Timo Sylvänne

Juhannuksen jälkeen P&O:n linjalaiva STRATHARDLE oli vielä muutaman päivän narutettuna paapuurin ulkosivullemme. Olin brygällä silmäilemässä lastihommia. Niin meillä kuin naapurillakin oli omat nostovehkeet, eli kraanat ja puomit käytössä.

Panin merkille, että laituria lähestyi jalan länsimaisesti pukeutunut mies. Paikallisillahan oli kostyymina päähän nyöritetty lakana. Toiseen lakanaan oli veistetty keskelle reikä, josta pää pujotettiin ja muu ruppi jäi lyyssin peittoon. Pölyistä oli ulkona ja kuumakin, koska tulija pyyhkeili otsaansa. Khakipaitakin oli paljon khakia tummenpi. Meidän kipparimmehan siellä oli jostakin askeltamassa laivalle.

Selvisi, että oli ollut tarvis saada puhelu redarin konttorille Helsinkiin. Karachin meklarin toimistolla oli vierähtänyt tunti jos toinenkin, eikä tilattua puhelua kuulunut tulevaksi. Noihin aikoihin oli melko mahdotonta Aasian maista saada lankapuhelua Suomeen. Useaan otteeseen olin Kiinan satamissa merimiesklubeilta tehnyt puhelintilauksen ja ostanut odotusajaksi 50 postikorttia kotimaahan kirjoitettaviksi ja kolmenvartin pullon hyvää kiinalaista olutta. Kortit tulivat kirjoitetuksi ja useampikin kolmen vartin olutpullo tyhjeni, muttei puhelinyhteyttä saatu harsituksi.

Ehdotin päällikölle, josko soitettaisiin meiltä kotoa. Siihen aikaan oli päivisinkin hyvä kuuluvuus Helsinkiradioon. Ei ollut tapana, että laivan radioaseman lyhytaaltolähettimiä käytettiin satamissa. Toisaalta joskus tätä asiaa kollegojen kanssa on aprikoitu. Kukaan ei muistanut sellaista direktiiviä, joka kieltäisi satamassa lähettimien käytön.

Varovainen kumminkin olin yhteydenotossa. Päälähettimen 1 500 wattia löivät tukkoon kaikki lähistön radiovastaanottimet ja telkkarit. Kutsuin suomalaisilla aakkosilla:

”Otto heikki gideon kakkonen, tässä otto iivari daavid risto. Varustamon konttoriin henkilöpuhelu”. Keimolassa radiosähköttäjät tunsivat laivansa ja niiden varustamot, joten puhelinnumeroakaan ei tarvinnut luetella.

Eipä siinä kummempia kursailtu, kun asianomainen henkilö vastasi Keskuskatu viiden viidennessä kerroksessa. Säät ja muut alkutervehdykset jäivät väliin ja mentiin suoraan asiaan. Puhelun jälkeen ei ollut kipparilla enää tarvetta tallustaa hikoilemaan Karachin meklarin konttoriin.

Päälliköllä oli jotain naapurissa vielä maanneeseen P&O:n alukseen. Siellä hän oli syvästi hämmästellen kuunnellut brittien tuohtumusta, että ”joku saatanan tunari ja helvetin deeku käytti laivansa lähetintä satamassa”. Kyllähän se oli ennenkuulumatonta, mutta tämmöisissä satamissa saattoi mitä tahansa tapahtua. Ehkäpä nuorten brittirouvien jännittävä iltapäivän Bollywood saippuasarja televisiossa häiriintyi. Siitä tietysti saivat kärsiä heidän puolisonsa. Laivahierarkian mukaan eniten Pakistanin huonosta puhelinverkosta joutuivat kärsimään laivapojat, koneoppilaat ja messikallet.

Karachin putkilastin purku kesti yli kolme viikkoa, joten maissakin oli käyntiä ajoittain. Sähkömies Matti Lötjönen muistelee:

”Sataman portilta muistan kerjäläiset:”SAHIB ONE RUPEE” oli hyvin usein kuultu pyyntö. Kerran minut yllätti yksi aikaisemmin laivalla töissäkin näkemäni heppu. ”SAHIB TEN RUPEE” oli hänen pyyntönsä. Kerroin, että olen nähnyt hänet laivalla töissä ja mainitsin että sieltä sitä rahaa saattaisi löytyä nälkäiselle vaimolle ja tusinalle lapselle. Jotenkin osasin odottaa hänen vastaustaan:”Mutta jos sahib antaa minulle nyt ne kymmenen rupia. Minun ei tarvitsisi vielä huomennakaan tulla töihin.”

Kirjoitin silloin joskus muistiin pienen tunnelman pätkän kaupungilta: ”Vähän vastentahtoisesti olen täällä rähjäisten talojen reunustamalla kadulla. En todellakaan voi kertoa mistään vienosta tuoksusta. Vaan mieluummin kerron hajusta. Hajusta, jolle köyhyys haisee, kun hygienia on täysin olematonta”

Kyllä joskus kaupungilla vettä tuli aika runsaasti, mutta en mitään suurempaa tulvaa joutunut todistamaan. Juuri tuohon aikaan alkaneet normaalit monsuunisateethan olivat silloin koko kaupungin ainoa puhtaanapitolaitos.”

Konepäällikkö Pentti Huttunen kohtasi kipparin kanssa maissa suurempia sateita ja tulvia. Penan kokemuksia:

”Meillä Santalan Pekan kanssa epäonnistui kaksi eri yritystä vierailla jollain kivilouhoksella. Agentti oli tarjonnut Pekalle matkaa louhokselle ja kivihiomolle. Pekka kysyi, että kiinnostaisiko minua lähteä mukaan ja mielellänihän minä otin tarjouksen vastaan.

Eräänä aamuna ilmestyi agentin lähettämä taksi noutamaan meitä kahta turistia. Kun astuimme laivan ilmastoidusta sisätilasta täkille, mieleeni alkoi ryömiä katumus. Mitä helvettiä tulikaan luvatuksi. Ilma oli kuuma ja märkä. Taivas oli ihan selvästi repeämäisillään ja seisovassa ilmassa haju oli käsin puristeltavaa.

No, kun oli tullut luvattua, niin ei auttanut muu, kuin tunkeutua taksin takapenkille ja katsoa, mitä tuleman piti. Ja tulihan sitä.

Muutama minuutti kurvailua eläinten, ihmisten ja mitä merkillisimpien kulkuneuvojen kakofoniassa ja yht'äkkiä se taivas sitten repesi. Eikä kauaakaan, kun vastaan vyöryi varmaankin toista metriä korkea vesimassa mukanaan reitiltä poimittua irtotavaraa ja ihmisiä. Mukaan lähti taksimmekin. Nousimme Pekan kanssa takapenkille kyykkysille, kun vesi alkoi tavoitella jo persuksiamme. Pian auto tökkäsi liikenneympyrän keskiössä olleeseen kohoumaan jääden siihen keikkumaan. Veden virtaus loppui yhtä nopeasti, kuin oli alkanutkin. Pinnan korkeus asettui siihen reiluun metriin.

Hetken aikaa ehdimme Pekan kanssa äimistellä toisiamme ikään kuin jotain viisasta lausahdusta toisiltamme odottaen. Taksikuski äkkäsi paikallisen kuljetusalan yrittäjän ohjastamassa aasin vetämää yhdistelmää. Aasista näkyi vain pää ja säkä. Puiset kiesit näyttivät kelluvan perässä. Taksikuskimme järjesti meille liftin. Kun hyppäsimme kärrylle, se ei enään kellunut. Muutaman korttelin matkalla katutaso kohosi ja loppumatka satamaan sujui kuivalla maalla. Satuimme notkelmaan ryöpyn tullessa vastaan.

Uusintaretkelle lähdettiin parin päivän sisällä, eikä silläkään kerralla juuri pidemmälle päästy. Kadunkulmissa seisoi aseistettuja sotilaita ja tankit rymistelivät kaduilla. Saatiin määräys palata satamaan.

Kolmatta kertaa agentti ei tarjonnut, vaan lahjoitti sarjan kohteenamme olleen hiomon tekemiä kivipikareita, jotka ovat vieläkin tallessa. Tosin tyttäreni kaapissa.”

Kuten Lötjösen Matti, en itsekään muista tulvia enkä sotilasvallankaappausta. Molemmista löytyy Internetistä tietoja. Heinäkuun alun tulvissa arvioidaan kuolleen tai kadonneen yli tuhat ihmistä. Kymmenet tuhannet menettivät kotinsa.

Sotilasvallankaappauksen nokkamies oli kenraali Ziaul Haq. Pysyikin sitten vallassa 11 vuotta. Valtansa menetti Zulfiqar Ali Bhutto, joka muutaman vuoden kuluttua hirtettiin. Tulvat ja niiden huono hoito mainittiin yhtenä pontimena vallankumoukselle.

Kuten aiemmin muistelin, englannin kielellä laivojen päälliköitä pruukattiin nimittää ”old man” eli vanha mies. Perinteisesti laivan päälliköiltä edellytettiin niin pitkää kokemusta, että eläkeikä alkoi jo häämöttää. Tällöin päällikön vakanssin lisäksi kunnioitusta lisäsi pitkä ikä. Suomen kauppalaivastoon valmistui 70-luvulla lähes sata uudisrakennusta ja laivayhtiöiden merihenkilöstöosastoilta vaadittiin melkoisia taikatemppuja saada laivat miehitetyiksi. Vastuuta luovutettiin yhä nuoremmalle väelle. Eikä mennyt enää kuin kymmenen vuotta, kun ensimmäinen nainen pestattiin suomalaisen valtamerilaivan päälliköksi.

Kolmekymppisen kipparimme kanssa Karachin meklari oli siinä määrin tullut tutuksi, että rohkeni jo keskustella henkilökohtaisista asioista. Tosin kunnioittavasti ja arvostavasti.

”Captain, te olette säilynyt kovin nuoren näköisenä. Luulisi, ettette iältänne ole paljoakaan yli viidenkymmenen.”
 

Katso PATRICIA kuvia

Tsingtaossa OSA I

Muutaman päivän merimatkan jälkeen ankkuroiduimme Tsingtaon redille. Iso joukko satamaväkeä höyrysi hinaajalla laivalle. Klaarauksen jälkeen porukka poistui, mutta jätti ryhmän vahtisotilaita puuriin. Monenlaisia kieltoja oli voimassa. Ei saanut laskea pelastusveneitä vesille, ei valokuvata, ei käyttää radiolähetintä. Tosin eivät sikelöineet radiohyttiä, kuten joissakin kulttuurivallankumousta tiukemman järjestyksen maassa.

Pitkän merimatkan jälkeen oli tilaisuus rentoutua. Lähes kaksi viikkoa odoteltiin ankkurissa laituripaikan vapautumista. Siihen aikaan satamassa ei ollut käytössä radiolaitteita. Tieto kulki vilkkuvalolla. Muutaman kerran perämies kävi pyytämässä henkiseksi tueksi vilkkuliikennöintiin. Sanoin ääneen morseaakkosia ja perämies kirjoitti kirjaimia ylös. Sitten luettiin vastaanotettu teksti ja lähetettiin sopiva vastaus.

Radioyhteydet lyhytaalloilla Suomeen olivat merimatkan aikana kuuluneet kohtalaisesti iltapimeällä ja yöllä. Kun kutsumerkkimme oli jälleen Helsinkiradion listalla, piti keksiä keino saada sieltä sähke laivalle. Vartiomiesten kulkua kansilla kytättiin. Kun kaikki kolme sotilasta olivat muualla kierroksellaan, rivakasti lähetin päälle ja kutsu Keimolaan. Monta minuuttia ei sähkeen vastaanotto kestänyt. Samalla tieto Helsinkiradioon, että yhteyksiä piti ottaa hissukseen. Seuraavatkin sanomanvaihdot sujuivat yhtä onnekkaasti ja alkoivat pian olla rutiinia.

Eräänä pimeänä iltana taas naputtelin sähkettä menemään, kun huomasin venttiilin lasin takaa pilkottavan vihreän lippalakin ja lipan yläpuolella punaisen tähden. Lähettimen päältä meni kuparijohdin radiohytin skotin läpivientieristimeen ja siitä ulos. Eristimestä nousi ylös keula- ja perämaston väliin ripustettu vaijeriantenni. Tässä kuparijohtimessa oli kiinni klimlamppu - pieni polttimo - joka vilkutti sähkötyksen tahdissa. Tätä lamppua näytti vahtimies tarkasti seuraavan. Kun yhteys loppui, tuli pienikokoinen sotamies sisälle radiohyttiin.

Oltiin pantu merkille, että kiinalaiset sotilaat osasivat nuukasti englantia ja yleensä sanoivat kaikkeen jees. Selostin jotta kun ollaan ankkurissa eikä ole mitään keinoa pitää yhteyttä maihin, eikö voida sallia sähkeitten välitys. Sotilas sanoi jees ja halusi nähdä sähkeen. Joku laivaporukasta kauppasi Suomessa olevaa autoaan ja antoi sähkeitse myyntiohjeita. Alkuperäisen tekstin sotilas halusi itselleen. Kysyin vielä, että voihan ankkurissa ollessamme välittää sähkeitä, ja sotilas sanoi jees. Kuitenkin kaikki alkuperäiset paperit he halusivat itselleen, ja jouduin naputtelemaan kirjoituskoneella kalkkeeripaperin kanssa kaikesta omat kopiot.

Kun oli epävirallinen lupa radiolähettimen käyttöön, yritettiin iltapimeällä puhelinyhteyttä Suomeen. Ukkonen räiski vastaanottimessa voimalla, eikä Helsinkiradiokaan kovin hyvin tuntunut kuulevan radiosignaaliamme. Puhelinnumero kumminkin muutaman toiston jälkeen saatiin annetuksi. Suomessa oli aamuyö, joten vei aikansa saada vastaaja langanpäähän. Viitisen minuuttia molemmat puhujat huutelivat vuorotahtiin haloota. Kun ei muusta saanut selvää, yritys katkaistiin. Maksuakaan peritty kun ilmeni, että puhelu oli yhdistetty väärään numeroon. Mahtoi suomalainen vastaanottaja jäädä ihmettelemään, kukahan tuommoinen haloonhuutaja oli ja mitähän sillä oli asiaa.

Ankkurin yläpäässä olimme roikkuneet lähes kaksi viikkoa, kun kiinalaiset ilmoittivat luotsiaseman vilkkuvalolla luotsin tulosta laivaan. Satamaan päästyämme purettiin Ruotsista tuotua selluloosaa toiset pari viikkoa.

Tsingtao – tai kuten se nykyään meidän aakkosillamme translitteroidaan Qingdao – on Kiinan historiassa nuori miljoonakaupunki. Laivastotukikohtaa alettiin rakentaa 1800-luvun lopulla, ja kohta saksalaiset kaappasivat alueen oman laivastonsa käyttöön. Jokainen Kiinassa käynyt merenkulkija tuntee Tsingtaon ainakin olutmerkistä. Kohta kaupungin vallattuaan saksalaiset olivat perustaneet brittien kanssa oluttehtaan, jonka tuotteita vihreissä pulloissa saa nykyisin ostaa meidänkin marketeistamme, jopa viinakaupastakin. Vaikka Kiinassa oli satamissa tarjolla lukemattomia olutmerkkejä, laivaan toimitettu ulosvienti oli aina Tsingtaoa. Keississä 12 kolmen vartin vihreää pulloa. Pahvikopan paino 14 kiloa.

Porukka kävi kyselemässä milloin tulee rahaa. Kippari oli mennyt maihin, joten eipä ollut tietoa. Nojailimme laakongin juurella reelinkiin, kun päällikkö palasi kävellen laivalle. Kyselin rahansaannista ja vastaus oli: ”Sine katsoa mite minä tuoda tässä käsissä!” Päällikö kantoi sylillistä pieniä nyöritettyjä nyyttejä kuin saunapuita ikään. Kiinalaista rahaa. Hidasta kuin hämäläisten haukottelu oli kiinalaisten rahojen jako. Jokainen nippu oli solmittu paksulla narulla. Setelit olivat hailakoita, ohuita ja repaleisia kuin vessapaperi. Kaikkien arvoista ei tiedetty varmaksi. Kuvien mukaan lappuja nimitettiin. Ainakin oli pato, sorvi ja traktori.

Sotilaiden tarkastuspisteeltä sataman portilla aukesi muutaman sadan metrin mittainen tiilimuurien reunustama kujanne, joka johti kaupungin kadulle. Heti oikealla oli merimiesklubin iso, monikerroksinen kivirakennus. Kuten Shanghaissakin, klubille pääsivät vain ulkomaalaiset. Kiinalaisia merenkulkijoita siellä ei näkynyt.Tsingtaon klubiltakin löytyi erilaisia myymälöitä, ravintola, parturi, elokuvateatteri vallankumousoopperoineen, kirjasto.

Katu oli rauhallinen, eikä paikallista väkeä siellä näkynyt. Paitsi vähitellen kiinalaisia alkoi iltaisin kokoontua klubin edustalle. Laivalle poistuessaan porukkamme järjesti joka ilta jotakin erikoista ja eksoottista nähtävyyttä, ajankulua paikallisille.

Olin jo kouluaikaan Helsingissä aterioinut muutaman kerran kiinalaisessa ravintolassa ja harjoitellut puikkojen käyttöä. Kovasti kiinnosti tutustua kiinalaiseen kiinanravintolaan. Salissa istui yksi länsimaalainen asiakas – limey – ja rohkenin poiketa kyselemään neuvoja. Edelleenkin ovat hänen suosituksensa ajankohtaisia: kevätkääryleitä, hapanimeläkastikkeessa maan- tai mereneläviä ja jotakin jälkiruokaa. Viini kuului olevan hyvää, mutta niin olivat eri olutmerkitkin. Lisäksi kannatti soijasoossia ostaa ihan kotiin vietäväksi.

Eräänä kuumana iltapäivänä päällikkö käski pukea kauluspaidan, kravatin ja prässihousut: menisimme edustamaan varustamoa rahtaajan tarjoamalle juhla-aterialle. Suuren pyöreän pöydän ääressä istui puolen tusinaa isäntien edustajaa. Arvokas tilaisuus, jossa vakavina pidettiin puheita ja laseja kohotettiin. Aterioinnin alkaessa pyysin länsimaisten kahvelien tilalle ”sopstiks”. Isännät nyökkivät vaivihkaa toisilleen tikuistani, kunnes oikeasti riemu repesi. Ilmeisesti oli vankka vakuus kansojemme välisestä ystävyydestä, kun riisitikuilla juhlavieras osasi syödä. Vaikkei oiken yhteistä kieltä kaikkien kanssa ollut, tupakka paloi, pieniä ruokakippoja kannettiin pöytään, viinilasi täytettiin heti kun siitä oli hörpännyt. Kunnes päällikkö käänsi oman lasinsa ylösalaisin ja päästiin jälkiruokiin ja vahvempiin juomiin.

Merenkulkijoiden suosikkiruoka oli sopsui, chop suey. Oli helppo tilata. Yleensä jokaisessa ruokalassa tarjoomus oli erilainen sisältäen nuudeleita, vihanneksia, maan- tai mereneläviä ja enempi vähempi kastiketta, joskus keitoksi asti. Kiinalaiset tarjoilijat eivät kovin sujuvasti englantia kuunnelleet, mutta suomeksikin pärjäsi. Nuori sorvari osasi vain suomea ja tilasi:”Ottaisin stiikkiä, sipsejä, juomaksi limonaadia. Jälkiruuaksi aiskriimiä. Tilaus onnistui sujuvammin, kuin meidän muiden englannilla.

Elettiin kuumia elokuun päiviä, eikä silloin vielä jääilmaa laivoissa osattu kaivata. Laiturilla kolisteli tämän tästä höyryveturi hönkien mustia, sakeita ja kuumia nokipilviä pieniin hytteihin selällään olevista ovista ja venttiileistä. Kuumuuteen, laiturien kovaäänisistä jatkuvasti pauhaavaan vallankumousoopperoiden kimakkaan kiljuntaan ja veturin meteliin ja savuun leipääntyi eräs miidsipin asukkaista niin, että heräsi jonakin yönä juoksemaan täkille kilpaa kaijalla kolistelevan junan kanssa nakellen samalla pattinkinpätkiä kiusaajan päälle. Univajeesta kärsineellä alkoi töissäkin ilmetä tavallisesta poikkeavaa: aamuyöllä sorvari oli herätetty pesemään konehuoneen mattoja. Muutakin koneväkeä oli herätelty yöllä rutiinitöihin.

Lääkärissä käytiin apua hakemassa. Pillereitä saatiin, muttei niihin ollut luottamusta ja taisivat jäädä käyttämättä. Lääkitys omista lasipulloista tuntui olevan luotettavampaa. Kuulustelukin työvajeesta salongissa pidettiin. Kuultava oli osannut varautua ja luki paperilta valmiin puolustuskirjelmän, jossa oli monia kohtia, joita ei tiedetty tapahtuneenkaan. Ehkäpä olivat vastaisen varalle. Seuraavassa satamassa uupuneelle merenkulkijalle laskettiin sairasulosmaksu ja kyyti vei paikalliseen hospitaaliin. Matkatavaroiden kilinästä saattoi arvata, että mukana oli riittävästi omia troppeja.

Jos alkuvuoden Amerikanmatkalla jonotti ahteriporukka salonkiin kuulusteluihin, nyt Kiinan matkalla lakia luettiin päällystöön kuuluville tahi sellaiselle, jolla oli päällystön edut. Väkijuomien viljely haittasi työntekoa tai aiheutti väkivaltaisuutta. Aiemmin laivasta lomalle lähetetty pahoinpitelijä sai uusien tappeluksien vuoksi tällä kertaa lemput. Uhri selvisi onneksi sairaalahoidon jälkeen työkuntoon.

Konekolmonen oli tullut laivaan Vappuna Naantalissa. Matkatessamme kohti Kiinaa mestari useinkin valitteli reumatismiaan ja sen kolotuksia. Vaivannut oli jo kymmeniä vuosia, eikä Suomesta ollut mistään hoidosta apua löytynyt.

Kiinaan tultaessa ehdottelin kiinalaisten keinojen kokeilua. Akupunktiokin oli tiedossa ja sen maine reumaa hoidettaessa. Tsingtaossa päästiin lääkäriin ja selostin valkotakkisille, mikä oli vaivana.

Myöhemmin laivalla konekolmonen kertoi: ”Istuin siinä keskellä huonetta jakkaralla ja porukkaa pyöri ympärillä, välillä enempikin. Joku kopeloi sieltä ja toinen täältä. Lähtivät kohta kaikki pois, ja jäin yksikseni siihen pallille. Jossain vaiheessa huomasin, että jonkinmoinen sukkapuikko oli isketty hauiksen läpi. Vartin päästä tuli taas porukkaa ja vetivät piikin pois.”

Kuulema toisella käynnillä oli sama meininki, mutta nyt puikko meni läpi polvesta. Hoito olisi edellyttänyt vielä kolmattakin käyntiä, mutta laiva lähti jo kohti Dairenia. Paluumatkalla Afrikan ympäri Eurooppaan konekolmonen ajoittain ihmetteli, kuinka reumakivut olivat kadonneet jo kahdella piikityksellä.

Satuinpa kotosalla loppuvuodesta lomalla lukemaan Suomen suurinta sanomalehteä. Puolen sivun kolumnissaan korkea lääkintäviranomainen vastusti erilaisia koululääketieteestä ja lääketeollisuuden direktiiveistä eroavia kansanlääkityksiä ja kerettiläisiä poppakonsteja: ”Kieltää pitäisi kaikki”. Yksi näitä pannaan julistettavia vääräuskoisia humpuukihoitoja oli akupunktio. Kirjoittajan saarnasta ilmeni, ettei hänellä ollut akupunktiosta muuta tietoa kuin että ehdottomasti pitää kieltää.

WHITE ROSE valokuvia

Lady PATRICIAn ensimmäinen sähkömies Matti Lötjönen muisteli edellisessä osassa:”Ulkosivulle oli myös hetken aikaa töijättynä alus muistaakseni Singaporesta.” Kyllä, näin oli, paitsi kotisatamaa en paatin perästä käynyt katsomassa.

Karachissa putkilastiamme purettiin kaikilla neljällä kraanalla. Siitä johtuen laiva kallisteli ja rytkyi jatkuvasti enempi vähempi kraanojen asennoista riippuen. Jossain vaiheessa ilmeni vähän kovempi muksaus ja menin kannelle katsomaan.

Paapuurin ulkosivulle kiinnitettiin rahtilaivaa. Puomilaiva, valkoinen torppa, tyypiltään SD-14. Korsteenissa brittiläinen P&O varustamon korsteenimerkki. Kun narut olivat kiinni, limeyt työnsivät lankongin meidän torpan eteen. Kulkisivat maihin yli meidän täkin.

Wikipedia tietää kertoa laivan varustamosta:”Peninsular and Oriental Steam Navigation Company, tunnetaan yleisesti P&O, on brittiläinen rahti- ja logistiikkayhtiö. P&O:n historia ulottuu 1800-luvun alkupuolelle (perustettiin 1837). P&O:n osakkeenomistajat hyväksyivät vuonna 2006 yhtiön myymisen Arabiemiraateissa kirjoille olevalle Dubai Ports Worldille.”

Peninsular and Oriental Steam Navigation Companyn laivaluettelossa on 424 riviä, rivi per laiva. STRATH-nimisiä löytyy kymmenittäin. Ensimmäiset rakennettu jo 1930-luvulla. Viimeisimmät valmistuneet 1970-luvun lopulla.

Laivatyyppi SD-14 oli brittien 60-luvulla suunnittelema standardi korvaamaan sota-aikaisia Liberty- ja Victory-rahtihöyryjä. Yli 200 laivaa rakennettiin eri telakoilla ympäri maailman. Toinen suosittu standardi oli japanilaisten kehittelemä Freedom. Näitä oli Suomen lipun alla Sevillassa Henry Nielsenille rakennetut SOLANO ja TIVANO. Lisäksi suomalaisen Vasa Shippingin mukavuuslippulaiva GREZ. Saksalaiset suunnittelivat oman German Liberty tyyppinsä. Vasa Shippingillä oli myös yksi tämmöinen mukavuusliputettu, nimeltään MARLY. Nämä liukuhihnalaivat olivat kantavuudeltaan noin 15 000 dwt.

Juhannusaattona ei satamassa lasteja purettu. Ulkona pölyisessä Karachissa oli painostavan kuuma ja kostea kesäsää. Ei huvittanut kylille lähteä. Kipparin kanssa tuumailtiin pitää bänditreenit. Treenattiin salongissa kahdestaan, koska täkkikolmosella oli omat juhannusmeininkinsä.

Salongin pentterissä oli aika hidas jääkaappi, mutta tungin sinne kopallisen kaljatölkkejä. Kylmempää jääkaapissa oli kuin hyteissä, joissa jääilma jäi häviölle ulkoa vyöryvän helteen kanssa. Siiffi tiesi, että Sevillassa rakennusaikana pruukasi olla pulaa erinäisistä – kuten jääilmakoneiden – osista. Puuttuvia varaosia käytiin etsimässä seuraavien laivojen varastoista. Meidän Ladymme oli viimeinen kymmenen rakenteen sarjassa, joten sen osia ja tarvikkeita oli verotettu raskaimmin. Jääilmakin toimi vaivalloisesti. Tai nimellisesti.

Kippari vielä arkiasusteissaan kumarteli rumpujensa ääressä, kun salongin ovelle koputettiin. Käytävällä oven takana oli melkoinen väentungos, ensimmäisenä arvokkaanoloinen herrasmies kauppalaivaston virkapuvussa, vakoinen paita ja P&O kravatti. Takana kurkki ryhmä nuoria poikia vähän vaatimattomammissa juhlapuvuissa. Kapteenia kysyttiin.

Jonkinmoisen alkuhämmingin ja vakuutteluiden jälkeen vieraat uskoivat, että tavoiteltu kapteeni todellakin oli hän, joka rumpupalikat kourassa oli virittelemässä rumpusettiä. Tulijat olivat ulkosivullemme kiinnitetystä P&O:n laivasta: kadettien yliperämies ja hänen kadettinsa.

Pianhan yliperämiehen kanssa päästiin jutun alkuun. P&O:n laivassa oli täkkiförsti, joka huolehti laivasta ja lastista. Kadettiförsti opasti kansipäällystön vakansseille opiskelevia nuoria. Heitä oli lähemmäs kymmenen.

Brittilaiva ajoi säännöllistä linjaa välillä Persianlahti – Japani ja poikkeili eri välisatamissa. Samalla linjalla liikennöi kolme alusta: STRATHARDLE, STRATHBRORA ja STRATHCONON. Jos nyt pitäisi veikata, ehdottaisin ensimmäistä noista kolmesta köytetyksi viereemme. STRATHARDLE oli valmistunut Japanilaiselta telakalta 20. tammikuuta 1967. Strath lienee skottien sanastoa tarkoittaen matalaa jokilaaksoa. Google maps löytää Skotlannista paikan nimeltään Strathardle. Ardle joen laakso.

Salongin pentteristä kävin hakemassa niin vieraille kuin meille isännillekin purkillisen lämmintä keskikaljaa. Niinpä kohta kadettiförsti kysäisikin tahdikkaasti:”We have ice cold beer”. Sopisiko siirtyä heille? Kipparin kanssa vaihdoimme siistimpää valkoista ylle ja siirryttiin naapuriin.

Brittien laivassa oli päällystölle baari tai pubi. Jostakin olen lukenut, että kustansivat itse juomiensa ylläpidon. Samoin jokainen osallistui vieraiden kestityksen kustannuksiin. GinTonic lasi sitruunaviipaleen ja jäiden kera ilmaantui heti kohta käteen. Joku toi aina uuden täyden lasin, kun kädessä ollut oli vajunut alle puoleen.

Aika nuorta oli heidänkin väkensä. Aiemmin kotilomilla olin hankkinut muutaman The Queen orkesterin LP-levyn ja siitä riitti tikustelemista pitkäksi aikaa. Kuten muustakin musiikista, jonka tietämyksessä pärjäsin aika hyvin. Tuli myös esille, että Suomihan kuuluu Venäjän itäblokkiin. Tämän kiistin niin onnistuneesti, että sain isännistä muutaman tukijan puolelleni. Erimielisyyden selvittely siirtyikin sitten isäntäväen keskeiseksi. Kunnialla olin juhannusjuhlasta osannut poistua, koska seuraavana aamuna heräilin omasta makuualkovistani reippaana ja nälkäisenä aamiaiselle.

Monenlaista yhteistä ajankulua puuhattiin. Britit olivat vähän kärmeissään hävittyään pubitikkakisan. Lienee heille jonkinlainen kansallispeli. Pingiskisa pidettiin meidän kuntoiluhytissämme. Aika kapea oli meidän pingistasomme, koska minäkin jouduin puolustamaan isänmaan ja redarin kunniaa. Vielä heikompi oli vastustajani taito, joten voitto tuli kotiin. Samoin koko turnauksen voitto.

Saunaparty huipensi yhteiselomme. Briteillä lie ollut puolisoitakin mukana, koska salonkiimme ilmaantui nuoria naisia pitkissä iltapuvuissaan. Ei heillä ollut rohkeutta saunomiseen. Talouspuoleltamme olisi löytynyt tyttäriä opastamaan.

Omalle kontolleni tuli kadettien saunottaminen. Pukuhuoneessa yritin selkeästi selostaa direktiivit. Kenenkään ei olisi pakko riisuutua ja tulla saunaan. Ja jos saunomaan tuleekin, saa poistua milloin haluaa. Ehkäpä heille oli annettu määräys saunareissulle, koska kukaan ei kysynyt mitään ja kaikki seurasivat perässä.

Oli ehkä pojille pelottava paikka. Hiljaisia olivat. Varovasti vähän heittelin löylyä. Kohta jo vähän enemmänkin. Alkoi tuntua, että vieraat ovatkin kestäviä saunojia ja nakkelin kovempia löylyjä. Jossain vaiheessa tuli kysymys:”Sir, saammeko poistua?” Kiireellä pojat sitten lähtivätkin.

Toisenlainen saunoja oli täkkiförsti. Ilmaantuessaan saunasta salonkiin naama punoittaen pyyhe harteillaan hän jo ovelta julisti hankkivansa samanlaisen vehkeen kotiinsa heti seuraavalla lomallaan.

Naapurien päällikkö – ei ole jäänyt mieleen, oliko hän englantilainen, skotti vaiko walesilainen – oli asettunut nojatuoliin salongin nurkaan. Punertavatukkainen, vanttera ja vähän vanhempi mies. Englanniksi laivan päällikköä pruukataan kutsua ”old man”, muttei tämä kippari vielä mikään vanha ollut. Meidän päälliköstämme puhumattakaan, joka oli kolmekymppinen.

Jossain vaiheessa hoksasin, että ”old man” istui lasi tyhjänä. Kyselin, mikä hänelle maistuisi ja kävin pyytämässä villeä täyttämään arvovieraan lasin. Myöhemmin illalla huomasin jälleen lasin tyhjenneen ja kysyin, oliko hänelle aiemmin tuotu jotakin. Ei ollut vielä tuotu, mutta varmaankin piakkoin oli tulossa. Näytti, että brittipäällikkö viihtyi hyvin ja seurasi myhäillen, kuinka hänen merenkulkijansa ja me suomalaiset metsäläiset viihdyimme keskenämme.

Olihan Patricia triokin valmiina soittamaan. Naapuriporukasta löytyi kitaravetoisia trubaduureja, joten illassa kaikui muutakin kuin rokkia ja poppia.

Juhannuksen jälkeisellä viikolla P&O:n linjalaiva jatkoi matkaansa Persianlahden suuntaan. Meidän putkiamme purettiin Karachissa vielä heinäkuussakin.

Katso PATRICIA kuvia

Karachin sataman laituriin töijättiin Päivän päivänä kello 18.

Kun oli narut kiinni ja laakonki juoppoverkkoineen paikoillaan, maista kapusivat klaaraajat eli laivanselvittäjät puuriin. Joissain satamissa oli asialla yksi henkilö. Joissain paikoissa kipparin salonkiin pöllähti melkein puolijoukkueellinen.

Päälliköllä oli oma kansionsa laivan dokumentteja ja setifikaatteja varten. Radiosähköttäjä oli hakannut kirjoituskoneella yleensä viisi kruulistaa (crew list, kooltaan A4) eli miehistöluetteloa. Kun kirjoituskoneeseen latasi viisi paperia ja väliin kalkkeeripaperit ja takoi konetta kaikin voimin, saattoi siitä alimmastakin paperista saada jotakin selvää. Klaaraajille pruukasi riittää, että listoja oli viisi. Useimmissa satamissa kirjoitettiin proopuskat koko laivaväelle. Yleensä kipinälle annettiin hivakka tyhjiä lappusia, mihin kirjoitettiin henkilötiedot ja kippari signeerasi ja leimasi.

Ainakin suurvalloissa tehtiin naamatarkastus. Kellonajasta riippumatta jokainen joutui kapuamaan salonkiin. Emigreisi eli maahanmuuttoviranomainen vilkuili naamaa ja passikuvaa, ennenkuin hyväksyi proopuskan. Venäjällä passiin iskettiin tulo- ja lähtöleimat. Suomi – Venäjä vakituiseen ajavien passeista täyttyivät sivut leimoista. Nitojalla lisättiin tyhjistä papereista passiin sivuja ja taas saatiin tilaa leimoille.

Radiosähköttäjä oli tehnyt myös laivaväen tullilistan. Yleensä listaan oli kirjattu hyteissä olleet alkoholit ja tupakat. Ennen vanhaan kommunistimaissa saattoi olla niin tiukat tullikontrollit, että vaatteetkin oli listattava nappeja myöten. Muuten oli takavarikoinnin vaara. Lisäksi tullille esitettiin slabilista, eli alkoholi ja tupakka, mikä laivalle oli hankittu henkilöstön käyttöön. Semmoisen varaston oveen tulli viritteli sikelin. Talousesimies eli stuju/emo teki listan proviantista ja siiffi bunkkereista eli konehuoneen polttoaineista eli raskaasta ja dieselistä.

Laivaporukalle tärkeintä oli rahanjako. Useimmiten meklari kaivoi salkustaan etukäteen tilatun rahamäärän kipinän laskettavaksi. Kun porukalle ilmoitti rahanjaosta, kertyi hetkessä radiohytin ovelle jono ja jokainen kuittasi tilaamansa paikallisen valuutan. Köyhissä maissa saattoi olla työlästä jaella seteleitä. Aina ei tiennyt, minkä arvoinen riekale oli kyseessä. Tarkkaan piti selata, ettei ollut monta lappua liimautuneena yhteen. Pakistanin rahat olivat rupia ja paiseita. Kiinassa kippari kävi maista hakemassa sylillisen setelinippuja. Kiinan rahoja nimitettiin setelin kuvien mukaan: traktori, sorvi, pato…

Päällikön ja klaaraajien väliseksi jäi, kuinka paljon Marlboro-kartonkeja ja viinapulloja kukin sai vietäväkseen maihin. Tämä oli maapallon tapa, Suomi ei ollut poikkeus. Kummoinenkaan kustannus redarille ei ollut verovapaiden tuotteiden lahjoittaminen satamaviranomaisille. Höveli serviisi saattoi suuresti vaikuttaa siihen, kuinka laivan asiat sujuivat satama-aikana.

Karachiin tulon iltaa ja satama-aikaa muistelee sähkömies Matti Lötjönen:

”Heti satamaan päästyä oli ekana iltana tietenkin päästävä kaljalle. Jonkinlainen merimiesklubi heti sataman sillan jälkeen suoran kadun päässä oli lähin paikka janon sammuttamiseen. Viivyimme pursimies Simo Kettusen kanssa aivan valomerkkiin asti. Matkalla takaisin alukselle Simon juomat oluset ilmoittelivat halustaan päästä pois hyvinkin nopeasti. Alukselle asti ei varmaankaan enään ehtisi. Joten jostain olisi nyt nopeasti etsittävä sopiva paikka. Simon huoliin löytyi kuin löytyikin säällinen ratkaisu kun osoitin Simolle, että katsoppas kadulla vähän matkaa eteesi. Siellä keskellä katua paikallinen kaveri pyllisteli mekon liepeet korvissa ja väänsi vähän paksumpaa tavaraa. Näky oli Simolle helpotus ja loppumatkan pohdimme, kuinka näillä alueilla kävellessä tulisi väistellä ihmisten ja elukoiden laskemia liukumiinoja.

Putkilastin purkua aloitellessa ruumassa olevat satamamiehet rakensivat itselleen ansan. Katselin mielenkiinnolla sen syntymistä ajaessani ns. kraanavahtia, joka kuului sähkömiehen toimenkuvaan kun kansinosturit olivat käytössä. Lossaus aloitettiin ruuman keskeltä nostelemalla kansinosturilla pitkiä ja painavia putkia kaijalle. Lossaus sujui varsin vauhdikkaasti aina nostaen putkia pois ainoastaan ruuman keskeltä, kunnes huomattiin, ettei ainuttakaan putkea enää pystytä nostamaan, muuten laidoilla olevat putket romahtaisivat alas miesten niskaan. Lisäksi laidoilla kaikkein ylimpinä olevat putket olivat vielä luukun karvelin alla, joten sieltäkään ei pääsisi sumaa purkamaan. Mahdottoman metelin ja mekastuksen jälkeen seurasi vielä pitkä tuumaustauko. Viimein köysillä ja lankunpätkillä saatiin osa painavista putkista templattua paikoilleen ja ansa viimein laukaistua. Ehkä jotkut oppivat vähäsen. Oppirahat menivät ainakin maksuun.

Kaijjaan meidän ahteriin tuli hollantilainen bulkkeri ja lossasi 40 tuhatta tonnia vehnää suureen kasaan kajialle. Kasan ympärillä oli tarkka vartiointi ettei kukaan päässyt jyvääkään varastamaan. Lasti ei siirtynyt siitä mihinkään ainakaan meidän satamassa olomme aikana. Huomattiin, että auringon paiste ja sateet alkoivat tehdä tehtäväänsä. Näin kerrottiin, että sateen jälkeen paikalla tuoksui voimakkaasti oluelta ja oraitakin joku kertoi jo nähneensä.

Kerran laivalle tuli muutama pikkupoika kyselemään tyhjiä pulloja. Pistimme talkoot pystyyn ja keräsimme pojille monta kassillista. Ylpeänä ja iloisena pojat kantoivat saalistaan lankongia alas. Mutta kaijalla lankongin päässä pojat kohtasivat yllätyksen. Tuntuvat korvatillikat jokaiselle ja muutama potku vielä päälle. Niin olivat poikien keräämät pullot vaihtaneet omistajaa. Olisin hyvin mielelläni osallistunut vielä uuteen omistajan vaihdokseen, mutta kaijalla yksikään ei tuntenut enää oloaan kovinkaan turvalliseksi.

Kaupungilta satamaan johti korkea silta. Useasti iltaisin sillalla jalkakäytävällä havaitsin vanhoja hetekan tapaisia rautasänkyjä ja niiden alla pahvin palasia. Kerran kyliltä tullessa vanha riksakuski ei jaksanut polkea siltaa ylös, joten päästin hänet palaamaan jo heti sillan alussa. No keskellä siltaa löysin sitten Mahmudin majatalon. Majoitusbisnes vertaansa vailla. Hinnoittelupolitiikka oli jotenkin kummallinen eikä aivan heti järkeen käypä. Yö taivasalla sängyn päällä maksoi 5 rupia mutta sängyn alla betonisella jalkakäytävällä maksoi 8 rupia. Hinnan ero selittyi sillä, että jos sataa sängyn alla ei kastu. On niinkuin katto pään päällä.

Ulkosivulle oli myös hetken aikaa töijättynä alus muistaakseni Singaporesta. Sen taiwanilaisen kollegan kanssa muistan keskustelleeni. Kävin jopa hänen luonaan kylässä.”

Karachista Suomeen lomalle lähtivät päällikkö ja konepäällikkö. Yliperämies vaihtoi kipparin vakanssille. Suomesta tuli entinen koneykkönen siiffiksi ja uusi försti.

Redillähän olimme odotelleet laituripaikkaa viisi viikkoa. Hyvin oli aika riittänyt päällikölle opettaa rumpalin saloja förstille. Kipparin vaihtuessa vaihtui Patricia trion rumpali. Salonki säilyi edelleen treenikämppänä.

Pari vuotta aiemmin Karachin öljysatamassa laivalle oli päässyt monenlaista kaupustelijaa ja hanslankkaria. Eräs jaksoi niin sitkeästi nykiä paidasta ja kaupata ennustuksiaan, että suostuin antamaan jonkin setelin ennustusta vastaan. Povarilla oli metallirenkaissa metallinoppia joita hän pyöritteli antamieni vastausten mukaan. Lopulta hän julisti noppien kertoman: eläisin 87 vuotiaaksi.

Kesäkuussa 1977 olimme Karachin kuivalastilaiturissa. Istuskelin messissä päiväkahvilla, kun soittokaveri, nuori täkkikolmonen kirmasi sisälle. Innokkaasti hän selosti, kuinka täkillä ollut paikallinen povari oli pitkällisen metallinoppien pyörittelyn jälkeen ennustanut: elinvuosia kertyisi 87.

Katso PATRICIA kuvia

Yhden kerran olen laivajobin aikana päässyt äänestämään eduskuntavaaleissa. Kunnallisvaaleissa ei laivoilla koskaan äänestetty. Presidentinvaaleja ei Kekkosen aikaan pidetty. Oheisen jutun lopussa selviää, milloin olen tämän tekstin merkinnyt muistiin. Tässä on muutakin laivaelämää, mutta kyllä vaalitkin sieltä loppupuolelta löytyvät.

Vaalit

Persianlahdella oli kuuma. Auringon tulisesti kärventäessä standardibrygän pelti kupruili kuin rospuuttoaikainen kylätie. Kuumuutta riitti pellin alapuolella olevaan radiosähköttäjän asuinhyttiin: punkan päädyn lämpömittari pysytteli 45 asteessa. Radiohytissä sirisevä seinän kokoinen päälähetin pisti vielä paremmaksi ja nosti lämpötilaa kymmenellä asteella. Rannikkoradioaseman trafiikkijonossa omaa vuoroa odotellessa ja liikkumatta kirjaa lukiessa iho oli kosteannihkeä. Kun käänsi kirjasta sivua, liike iski hien hyökymään pintaan kuin huippu-urheilijalla lehdistötentissä dopingkäryn jälkeen.

Pitkin Persianlahtea oli sadoittain tankkilaivoja ankkurissa toivorikkaina odottamassa lastausmääräyksiään. Jotkin olivat siellä manneet jo vuosia, me onneksi vasta muutaman päivän. Ainoa ajankulu pitkästyneillä perämiehillä tuntui olevan VHF-radion kutsu- ja hätäkanavalla 16 elämöinti. Erikoisista ilmakehän kerrostumista johtuen radioliikenne kuului koko lahden päästä päähän, tuhannen kilometriä. Oli säännöllisin kellonajoin kuuluvaa hullun huutoa, erilaisten eläinten ääntelyä, koneen ääniä, musiikkia. Erään pitkään kestäneen sinfonian jälkeen joku hermostunut koitti oxfordilaisittain huudella, kuka siellä soittaa. Toinen vastasi: ”Mantovani!”.

Takuuvarma bisnesidea olisi perustaa Persianlahdelle painonpudotuskeskus. Halvalla saisi ostetuksi jonkin siellä ylösmakaavan tankkilaivan. Ruokana silliä ja perunaa, juomaksi öljynkatkuista vettä. Kyllä paino putoaa, minullakin kuukaudessa kymmenen kiloa.

Toukokuun puolivälissä redari oli lähettänyt Helsingin konttoriltaan kymmenkunta merimiestä ja -naista parikymmentä vuotta vanhalle tankkilaivalleen Persianlahdelle. Lento vei Frankfurtin ja Beirutin kautta Dubaihin. Onneksi laivalla vaihtui päällikkö, joten en joutunut matkanjohtajaksi.

Vuosikymmeniä sitten Dubai ei ollut vielä turistikohde, mutta löytyi meille hotellimajoitus aamuyön tunteina. Suihkukin tiputteli harvakseltaan vettä siiheksi, kunnes olin saanut saippuat ja shampoot levitetyksi. Kuivapesuun oli tyytyminen ja pyyhkeellä hinkattava pesuaineet pois.

Aamukahdeksalta hotellin ovella odotteli kyyti rannalle. Ihan arabien purjedau (engl.=dhow) ei meitä odotellut, vaan samanmallisella moottoripaatilla päästiin redille, missä tuleva työmaa makasi ankkurissa tyynessä päivänpaisteisessa säässä. Edeltäjäni Riitta-kipinä ehti hätäisesti kertoa tähdellisimmät, ennen kuin kyyti lähti ulosmaksaneita viemään rannalle.

Parikymmentä vuotta aiemmin Götaverken Göteborgissa oli ruotsalaiselle varustamolle rakentanut miidsippitankin, jossa oli tilaa noin 25 000 tonnin öljykuormalle. Suomen lipun alle laiva siirtyi 60-luvun loppupuolella. Redarilla oli aiemmin ollut jo kaksi tankkilaivaa nimeltään PASSAD. Tämä sai nimeensä järjestysnumeron, eli PASSAD III.

Helpotukseksemme emme joutuneet viikkoakaan kuuntelemaan konsertteja emmekä pudottamaan painoa. Orderisähkeen mukaan lastaussatama oli Jebel Dhanna Abu Dhabissa (Abu Dhabi on suomeksi antiloopin isä). Orderissa olleiden koordinaattien mukaan löytyi aution hiekka-aavikon rannasta poiju ja sieltä öljyputken pää, mistä saatiin lasti vietäväksi Karachiin. Ei ollut helpotukseksi lisätieto, että Persianlahti-Karachi linjalle laivamme oli rahdattu yli kolmeksi kuukaudeksi.

Ruotsalaisilla oli jo parikymmentä vuotta sitten laivoissaan ”jääilma”. Tässä laivassa oli jokaisessa hytissä loota, mistä flekti puhalteli kylmävesiputken viileyttä. Viileys tuli merivedestä, mikä Persianlahdella oli jossain 30 asteen yläpuolella. Karachissa ensimmäistä lastia purettaessa opin, että tyhjenevän laivan kohotessa vedenkierto loppui ja flekti pyöritteli hytin 50 asteista ilmaa.

Lastaus öljyputken päässä sujui vuorokaudessa. Matka Karachiin kesti vajaat neljä vuorokautta. Sekä lastaus, että purkauspaikoissa odoteltiin useimmiten jokunen vuorokausi ankkurissa. Karachin laiturissa vierähti useampi vuorokausi. Paitsi kerran maattiin toista viikkoa koneremontin vuoksi.

Muutama muukin samanlainen ikääntynyt tankkipaatti ajeli samoja reittejä. Karachista lähtiessään aloittivat heti tankinpesun ja musta vanavesi horisonttiin näytti laivan reitin. Meillä ei pumpattu pesuvesiä mereen. Ennenkuin vasta yön pimeydessä. Joskus kuulema ajettiin varuilta tovi väärään suuntaan. Toisaalta Karachin öljysatama ei ottanut tankkilaivojen sloppeja vastaan. Eihän laivoja ole rakennettu kuljettamaan likavesiään edes takaisin.

Hyteissä ei ollut jääkaappeja kylmän juoman säilytykseen. Messeissä pienet vanhat jääkaapit vetivät viimeisiään. Ei niihin leikkelelautasen, milkkipurkin ja peltilehmäkannun lisäksi paljoa muuta mahtunutkaan. Niinpä hiki otsalla muisteltiin, miltä maistuisi kylmä olut. Karachin öljysatamasta sai pöllyävää hiekkatietä tallustaa muutaman kilometrin keskustan hotellien baareihin, missä kylmiä juomia oli saatavilla.

Ensimmäisellä vierailulla Hiltonin baarissa jotkut vaihtoivat sellaisiin juomiin, missä jäät kilisivät laseissa. Erityisesti arvostaen pantiin merkille, kuinka baarimikko kilkutteli vasaralla isosta lohkareesta palasia laseihin: varmasti on tuoretta luonnonjäätä. Poistuessamme hikiseen yöhön pantiin myös merkille juuri silloin tapahtunut jäiden bunkraus: aasi kärryineen oli peruutettu baarin takaovelle. Aasikuski jääsaksilla tempoi lavalta kuraiseen maahan jäälohkareen ja alkoi laahata sitä baarin jäävarastoon. Sen jälkeen tuoreet luonnonjäät jäivät muiden asiakkaiden nautittaviksi.

Stuertin (talousostaston esimies ) mukaan diettiruoka silli, perunat ja öljynkatkuinen vesi johtui siitä, ettei maista saanut mitään kelvollista provianttia. Käytyäni Karachin konsulin luona mönsträyksia hoitelemassa patikoin pölyistä hiekkatietä laivalle. Edelläni pölyä nostatti kärpäspilven ympäröimä aasin vetämä kärry. Lastina oli joitakin lihanriekaleita, joista osa roikkui yli perälaudan ja laahasi pölyistä ja sontaista hiekkatietä. Aasi kärryineen pysähtyi öljysataman portille. Kärrystä kuski nakkasi verisen ruhon olalleen ja kaavunhelmat liehuen ja riekaleita polkien suuntasi kohti laivaamme. Silli ja perunat olivat taas tovin maullaan.

Jossain määrin laivassa herätti hämmästystä, kun stujun vaihduttua ruokatarjoilu muuttui täysin, vaikkei uutta provianttia saatukaan. Uudelta stujulta koitettiin udella, oliko proviantista löytynyt jokin piilovarasto, muttei hän halunnut paljastaa omia ammattisalaisuuksiaan.

Torakoille uusi stuerttikaan ei mahtanut mitään. Jos meinasi suojuksen alta leipäkorista jotakin ottaa, kannatti ensin koria kopistella, että sai torakat matkoihinsa. Taitavasti otukset saattoivat hivuttautua laipiota pitkin ruokapöydän yläpuolelle ja sieltä tiputtautua sopivaan ruokarasiaan. Miidsipin asuinhyteissäkin koppakuoriaiset viihtyivät, vaikkei niistä syötävää löytynyt.

Laivaporukasta puolet oli ollut jo yli puoli vuotta mönsträttynä. Jälleen Karachin redille ankkuroiduttuamme heille oli iloinen uutinen ulosmaksusta ja matkasta kotimaahan, ehkä jo muutaman päivän kuluttua.

Poislähtevää porukkaa poikkeili radiohytissä hoitamassa ulosmaksujaan. Jaoin vastakirjoja, seilauskirjoja ja passeja. Signeerattiin rullaa ja kirjoitettiin vetoseteleitä. Paikallista rahaa tilanneille oli meklari tuonut laivaan pinoittain repaleisia rupia ja paiseita.

Sorvari tutkaili vastakirjastaan ulosmaksuaan pitkään ja kyseli sitten, missäs näkyy lomaraha. Merimiesunionin lehdessä kun oli kirjoitettu, että saman kuun alusta olisi tullut voimaan uusi vuosilomalaki ja sen mukaan kuuluu maksaa lomapalkan päälle lomarahaa.

Poikkesin kerrosta alemmaksi kipparin toimistoon kyselemään, olisiko siellä tietoa tämmöisestä uudesta laista lomarahoineen.

”Jaa, tässä olla tämmöinen paksu kirje. Mine ei olla ehtiä sitä avata. Sinä otta ja katso, ollako där mitä. Sinä ottaa myös tämä toine paksu kirje, oleko där joku meille tärkeä.”

Ensimmäisestä kirjeestä löytyi vuosilomalaki, joka oli tullut voimaan pari viikkoa aiemmin. Onneksi poispestanneet olivat lähdössä vasta seuraavana päivä, joten oli yö aikaa perehtyä lomarahan saloihin ja laskea ulosmaksut uudelleen uusien pykälien mukaisesti.

Kun laivalle ei ollut laituripaikkaa vapaana, hommasi meklari jonkinlaisen hinaajan kuljettaman ponttoonin viemään kotimaanmatkaajia lentoasemalle. Jo siihen aikaan kirjoittelin lehtijuttuja ja sellaisen kirjeen olin antanut raittiiksi tiedetylle moottorimiehelle kotimaassa postitettavaksi. Mutta ulosmaksun myötä moottorimiehen raittiuskin loppui. Sen verran oli koordinaatio ja sihti sumentuneet, että hyppy laivalta vei ohi proomun suoraan mereen. Onneksi parempikuntoiset saivat hänet saman tien kiskottua ylös, eikä muuta vahinkoa sattunut, kuin puku kastui ja sehän siinä kuumuudessa äkkiä kuivui. Kirjeenikin oli tallessa povitaskussa, kotimaanmatkalainen iloisena huuteli. (Aikanaan julkaisun päätoimittaja muisteli, ettei kirjeestäni meinannut saada mitään selvää. ”Ikäänkuin se olisi kastunut”).

Proomun poistuttua laivakin pääsi heti kohta laituriin. Laivalta lentoasemalle riensi taksikyydeillä lähetystö jättämään jäähyväisiä seilauskavereille. Molemminpuolisten toivotusten ja lähtömaljojen tuoksinassa porukat olivat sekaisin kuin jääkiekon maailmanmestarit. Lentokoneeseen eksyi osa saattajista, kun taas jotkut lomalaiset matkalippuineen viihtyivät lentoaseman baarissa.

Lentäjät hermostuivat ja alkoivat estellä iloisten matkalaisten tulvimista kyytiin. Lopulta riensi sotaväki apuun varustautuneina pistimin ja tussarein. Liputtomat oli saatu koneesta pois ja lipulliset heidän tilalleen. Vasta sitten lennolle oli annettu lähtölupa. Muutaman kuukauden kuluttua tuli laivalle iloinen postikortti, että kaikki olivat päässeet ehjinä kotimaahan.

Kipparilta saamani ”tämä toine paksu kirje” sisälsi vaaliasiakirjat. Suomessa olisi syksyllä eduskuntavaalit ja ”laivassa ja laitoksessa” elävillekin oli annettu oikeus äänestää.

Lopultakin aikarahtaus loppui ja Karachista suuntaisimme Punaisenmeren kautta kohti Eurooppaa. Vaaleja ei tarvitsisi kiireessä yön kähmyssä ennen lähtöä järjestää. Matkan aikana merellä voisi jokainen antaa äänensä. Adenissa saataisiin äänet postiin bunkrauksen yhteydessä.

”Sinä viedä nämä äänistysreklam ahteri messit. Sano där kaikki, joka ei tulla äänestää, se ole viinakielto”, oli kipparin evästys äänestyksen esivalmisteluiksi ja äänioikeutettujen aktivoimiseksi.

Äänestysajankohtana sitten poikkeili laivaporukkaa radiohytissä hakemassa passiaan ja suuntasi kerrosta alemmaksi salongin oven taakse. Aamupäivän radiovahdin päätyttyä selasin passipinosta omani, ja laskeuduin salongin eteen jonoon.

”Te anta henkilötodistus”, oli vaalivirkailija päällikön ensimmäinen ohje. Tarkkaan sitten verrattiin passikuvaa äänestäjätarjokkaan naamaan ja tarkastus meni läpi:”Te olla sama miees”.

”Te mene äänestysboxi anta ääni” oli seuraava ohje äänestyslipun kera. Timppa oli jätelaudoista rakennellut yhdeltä sivulta auki olevan kehikon ja sinne tason, mihin oli kiinnitetty narulla kynä.

Äänen piirtämisen jälkeen tarvittiin leimaa ja kirjekuoria, jotta arvokas ääni aikanaan löytäisi oikeaan vaalipiiriin oikean ehdokkaan hyväksi.

”Te käske seuraava sisälle”, oli ohje äänestysprosessin loppuessa ja viinakiellon uhan väistyessä.

Uusien orderien mukaan ei sitten poikettukaan Adenissa, koska määränpää oli Punaisellamerellä Port Sudan. Jos Jemenin posti jäi paitsi vaalipakettiamme, tasoittui tilanne sillä, että varustamon Adeniin lentorahtina lähettämä laivaposti jäi noutamatta. Lienee Adenissa vieläkin, jos ei ole käytetty kamelinkuivikeena. Sudanissa äänestysasiakirjapakettimme annettiin meklarille postin kautta kotimaahan toimitettavaksi.

Olimme jo menossa Suezin kanavassa kohti pohjoista ja valokuvailin brygän siivellä rannan sotaromuja. Kippari tuli viereeni nojailemaan reelinkiin:

”Kun olla Port Sudan ulosklaaraus, meklari kysyä, captain, mikä olla se paketti, missa ole där moni pienempi kirjekuor sisalla ja niissa taas ole där pienempi kirjekuor ja där olla valkoinen lappuja”.

Suuressa mailmassa viime aikoina erään vaalin hävinnyt osapuoli on nostanut ison haloon ”varastetuista vaaleista”. Ei ole mikään uusi asia, koska me suomalaiset olimme lähes viisikymmentä vuotta sitten tässäkin asiassa tienraivaajia. Sillä erotuksella, ettemme olleet Amerikan malliin huonoja häviäjiä, vaan meidän vaalimme varastettiin oikeasti.

PS. vielä tänään tiistaina voi ennakkoäänestää. Ensi sunnuntaina voi äänestää vaalihuoneistoissa. Älköön kukaan munatko itseään ainakaan ääneen väittämällä, että ”äänestäminen on turhaa, koska mikään ei muutu”. Internetistä löytyy pitkät listat nykyisen hallituksen ja edellisen hallituksen säätämistä muutoksista. Paljolti muutokset ovat olleet päinvastaisia, joten ei ole vaikeaa verrata, kummat muutokset parantavat ja kummat pahentavat omaa elontietä.

Crown Pearl

Olimme ajelleet elämänsä ehtoossa olevalla tankkiladylla öljyä Abu Dhabista Karachiin Pakistaniin muutaman kuukauden ajan. Molemmissä päissä jouduimme makaamaan ankkurissa lastia odotellen päiviä – välillä viikonkin. Keskikesällä ei Persianlahdella tuuli virinnyt. Pilvettömältä taivaalta hymyilevä aurinko kärvensi liikkumattoman rautalaivan kupruille. Komentosillan takana olevassa radiohytissä lämpömittari näytti 45 astetta. Seinän kokoisen radiolähettimen käynnistys nosti vähitellen lämpötilaa lähemmäs kuuttakymmentä astetta.

Olimme odotelleet Karachin redillä kymmenien muiden laivojen seurassa laituripaikkaa. Vaikka ankkurissa olimmekin, kirjoitin päivittäin rantaradion lähettämän säätiedotuksen. Olin brygällä ripustamassa aamun tuoretta säätiedotusta naviskan koukkuun, kun veehooähvästä kuului muun melskeen seasta kaukoitään viittaava sorahtava arlä-vikainen kutsu paikalliselle luotsiasemalle:

“Manorla pailot, this is Crlawn Pöörl koolling, ovörl!

Tapansa mukaan luotsiasema vastasi välittömästi kehoittaen “go ahead”.

Kutsuja pysyi vaiti, mutta jonkin minuutin kuluttua kuului uudelleen:

“Manorla pailot this is Crlawn Pöörl koolling, ovörl! Ja taaskin luotsiasema vastasi kutsuun turhaan.

Tuumailtiin täkkikolmosen kanssa, että sieltä taitaa olla taas tulossa jokin hylky, jolla on radiopuhelimen vastaanotin risa. Mutta kiikari näytti, että rediä oli jämerästi lähestymässä aivan telakkatuore moderni kuivarahtialus. Keulassa isoin kirjaimin nimi CROWN PEARL Lloyd's register 7404671.

Lähemmäksi päästyään Crown Pearl oli mieltänyt, että hänen kutsuihinsa vastataan ja esitti asiansa pyytäen ankkurointiohjeita. Luotsiasema kertoi käytäntönä olevan, että mihinkä vaan, missä on tilaa, voi ankkuroida.

Koska Crown Pearl ei kommentoinut luotsin ohjetta, meillä kolmosen kanssa virisi odottava arvelu. Ja eikös kohta taas Crown Pearl pyytänyt ankkurointiohjeita.

Brygälle ilmaantunut poosu totesi ilmassa väreilevän jotain arjesta poikkeavaa. Kuultuaan esityksen juonen ja tutustuttuaan kiikarein tulijaan poosu jäi seuraamme jännittämään sisääntulon kehitystä.

Lopulta luotsiasema kyllästyi toistelemaan ankkurointiohjeitaan ja jyrkästi ilmoitti, ettei hän puhu enää mitään Crown Pearlin radioäänelle, vaan kapteeni on haettava luuriin. Päätöksessään Manora Pilot pysyi niin tiukasti, että lopulta Crown Pearlin radioäänen oli tunnustettava: “This is captain speaking”.

Sitkeällä jankkaamisella ja toistojen toistoilla tieto vaihtui osapuolten välillä ja pian näimmekin Crown Pearlin keulapakalle ilmaantuvan valkokypäräisiä Kauko-Idän poikia näpräämään ankkuripeliä. Ja meidän brygällä kiinnostunut yleisömäärä kasvoi timpan ja pumpun ilmaantuessa. Ja eikös pian kippari tullut ihmettelmään, että mikäs sotamiesneuvoston kokous brygällä on menossa. Ja unohtui sitten itsekin seuraamaan esityksen etenemistä.

Meidän aplodeeratessamme molskahti kauimpana redillä olevien laivojen takana Crown Pearlin leka rasvatyyneen mereen ja ensimmäinen näytös oli päättynyt.

Onnistuneen ankkuroinnin kunniaksi kippari hätysti villen hakemaan konjakit ilahtuneelle yleisöllemme. Mutta brygällämme olevan asiantuntevan katsojajoukon kommentit kohta jo keskytyivät, kun luotsiasema kutsui Crown Pearlia. Ja Crown Pearlin korva oli jo niin harjaantunut radiopuhelimen kuunteluun, että kutsuun osattiin heti vastata.

Ja niin alkoi toinen näytös!

Manora Pilot ilmoitti, että redillä on uponneita laivanhylkyjä, joita pitää varoa ankkuroitaessa. Sana wreck ei tainnut olla Crown Pearlin päällikölle ihan tuttu, mutta numerot hän osasi sujuvasti. Ei tarvinnut kovinkaan monta toistoa, kun puolenkymmenen hylyn paikat oli kirjattu ylös.

Kipparimme ja perämiehemme olivat kuin hevoskilpailun selostajat kiikarit suunnattuina tiukasti kohti ankkurissa olevaa Crown Pearlia:

“Nyt tulee valkokypäräisiä täkille, ovat pakalla, ankkuria aletaan hiivata, kone näkyy käynnistyvän, laiva liikkuu, nyt se suuntaa kohti lähintä hylynpaikkaa.”

Silloin säikähtivät lähinnä Crown Pearlia olevat laivat ja radiokanava täyttyi toinen toistaan hätäisemmistä varoituksista Crown Pearlille: älkää menkö sinne, älkää menkä sinnekään. Ja kun parisataa metriä pitkä rautalaiva pujotteli redillä ankkuroidun laivaston välissä, alkoivat ankkurissa olevat pelätä jäävänsä alle. Ensimmäisenä aloitti “Captain of the City of Bearnais” kieltäen ankarasti Crown Pearlia lähestymästä laivaansa ja kehoittaen muuttamaan suuntaa.

Ja kun Crown Pearl oli saanut äänekkäät varoitukset yrittäessään lähestyä muutamaa muutakin hylynpaikkaa, onnistui se lopultakin ankkuroitumaan uudelleen redillä olevien alusten toiseen reunaan.

Jännityksen lauettua olikin jo päivä puolessa ja koko tarkkaavainen yleisömme lähti lampsimaan aterialle ahteriin. Paitsi kippari, jolle ville näkyi kantava kattiloita miidsipin salonkiin.

Pääsimme sitten piakkoin laituriin valuttamaan öljykuormaamme. Seuraavana päivänä suunnatessamme kohti Persianlahtea, ei Crown Pearlia näkynyt. Jos se ei ollut saanut luotsiasemalta uusia hylynpaikkoja ja onnistunut ajamaan niistä jonkin päälle ja uponnut, oli se varmaankin päässyt kunnialla laituriin. Edellyttäen, että se oli onnistunut löytämään oikeaan satamaan.

PS. kun viime vuosituhannen lopulla todisteltiin radiosähköttäjien tarpeettomuutta meriliikenteen laivoilla kerrottiin, että meripelastuksen suurin ongelma oli laivaporukoiden huono kielitaito. Aikamoiset oppirahat jouduttiin maksamaan siitäkin, ettei korvaavat yhteydet toimineetkaan. Kuten että Välimereltä meni hätäkutsu Helsinkiin. Radioliikenteen katvealueita oli kohta horisontin takana.

Singapore – Shangai

Singaporesta kohti Shanghaita moottorilaiva WHITE ROSEn matka jatkui 24. heinäkuuta vuonna 1972 kello 10.40 paikallista aikaa.

Ajankuluksi olin laskeskellut uudella Ruotsissa ostetulla Facit laskukonella laivaporukan keski-iäksi 22 vuotta. Päällikkö lie ollut vanhin, ehkä lähellä kuuttakymmentä. Vanha kaphoornari. Oma 21 vuottani oli keskiarvoa alentamassa.

Meitä oli muutaman perämiehen ja konemestarin porukka, jotka vietimme vapaa-aikaa keskenämme. Minulla oli kitara, perämiehellä banjo ja Uher-nauhuri, minne talletettiin paljon mölinää musiikkina. Kummastusta herätti, kun Singaporen jälkeen eräs joukostamme alkoi viihtyä omissa oloissaan. Eräs toinen otti selvittääkseen, mistä moinen johtui.

Istuskellessaan syrjäänvetäytyneen hytissä sai selvitysmies selvitetyksi, että Singaporessa oli ollut kaupan hassista. Sitä oli tullut ostetuksi ja kokeiltuakin. Oli ”hyvää ainetta”. Sittenpä molemmat yhdessä laadunvarmistukseksi vuorotahtiin sauhua kiskoivat keuhkoihinsa pää vaakkumilla. Kun selvitysmiehen otsaa alkoi sietämättömästi kolottaa, hän halusi nähdä Singaporen ostoksen. Tököttiä tutkailtuaan arveli ostajalle:”Tämähän on pelkkää kamelinpaskaa”. Kun ostajakin hoksasi tulleensa huijatuksi, lensi ”hyvä aine” yli puurin. Vanha jengi jatkoi taas täysilukuisena metelöintiään musiikin nimissä.

Heinäkuun viimeisellä viikolla matkattiin navakassa koillistuulessa ja pärskeessä kohti Formosan salmea Vietnamin vesillä. Ruotsalaisen sellun purkaussatamaksi oli sähkeitse ilmoitettu Shanghain lisäksi Tsingtao.

Iltapäivävahdin puolivälissä puolikas oli tuonut byssasta termoskannun brygälle. Kakkosen kanssa kuumaa kahvia hörpittiin ja seurailtiin vaahtopäiden pärskymistä keulapakalle. Rauhallisen, aurinkoisen iltapäivän kahvitauon keskeytti meteli kuin brygän takana korsteeni olisi sortunut. Tai ainakin ahterimasto romahtanut.

Paapuurin siiveltä nähtiin kiiltävän lentokoneen kohoavan kohti taivaita. Muutama muu samanlainen kone kaarteli kauempana. Vietnamissa sotivat amerikkalaiset olivat tulleet suihkuhävittäjillään tutkimaan, mikä oli tämä kaunis valkoinen laiva punainen tähti vihreässä korsteenissa. Lentokoneen seuraavalla syöksyllä aallonharjoja hipoen oikeasti pelotti, että nyt lähtee ylilennon mukana kuparinen antennivaijeri keula- ja ahterimaston välistä.

Kolmannella syöksyllä lie tarvittavat tiedot kerätty ja lentelijät poistuivat. Ehkäpä pelottelemaan muita rauhanomaisia merenkulkijoita. Amerikkalaisethan sotivat vielä vajaan vuoden Vietnamissa. Heidän paettuaan kotimaahansa vietnamilaiset jatkoivat keskinäistä väkivaltaansa kaksi vuotta. Sodan loputtua alkoi venepakolaisten aika.

Kiinan historiassa Shanghain sanotaan olevan nuori kaupunki. Jangtse-joen suistoon kehittynyt asutusalue on vain noin 1000 vuotta vanha. Viisikymmentä vuotta sitten liikenne kaduilla oli enimmäkseen polkupyöriä ja aasien vetämiä kärrejä. Puistojen aamusumussa näki aavemaisten taitse-ryhmien tekevän hartaasti hidasta liikehdintäänsä. Nykyisin kaupunkia mainitaan asukasluvultaan maailman suurimmaksi. Satamakin on suurimpia maailmassa. Ja Jangtse-joki on mitattu kolmanneksi pisimmäksi koko maapallolla.

Meistä useimmille Kiina oli ennen kokematon maa. Niin myös varttuneemmalle kansimiehelle, jolla silti oli jo selkeä tavoite: päästä putkaan Kiinassa. Harrastuksenaan matruusi oli pyrkinyt putkaan mahdollisimman monessa maassa. Kuntoharjoitteluna merellä oli raittius, jotta perillä tiuhaan tahtiin kumotut vahvat juomat toisivat pian autuaan putkakunnon ja -kannon.

Shanghaita lähestyttäessä varustamo heräsi huolehtimaan Kiinan kulttuurivallankumouksen pyörteisiin joutuvista pojistaan. Ja tyttärestään: stujun tuore vaimo oli pestattu villeksi. Sähkösanomalla varoitettiin kreikkalaisen merimiehen kohtalosta. Oli yrittänyt romanttisin aikein taputella kiinalaista punakaartilaisneitoa. Kohta vimmastuneet kansanjoukot ryntäsivät sitomaan köyden toisen pään kreikkalaisen kaulaan ja toisesta päästä narua hiivasivat taputtelijan koristen roikkumaan puunoksaan kuin joulukuusen koristeen.

Lähestymisemme Jangtse-joen suistoon huomasi selkeästi. Auringossa sinisen vihreänä kimalteleva merivesi muuttui ruskeaksi, kuin maalisudilla maalattuna. Kohtapa nähtiin Shanghain luotsiasema, ruskeaan veteen ankkuroitu vanha matkustajahöyry.

Shanghain redillä ankkurissa odoteltiin kolme päivä laituripaikkaa. Ei tullut aika pitkäksi ihmeteltäessä ikivanhoja höyrylaivoja ja puisia dzonkkeja, joita ajeli ohitsemme. Jotkut moottori kovasti papattaen, jotkut ääneti purjeilla. Sittenpä pääsimme laituriin kolmeksi päiväksi purkamaan sellua.

Neuvostoliiton malliin Kiinan satamissa oli monipuoliset merimiesklubit. Sisäänpääsy oli sallittu myös diplomaateille ja muille ulkomaalaisille. Shanghain merimiesklubi oli Britannian entinen suurlähetystö. Palveluita ja tavaraa oli monenlaista: ravintola, parturi, elokuvateatteri, kirjasto ja laajat myymälätilat. Elokuvina näytettiin vallankumousoopperoita korviavihlovine veisuineen. Kirjastossa oli eniten suuren ruorimies Maon teoksia eri kielillä. Kirjoja sai vapaasti ottaa mukaansa. Konekolmonen kehui ostaneensa tusinan hopeisia ruokailuvälineitä muutamalla traktorilla – setelillä, jossa oli traktorin kuva. Painavissa kahveleissa ja veitsissä oli brittien lähetystön vaakunat antamassa kuninkaallista säväystä.

Laivalta merimiesklubille oli järjestetty edestakainen autokyyti. Kiinalaisille kujille ei keritty vielä seikkailemaan. Eikä putkaan päässyt kukaan. Koitti lähtö pohjoiseen kohti Tsingtaoa.

Karachin redille ankkuroitiin laivapäiväkirjan mukaan Timon päivänä kello 14.08. Eipä ollut mikään muuttunut parin vuoden takaisesta. Eikä mieli mettä keittänyt.

Kaksi vuotta aiemmin kesä vierähti kuskatessa tankkilaivalla öljyä Karachiin. Lastaus oli Persianlahdella, Abu Dhabi, Jebel Dhanna. Ei ollut siellä semmoista, mihinkä nyt turistit lehahtavat etelän aurinkoon. Oli autio hiekkaerämaan ranta. Puomilla hiivattiin merestä öljyletkunpää ylös ja jossain näkymättömissä ollut pumppuasema alkoi työntää raakaöljyä laivaan. Kovin oli rikkistä, täkkärien tuoreet valkovärin ylivedot hiipuivat hiljalleen ja fläkkäyksen tulivat näkyviin. Paska haisi ulkona ja sisällä, sisällä pidempään. Merivesi oli yli 30 asteista. Lämpötila ulkona varjossa oli 45. Radiohytissä päästiin 55 asteeseen, jos päälähetin oli käytössä. Konehuoneesta ja pataruumasta en tiedä, mutta varmaankin enemmän.

Tankkilaiva täyttyi vuorokaudessa, matka kesti kolmisen vuorokautta, Karachin redillä makailtiin erinäisiä päiviä ja laiturissa laivan pumput tyhjensivät lastin maihin muutamassa vuorokaudessa. Sitten taas sama uudelleen.

Pakistanin islamilainen tasavalta sijaitsee Intian niemimaan läntisessä kainalossa. Joidenkin lähteiden mukaan seutuvilla on ollut jo 10 000 vuotta sitten kukoistavia kaupunkeja. Indus kulttuuri edeltäjineen. Jopa viemäröinti on keksitty. Suomessahan vasta viime sotien jälkeen alkoi vesihuollon rakentaminen yleistyä. Intian niemimaalle on tullut ja mennyt valloittajien sotajoukkoja. Pari sataa vuotta sitten britit aloittivat Intian valloituksen.

Intia itsenäistyi 1947. Osassa maata käytiin veristä sisällissotaa hindujen ja muslimien välillä, kun muslimiuskoville oli niemimaasta erotettu oma alue, Pakistan. Jälleen sodittiin verisesti, ennenkuin Itä-Pakistan isenäistyi Pakistanista 1971 vaihtaen nimekseen Bangladesh.

Karachi on Pakistanin islamilaisen tasavallan suurin kaupunki ja merkittävin pisnesalue. Yli 20 miljoonaa asukasta nykyisin.

Tuolloin toukokuussa 1977 Karachin luotsiaseman VHF-kutsu edelleenkin oli Manora pilot. Asema toimi sujuvasti, eikä kukaan joutunut turhaan tuntikausia huutelemaan kutsua.

Entiseen tapaan redillä makasi parikymmentä laivaa ankkurissa. Osa odotteli laituripaikkaa, osa makasi ylös. Laivojen liput olivat tuttuja. Oli monta Kyprokseen rekisteröityä, lippu oli kuin likainen lakana. Oli muutama tuntematonkin lippu. Kun joku näistä ajoi läheltämme satamaan, kotimaan kertoi laivan nimi, kuten MALDIVE CARRIER, ex ahvenanmaalainen AMRA, MALDIVE MERCHANT, ex FINNMAID ja MALDIVE STAR, ex Nordströmin RAIMO-RAGNAR. Kun ei tuolloin tätä tietoa ollut, jäi nuo entiset suomalaiset valokuvaamatta. Vasta Äänimeren tietoja keräillessäni suomalaiset juuret tulivat ilmi. Niin, Maldive on Malediivit Intianvaltamerellä Sri Lankasta lounaaseen. Nykyisin suomalaisille tutut saaret turistimatkoista.

Vanha tuttu ruoppaaja CURLEW ilmaantui jälleen tarmokkaasti satamasta redille tyhjentämään mutakuormaansa. Palasi sitten takaisin syventämään väyliä. Ruoppaaja oli tuolloin karriäärinsä puolivälissä: rakennettu 1960 Pakistanissa ja poistettu rekisteristä 1995.

Redillä ajettiin merivahtia kannella, koneessa ja radiohytissä. Kipinän radioiden kuuntelu ei ollut normaalin jämptiä, koska orderinmuutoksia ei ollut tulossa. Rediltä ei ketään oltaisi päästy auttamaan, jos olisi hätätilanne. Helsinkiradioon oli hyvä kuuluvuus ja kipparin puhelut konttoriin kuuluivat ”loud and clear”. Brygälle sai yhteen kovaääniseen radion kuulumaan, kun perämiehen kanssa tyhjennettiin kahvikannua.

Perämiehet kuuntelivat jatkuvasti brygän VHF-radiopuhelinta. Redillä maattaessa yleensä veehooähvällä saatiin tieto, milloin luotsi on tulossa viemään laivaa laituriin. Kiinassa 70-luvun alkupuolella oli vielä vilkkuvalo käytössä morseviestitystä varten, kun heillä ei ollut puheradioita. Ankkurissa oli ajankulua arvailla, mikä laivoista pääsi seuraavksi satamaan. Kun joku paatti lähti ulos, oli jollakin onni päästä vapaaseen laituripaikkaan.

Täkkärit olivat kuulevinaan maista ampumista. Pakistanissa oli tuolloin levottomat ajat. Miehistö kysyi Merimies-Unionista sodanvaaralisää, vaan ei ollut tässä tilanteessa ajankohtainen. Sodanvaaralisä olisi ollut kaksinkertainen palkka? Ellei sitten kaksi kertaa enemmän, eli 200 prosenttia?

Kippari ja siiffi tallustivat päivittäin määräaikaan lenkkiään kannella edes takaisin. Kulkemaan mahtui, olihan laivalla pituutta pari sataa metriä. Mukavasti parit leidarit molemmissa päissä.

Iltaisin päivällisen jälkeen hakeuduttiin päällystön ja miehistön päivähuoneissa telkkareiden äärelle. Paikallisella kielellä tuli uutiset ja sää. Yksimielisiä oltiin, että säätiedottaja oli sangen sievän näköinen tytär ja viehättävästi osasi asiansa esittää.

Sähkömies Matti Lötjönen muistaa, että ”iltaisin televisiossa esitettiin Bollywood saippuasarjaa, joka matki jenkkien Columbo sarjaa. Joskin päähenkilönä oli pikkurikollinen, joka varasti, valehteli ja huijasi jäämättä koskaan kiinni. Sarja oli kuulemma hyvin suosittu paikallisten keskuudessa.”

Elo laivalla oli kuin maissa: yöt nukuttiin, päivät tehtiin töitä, syötiin ja illalla katsottiin telkkaria. Eikä laiva edes keinunut. Mutta ei tarvinnut käydä ruokakaupassa töiden jälkeen. Ja aamuisin kalle kävi herättämässä ja päivällä käskemässä syömään. Ja petasi sängyn ja siivosi.

Mutta lisäksi meillä oli, kuten elokuvassa Blues Brothers Jake Blues valaistuksen saatuaan älähtää: THE BAND. Porukalle oli jo muutamaan kertaan konsertoitu. Nyt päätettiin pitää naamiaiset ja saada kaikki mukaan tekemään illanviettoa. Tuore yliperämies imitoisi Viktor Kalborrekkia. Hänellä oli aiempaa kokemusta.

Laivoissa on ehtymätön varasto kaikkeen luovaan puuhasteluun: konehuoneen rättipaali. Oman naamiaisasuni kokoilin vanhasta pahvisesta kaljakopasta, lisäksi trasselia ja jalkoihin vanha juutti- tahi mikä lie säkki.

Naamiaiset oli sen verran outoa ajanvietettä, että aluksi miehistön päivähuoneen ovella poikkeili uteliaita kurkistelijoita. Kun huomasivat, että on siellä muitakin, alkoi väkeä kertyä. Ja kun oltiin ankkurissa, ei voinut muuallekaan lähteä.

Lämmittelymusiikkia soittaessamme totesin oman asusteeni ongelmat. Kaljakoppa päässä ei meinannut henki kulkea. Laulukaan ei sieltä kuulunut. Ja hiki sokaisi silmät.

Lauluesityksiä varten oli rakennettu puusta laulumikrofoni telineineen. Mikrofonijohtona ruskea hamppunaru. Show alkoi, kun illan esiintyjä, kansainvälinen supertähti Viktor Kalborrek saapui:”Hän on täällä tänään”. Ilmiömäinen, uskomaton taito oli förstillä ottaa yleisönsä ja saada kaikki mukaan. Nauru raikui heti alusta.

Kuin itsestään illan ohjelma jatkui: jokainen vuorallaan – yksin tai porukassa – pääsi laulamaan uuden puumikrofonin ääreen. Olin kirjoituskoneella naputellut tuttujen laulujen sanoja. Laivassa lienee ollut semmoinen pieni punainen kopiokone, millä ensin teksti kopioitiin vaaleanpunaiselle filmille ja filmiltä tehtiin kopioita yksi kerrallaan. Niinpä ei tarvinnut kirjoituskoneella hakata kalkkeeripaperien kanssa samoja tekstejä moneen kertaan.

Laivaporukoista löytyy useinkin erilaisia luovia lahjakkuuksia, kun vain tarjoutuu tilaisuus esiintymiseen. Jykevä poosu veteli rokkenrollia, kuin kuuluisat esikuvansa. Oli yksin- ja ryhmäesiintymisiä. Espanjalainen takuumestari olisi halunnut laulun La Bamba. Oli meille tuntematon, vaikka myöhemmin sen löysinkin nuottikirjastani. Hieno maailmankuulu kappale. Ei ole vaikea, vain kolme sointua. Suomessa soittokeikoilla tuli useinkin soitetuksi ja kitaristi Amsterdamista lauloi espanjaksi.

Viiden viikon ankkurissamakailun jälkeen tuli luotsi. Karachin sataman laituriin töijättiin Päivän päivänä kello 18.

Matka Tarantosta Port Saidiin Suezin kanavan pohjoiselle suulle kesti kolmisen vuorokautta. Oli iltapäivä, kun ankkuroiduttiin etelään menevien laivojen redille.

Suezin kanava Egyptissä kulkee melkein etelästä pohjoiseen, Suezin kaupungista Port Saidin kaupunkiin. Nykyisin pituutta lähestymiskanavineen on lähes 200 kilometriä. Kanavaan kuuluu kaivetun rinnakkaisia väyliä, jotta liikennöinti olisi mahdollista yhtä aikaa molempiin suuntiin ainakin osan matkaa. Slusseja ei ole, vaikka joku purjehtija niin lokikirjassaan kertoilikin.

Ennen ankkuroitumista oli kaikki irtain kerätty lukkojen taakse. Vain yksi ovi torpan sisätiloihin oli lukitsematta. Ovella norkoili paikallinen vahti. Toinen vahti saattoi olla lankongin päässä. Silti kaikenlaista kaupustelijaa pääsi hiippailemaan kongeille.

Puuhasin jotakin radiohytissä, kun ovi alkoi aueta äänettömästi ja varovasti. Hämärältä kongilta kurkisteli tummasilmäinen partanaama. Todettuaan, että hytissä oli joku, paikkakunnan poika astui reippaasti kaapu hulmahdellen yli kynnyksen tyrkyttäen kuparista taottua tarjotinta astiastoineen:

”Mai frend, veri tsiip, spesial prais for juu, onli fjuu smool koins”. Toisen käden peukalolla ja etusormella hän vielä varmisti, miten pieniä kolikoita olisi tarvis. ”Mai frend onli for juu mai frend spesöl prais. Kun sain suunvuoroa kysyä kuparisen kahvikaluston hintaa, selvisi erikoishinta ystävälle:”Onli for juu, twentifaiv dollars”. Toki hän sitten suosiolla poistui, kun ei ollut kaupanteko maullaan.

Egyptiläisten muslimien vääräuskoisilta varastelu vihastutti jotakin laivaporukkaa siinä määrin, että vaihtoivat shampoopulloihin karvanpoistoainetta. Pullot olivat unohtuneeet ulkotiloihin. Joku paikallinen niitä oli sittemmin tarvinnut.

Kanavalla oli myös nimitys ”Marlboro kanava”. Edellisenä syksynä saman varustamon laivalle oli Port Saidissa tulossa luotsi. Luotsipaattiin haluttiin saada koppa Marlboro-savukkeita. Semmoiseen pahvilaatikkoon mahtuukohan parikymmentä kartonkia? Kun tupakkaa ei annettu, ei luotsikaan tullut laivaan.

Alkoholi ja tupakka myydään ulkomaanliikenteen laivoihin ilman veroja. Savukekartonki ei monta silloista markkaa maksanut. Pahvilaatikollinen muutaman kympin. Laivan vuorokausikustannus redarille lie ollut useita kymmeniä tuhansia markkoja. Toisaalta, jos laiva oli matkarahdattu, rahtaaja maksoi korruptiosäästöstä johtuneen ylimääräisen odottelun.

Sähkömies Matti Lötjönen oli kohta kanavan avauduttua ajellut Avomeren STARMARK rollikalla edes takaisin Välimereltä Punaisellemerelle. Laiva oli rahdattu YIT:n Saudi-Arabian rakennustöihin, ennenkuin YIT sai pari vuotta myöhemmin omat mukavuusliputetut laivansa ABHA ja BURAIDAH. Marlboro kanava oli jo tuolloin nimityksenä. Paikallisille venemiehille maksettiin marlboroina satunnaiset poikkeamiset maissa.

Jo faaraoiden aikaan kaupankäynti Egyptiin Arabian niemimaalta, Intiasta ja kauempaakin oli vilkasta. Tuolloin tuhansia vuosia sitten arabit ymmärsivät, että vesikuljetukset ovat maakuljetuksia edullisempia. Suomessa hallinto ei ole tätä vieläkään hoksannut, kun Trafi sisävesiliikenteen edistämisen sijaan pyrkii estämään kehitystä.

Ensimmäistä Suezin kanavaa kaivettiin 2500 vuotta sitten Suezista kohti Niiliä. Jo noihin aikoihin – 2000 vuotta ennen Vasco da Gamaa – foinikialaiset olivat kiertäneet Afrikan. Tällöin ymmärrettiin kanavan tarve.

Samoihin aikoihin Saimaan kanavan kanssa eli 1859 alkoi ranskalaisten urakointi kanavan rakentamiseksi Suezin ja Port Saidin välillä. Juhlalliset vihkiäiset vietettiin kymmenen vuoden uurastuksen jälkeen.

Kerrotaan kanavaa kaivamassa olleen puolitoista miljoonaa egyptiläistä. Lähes 10% työväestä kuoli koleeraan. Tulee mieleen viime syksyn urheilevan nuorison juhla toisessa arabimaassa, Qatarissa. Siellä rakentajat eivät kuolleet koleraan, vaan kisojen isäntämaan tyranniaan.

Monenlaiseen politikointiin on kanavaa käytetty. Suomalaisille nimi Suez tuli tutuksi vuonna 1956, kun Egypti kansallisti kanavan briteiltä ja suomipoikia lähti YK:n rauhanturvaajiksi kanavalle. Monenlaista muutakin kanava Suomessa inspiroi, kuten kirjallisuutta, iskelmää, elokuvaa. Pekka ja Pätkäkin kävivät Suezilla.

Kesäkuussa 1967 kanavan sulki kuuden päivän sota. Kanava oli veljeskansojen Egyptin ja Israelin vihanpidon vuoksi kahdeksan vuotta suljettuna ja avattiin laivaliikenteelle kesäkuussa 1975.

Kanavan kahdelle järvelle jäi loukkuun 15 rahtilaivaa miehistöineen kahdeksasta eri maasta. Erämaatuulten pöllyttäessä santaa laivat saivat nimityksen Yellow Fleet, keltainen laivasto (Yellow fleet lisätietoja löydät netistä). Porukat keksivät monenlaista yhteistä ajanvietettä: olympialaiset, pelastusveneiden kilpa-ajot, elokuvaesityksiä ym. Jopa oman postimerkkinsä keltainen laivasto sai Egyptin postilaitoksen hyväksymään. Laivaporukoita saatiin vaihdetuksi ja ilmeisesti sipsut toimittivat provianttia ja konehuoneisiin dieseliä. Myöhemmin laivoja töijättiin kyljittäin, jotta väkeä voitiin vähentää. Kun kanava aukesi, kaksi saksalaista laivaa pääsi omin konein kotimaahansa. Siitä syntyi pisimmän laivamatkan ennätys: kahdeksan vuotta, kolme kuukautta ja viisi päivää.

Ensimmäistä kertaa ajoin Suezin kanavan läpi syyskuussa 1975. Veimme Henry Nielsenin PASSAD III tankkilaivalla öljyä Port Sudanista Välimerelle. Lopulta kiertelyiden jälkeen – lastin omistaja varmaankin kaupitteli öljyään ympäri Välimerta hinnankorotusten toivossa – päädyttiin lastia purkamaan Turkkiin.

Tuohon aikaan tankkilaivan kummallekin ulkosivulle hiivattiin veneet roikkumaan siltä varalta, että matkalla joudutaan pysähtymään ja kiinnitysnaruja pitäisi kiskoa rantaan.

Kulttuurieron huomasi, kun egyptiläisten venemiesten hytin vessanistuimelle oli jäänyt mustat varpaanjäljet. Sänkyjen lakanat olivat hävinneet venemiesten mukana.

Keulapakalle oli surrattava iso valonheitin pimeäajoa varten. Meiltä löytyi pakan alta oma lyhty. Jos ei olisi löytynyt, sellainen olisi tuotu maista. Laivan sähkömies oli stand by koko kanava-ajon ajan.

Laivat kerättiin matkaan aamuvarhaisella pohjoisesta ja etelästä lähtevinä saattueina egyptiläisten luotsien huomassa. Pohjoiseen matkaava saattue ankkuroi Isolle Katkerojärvelle odottamaan etelään ajavia. Järvellä oli hyvin tilaa ohittaa.

Molempien saattueiden kärjessä oli tankkilaivat tuohon aikaan. Ensimmäisenä ajoi oma työpaikkani. Matkamme kesti 18 tuntia. Isolla Katkerojärvellä ankkurissa odoteltiin Välimereltä tulevien laivojen ohitusta.

Kanavaluotsin yhteys maihin ja päin vastoin toimi radiosähkötyksellä. Silloin tällöin luotsi työnsi brygän takana olevan radiohytin ovesta jonkin paperilappusen lähetettäväksi Ismailia radioon. Sen jälkeen Ismailia lähetti saman viestin kaikille perässä tulevan saattueen muutamalle kymmenelle laivalle. Joskus taas maista lähetettiin luotsillemme joitakin merkkijonoja tai koodeja.

Kanavan aukaisun alkuaikoina kipinän oli istuttava radiohytissä koko kanava-ajon ajan. Ville kantoi tunnollisesti ruuat ja kahvit radiohytin pöydälle. Kun Ismailia radio keräsi takana tulevalta saattueelta viestiinsä kuittauksia, kerkisi ryntäämään vessaan, joka oli miidsipin jonkin kongin varrella.

Keväällä 1976 oltiin jälleen menossa Suezia etelästä pohjoiseen. Tällöin luotseilla oli jo puheradioyhteys käytössä, eikä kipinää tarvittu. Kun Suezin redillä ankkurissa odoteltiin seuraavan aamun saattueen lähtöä, pääsin jopa mukaan egyptiläisten järjestämälle turistimatkalle Suezista Kairoon. Edellisenä syksynä olin järjestänyt laivaporukalle samanlaisen retken, mutta ukaasien mukaan oli itse pysyttävä laivassa.

Nyt 1977 varhain vapunpäivän aamuna moottorilaiva PATRICIA lähti ajamaan saattueessa pohjoisesta etelään. Suezin kaupunki ohitettiin kello 1915.

Nelisen vuorokautta ajettiin Punaistamerta eteläkaakkoon. Bab el Mandebin, eli Helvetinportin jälkeen aukesi Intianvaltameri ja kurssimme kääntyi koilliseen. Karachin redille ankkuroitiin laivapäiväkirjan mukaan Timon päivänä kello 14.08.

PATRICIA albumissa pari Suez kuvaa

STARMARK albumissa enemmän Suez kuvia

Singaporen merirosvo

Pohjolasta kohti Kiinaa oli ajettu Afrikka etelän kautta kiertäen. Mauritiuksen Port Louisissa oli bunkrattu ja otettu juomavettä ja syötävää. Koko päivä oli vierähtänyt lääkärikäynnillä. Tohtori oli määrännyt moottorimiehelle sairasulosmaksun. Sen merkeissä ja kotimatkan järjestelyissä vierähti loppupäivä ja sittenpä koittikin illan pimeydessä lähdön aika.

Intian valtameri oli jo ylitetty, ja olimme Malakan salmessa lähestymässä Singaporea. Tiedossa oli noin puolen vuorokauden ankkurointi redillä. Tulisi polttoaineita koneille ja laivaväelle. Ehkäpä myös postia Suomesta, olihan tiedossa porukanvaihtoa. Kolerarokotuskin pitäisi koko porukalle pistellä, ennen kuin Kiinaan olisi menemistä (muistelen, että 37 meitä oli laivaa kuljettamassa).

Siiffillä (chief engineer, konepäällikkö) oli tapana ajankulukseen poiketa radiohytissä jutustelemassa ja kuuntelemassa Yleisradion Porin lyhytaaltoaseman uutislähteyksiä. Jos oli ollut hyvä radiokeli ja muutenkin mukava juttutuokio, siiffi saattoi lähtiessään kutsua vahdin jälkeen hyttiinsä: ”Juodaan kaljapullo puoliksi!” Niinpä maltillisesta käytöstä johtuen siiffillä eivät kaljat päässeet loppumaan pitkilläkään merimatkoilla.

Kuumassa ja kosteassa yössä istuimme siiffin kanssa miidsipin paattitäkillä juomassa kaljapulloa puoliksi. Yllättäen pimeydestä syöksyi lähellemme pieni valoton alus kulkemaan laivamme rinnalle. Heti kohta tuntematon ohjasi kiinni kylkeemme. Näytti olevan puinen dzonkki.

Paapuurin siiveltä kajahti kipparin hätäinen huuto: ”Satans märirosvo, älkkä bäästägö sitä buuriin.” Dzonkista kurkotettiin keksiä laivamme reelingille, ja saman tien kiipesi tumma hahmo kannelle. Tuju oli nelosen luukulla juomassa omaa iltakaljaansa ja sinkosi pullonsa kohti tulijaa, kuitenkaan osumatta. Kauan ei visiitti kestänyt, kun hahmo hävisi takaisin dzonkkiin. Kuului moottorin urahdus, kuohu nousi aluksen keulasta ja kohta se oli hävinnyt yön pimeyteen yhtä nopeasti kuin oli ilmestynytkin. Mitään jälkeä käynnistä ei laivasta löydetty, joten suuresti ihmettelimme moisen akrobatian merkitystä.

Keskiyön jälkeen olimme ankkuroituneet Singaporen redille kymmenien muiden laivojen joukkoon. Jo ennen bunkkeripaatin tuloa ulkosivulle kiinnittyi useita puisia dzonkkeja, joista kiipesi väkeä kannelle. Paikkakuntalaiset pitivät jonkinlaista kokousta sillä paikalla, jolla mystinen vierailija oli aiemmin laivaan tullut. Miidsipin skotissa näytti olevan sutattuna jonkinlainen kiinalainen kirjoitusmerkki. Aikansa kovalla pulinalla merkkiä tutkailtuaan osa joukosta palasi dzonkkeihinsa ja irrottautui ulkosivulta.

Vain yksi paatti jäi, ja sieltä alettiin nostaa erikokoisia pahvilaatikoita kannelle. Pahvilaatikoista purettiin miidsipin taakse nelosen luukun päälle radioita, pieniä telkkareita ja kaikenlaista elektroniikkaa, kameroita, vaatteita, silkkiä, Singaporen matkamuistoja.

Koska emme päässeet rediltä maihin, ei rahaa ollut tilattu porukalle. Kippari kävi radiohytissä sanomassa, että laivaväki voi tehdä ostoksia vastakirjalle. Siihen tarkoitukseen pitäisi tehdä miehistöluettelosta sopiva lomake, johon jokainen kuittaa ostamansa tavarat kauppiaalle. Kokemuksesta tunsin porukan taidon huolehtia omista rahoistaan. Pikaisesti laskin muutamille taitamattomimmille maksimisumman, jonka edestä heille sai myydä, ettei saldo päässyt miinukselle.

Kiinaan mentäessä vaadittiin kaikilta voimassaolevat keltakuume- ja kolerarokotukset. Yellow fever eli keltakuumerokotus oli Suomessa pakollinen, jos meinasi laivaan mönsträtä. Kolera ei ollut ja sitä tuli tökkimään maista lääkäri. Rokotustodistusten kirjoittaminen radiohytin koneella sujui rivakasti. Porukan etsimisessä piikitettäväksi kului aikaa. Kuka oli työmaallaan, kuka oli kaupanhieronnassa jossakin kannella tai hierottavana kannen alla hytissään. Kuitenkin jokainen sai todistuksen mukaisen rokotuksen. Näin ei välttämättä aina tapahtunut.

Samalla käynnillään lääkäri tutki petipotilaana olleen koneoppilaan ja päätyi lähettämään tämän sairaalaan. Niinpä siinä muun rientämisen ohessa piti aamuyön tunteina laskea sairasulosmaksu ja mönsträtä potilas pois.

Aamu oli jo valjennut, kun pääkonetta puhallettiin matkan jatkumisen merkiksi. Silmäilin radiohytin venttiilistä ahteriin päin: paikalliset vielä viirasivat viimeisiä pahvilaatikoitaan dzonkkiinsa.

Viedessäni aamun säätiedotusta brygälle oli kippari silmäilemässä kauppiaalta saamaansa laivaväen ostoslistaa. Kurkin selän takaa todeten, että laskemiani saldoransuuneja oli noudatettu. Näköjään jotkut olivat käyttäneet lähes koko kuukausipalkkansa ostoksiin. Mikäpä siinä, kunhan ei tili mennyt miinukselle.

Kipparin huomiota kiinnitti vahdissa olevan perämiehen ostos: ”Sinä olla maksa vaan viis dollars. Mikä olla niin halpa ostos?”

”Otin hytissä henkilökohtaisen hieronnan”, kertoi perämies aurinkoisesti.

Siinä laivassa oli tapana, että tarvittaessa perämiehet skrapasivat ja maalasivat brygää ja standardibrygää avomerellä ajettaessa, kun kippari teki päiväkävelyään siiveltä toiselle ja vastasi vahdista. Niinpä kippari aloitti päiväkävelynsä kiukkuisesti tiuskaisten: ”Satans styyrman, sinu hieronta mennä redarin kirjanpito. Kun sinä olla niin kovin hierottu ja vetreä sinä kiipeä standardibrygä ja maalata joulukuus.”