptunus Amazon-joessa, anakonda kietoutuneena ympärille ja piranhoja roikkumasta eri ulokkeista. Kaikki hoitui mallikkaasti brasilialaisten luotsien ajaessa paattia joella. Luotsit eivät muuten ymmärtäneet, että WC-toimituksen jälkeen on luvallista laittaa käytetyt pyyhkimispaperit pönttöön. Käyttivät siihen tarkoitukseen brygän WC:n roskakoria. Perillä parin päivän matkan jälkeen koko brygä haisi niin maan perusteellisesti.
Timppa
Niin, purkissa oli myös timperi, joka oli teräslastin kanssa yritellyt niin paljon kuin mahdollista. Kaveri oli jo yli 60-vuotias hyvin rauhallinen mies, kotoisin Hiidenmaalta alunperin. Hän oli ollut sodan aikana nuori 16-vuotias SS-mies Saksan joukoissa, Viron Legioonassa tai jossain. Kertoivat hänen kävelleen sodan loppuvaiheessa 1945 kavereidensa kanssa läpi koko Puolan, että pääsisivät antautumaan länsiliittoutuneille. Engelsmannit pistivät sotavankileirille, mutta jo jonkin ajan päästä keräsivät niistä kaikki virolaiset pois ja laittoivat maataloustöihin. Muutaman vuoden kruunun farmihommien jälkeen pääsivät vapaalle jalalle ja saivat pysyvän maassaololuvan Britanniassa. Tällä timpalla ei mm. ollut minkään valtakunnan passia, joten hän ei päässyt maihin reissumme aikana muualla kuin Trinidadissa, joka on entinen kruununsiirtomaa. Henkilöpaperina hän käytti tavallista passin näköistä residenssitodistusta, joita saa Englannissa postitoimistosta. Niin lujasti hän uskoi vielä vapaan Viron uudelleentulemiseen, ettei ollut koskaan huolinut Britannian kansalaisuutta tai passia.
Aiheesta muuta juttua