Muuta muistelua

Kirjoitin m/s Saara Aarnion seilaukseni tyttärelleni ja hänen lapsilleen tähän tekstiversioon.

Terveisin Matti Peltonen

Osa II

Laiva tuli sopivasti Ruotsin Luulajaan 3 pv syyskuuta, jonne lensimme Helsingistä. Laivalle oli tullut malmilastia pitkää kuljetushihnaa pitkin jonkun aikaa. Laivasta ei oltu saatu pumpattua painolastivesiä pois samaa vauhtia, kun malmilastia tuli ruumaan ja perämiehet näkivät kun tulin lomalta laivalle ja tulivat heti hoputtamaan painolastin pumppaukseen, kun olin tehnyt sitä ennenkin vastaavissa tilanteissa. Asian jälkiselvittelyissä konepäällikkö Esko Lehessalo lähetettiin Suomeen eikä enää näkynyt laivalla.

Purimme malmilastin Antwerpenissä 9 pv syyskuuta. Lähdimme tyhjänä yli Atlantin, ihan tyynellä säällä. USA:n itärannikko Newport kivihiilen lastaukseen, joka valmistui 23 pv syyskuuta. purkauspaikka Rio de Janeiro, jonne tulimme 12 lokakuuta. Purkauspaikka Riossa oli taas Armazen satamakadulla ja kivihiiltä purettiin laivasta junavaunuihin, jotka välillä loppuivat, jolloin meidät siirrettiin Guanabaran lahdelle ankkuriin odottamaan, kun toinen laiva tuli tilalle purkamaan lastiaan ja junanvaunuja saatiin lisää. Ankkuripaikalla oli laivan laakongi alhaalla ja sen läheisyydessä melkein aina joku paikallinen vene odottamassa olisiko laivaporukasta joku menossa maihin.

Lähdimme donkeyman Lauri Hämäläisen kanssa yhdellä veneistä liikkeelle, kun ensin sovimme hinnasta. Vene oli kulkenut matkastaan yli puolet, kun koneen käynti loppui. Veneessä olleet kaksi brassia alkoivat touhuta koneen kanssa ja veivasivat sitä käyntiin kahden miehen voimalla. Kovan käynnistysveivauksen tuloksena kone häipyi veneen pohjan läpi mereen ja vesi tuli reijästä veneeseen. Lähdimme Laurin ”Laten” kanssa uimaan loppumatkaa laiturille, jonne oli muutama sata metriä, eikä ongelmia uintimatkassa. Saavuttuamme laiturille Late nopeampana ensin, kun hän nosti kädet aika korkealla vedestä olevalle laiturille tuli heti pikkupoika ja irrotti Laten kädestä rannekellon ja juoksi tiehensä.

Nyt vietimme laulun mukaisia Rion öitä melkein seitsemän viikkoa ja nyt heti Rioon tulon alkupäivinä tapasin tyttöystävän Marian, jonka kanssa seurustelin niin kauan kun laiva kävi Riossa, joulukuulle 1971. Hänen kanssa opettelin paikallista portugalin kieltä, ja Marialla oli yhteisasunto parin tytön kanssa Copacabanalla, jossa yövyin välillä. Enemmän Maria oli laivalla , välillä viikonkin, kun sataman vartijoille täytyi maksaa, aina kun Maria poistui laivasta, tai tuli sinne.

Lähdimme Riosta marraskuun lopussa malmilastissa kohti Eurooppaa. tulimme Antwerpeniin 17 pv joulukuuta ja malmilasti purettiin. Uudeksi lastiksi saimme leikkuupuimureita ja traktoreita kaikkien yhdeksän lastiruuman pohjat täyteen. Otimme myös epävirallista lastia, whiskyn salakuljetus jatkui ja isompi määrä kuin edellisellä kerralla, koko tankkitila täyteen. Tämän leikkuupuimuri ja traktorilastin veimme etelä Brasiliaan. Jouluna olimme Kanarian saarten korkeudella ja sää oli tasainen, sekä lämmin peräkannen ulkojuhlille. Tulimme Brasilian ja Argentiinan rajajoen varrella olevaan Porto Alegreen 9 pv tammikuuta 1971, siihen vuodenaikaan siellä on kesä. Puimurit ja traktorit nostettiin junavaunuihin parissa päivässä.

Porto Alegresta matka jatkui Rio de Janeiroon ja kesti pari päivää. Riossa puolet whisky laatikoista siirrettiin troolareihin, en tiedä miksei kaikkia. kun tulimme sataman laituripaikalle oli siellä armeijan osasto meitä vastassa. Sotilaita tuli peräkannelle ja peräsinkonehuoneeseen, kerrosta alemmaksi. Sotilailla oli tiedossa missä whisky oli, mutta tankin luukun sijainti ei ollut nähtävissä, kun se oli naamioitu ympäristöön. Kun sotilaat toivat paikalle polttoleikkauslaitteet meni konepäällikkö Vilho Luttinen ja näytti missä luukun sijainti on. Sotilaat kantoivat whiskyn armeijan kuorma-autoihin, eikä asiasta kuulunut mitään, sakotustakaan. Saimme whiskyn osamyynnistäkin enemmän rahaa kun Euroopassa maksoimme ja rahat tulivat US dollareina, eikä kovan inflaation paikallisina gruseroina. Oli Riossa enemmän käyttörahaa, kaikki kuitenkin jäi sinne.

Saimme malmilastin tammikuun loppuun mennessä ja lähdimme Eurooppaan. Tulimme Rotterdamiin 18 pv helmikuuta ja malmilasti purettiin. Nyt teimme kolme malmilastin hakumatkaa, tyhjällä laivalla Rioon ja malmilastissa takaisin Antwerpeniin ja Rotterdamiin, sekä kolmas Saksan Emdeniin, jossa olimme 29 pv kesäkuuta.

Nyt lähdimme hakemaan malmilastia Ruotsin Luulajasta, lastaus 7 pv heinäkuuta ja purkaus 12 pv Antwerpenissa. Seuraavan malmilastin lastauspaikka olikin erikoisempi. Lähdimme nytkin Brasiliaan, mutta Amazonjoen suistoon. Siellä ei ollut laivaan luotsia, vaan ohjeet tulivat laivan radistin vehkeillä USA:sta. Viivyttelimme Atlantilla aamuyön ja heti kun päivä valkeni aamulla ajoimme Amazonjoelle ja radistin saamien ohjeiden mukaan matka jatkui ongelmitta. Iltapäivällä olimme jo lastauslaiturin vieressä, mutta keula maihin päin, kun keulan pitäisi olla joelle, niin päästäisiin lastissa lähtemään. Hinaajankaan apua ei ollut, joten laiva piti kääntää omin avuin. Tässä vaiheessa meitä lähti neljä moottorimiestä maihin ja ”täkkärit” jäivät operoimaan laivan kanssa.

Ainoat rahavarat olivat minun taskussa oleva sadan US dollarin seteli, salakuljetusrahaa whiskystä. Malmisataman portilta löytyi taksi ja tunnin ajelun jälkeen tulimme Santanan kaupunkiin, viidakon keskellä oleva alkeellinen kylänen. Taksikuski ei huolinut dollariani maksuksi, mutta maksun voisi maksaa kun tulemme samalla autolla takaisin. Seuraavaksi menimme kapakkaan, mutta sielläkään ei huolittu rahaa joten jatkoimme pankkiin. Kun löysimme pankin ja menin luukulle vaihtamaan, virkailija otti setelin ja häipyi jonnekin, odottelimme jonkun aikaa, mutta palattuaan virkailija ilmoitti, että seteli oli väärennetty. Paikallinen brasilian portugalin kieli ei ollut ongelma, koska olin tyttöystävän Marian kanssa opetellut sitä reilun vuoden ja silloin vielä oppikin jotain. Pyysin virkailijaa soittamaan poliisit, mutta, hän käski pankin aseistetut turvamiehet saattelemaan meidät ulos pankista. Nyt olimme kaupunkipahasessa keskellä Amazonasin viidakkoa ilman rahaa.

Lähdimme etsimään taksia, joka löytyi kapakan edestä, mutta paikan tytöt tulivat innolla seuraksi ja tilanne karkasi käsistä, kun emme menneet kapakkaan niin tytöt tulivat meidän mukaan, joten kaksi taksia lähti laivalle molemmissa kaksi pariskuntaa. Jossain kohtaa viidakkotiellä oli alkeellinen pystybaari ja tytöt määräsivät taksit pysähtymään, että saamme juotavaa. Tässä vaiheessa paikallisille selvisi, ettei merimiehillä ollut minkään valtakunnan rahaa. Meitä jo laivalta kaupunkiin ajanut kuski kyseli missä US dollarit ovat ja ihmetteli kun sanoin, että väittivät sitä pankissa väärennetyksi. Kaupungista mukaan tullut kuski raivostui ja lähti penkomaan takaluukkua ja tuli rengasavaimen kanssa, mutta toinen kuski otti sen pois ja vei takaisin paikoilleen.

Viidakkobaarista emme saaneet muuta kun he soittivat paikalle poliisit, en tiedä millä laitteella. Ennen poliisien tuloa tytöt häipyivät kaupungista otetulla taksilla. Poliisit saapuivat ja satamasta lähtenyt taksikuski selitti tilanteen, sitten poliisit kysyivät paikallisen portugalin kielitaitoa, joten selitin heille oman versioni. Seuraus oli, että jos ei rahaa ollut taksin maksuun, lähdemme poliisien mukana asemalle, taksin maksu perillä laivassa ei käynyt. Poliisiasemalla katsottiin taskut ja otettiin vyöt pois ja sitten kalterioven taakse. Selli oli pienehkö tila, ainakin neljälle, sen yhdellä seinällä oli pisuaariränni, joka haisi ja jossa rotat juoksivat yöllä. Vietimme sellissä loppuillan ja yön. Seuraavana aamuna tuli poliisiaseman päällikkö ja otti minut toimistoonsa ja aloimme käydä läpi tilannetta. Päällikön ja taksikuskin kanssa sovimme, että ajamme satamaan taksilla, kuski tulee laivaan kävellen sataman portilta ja saatuaan laivassa haluamansa rahamäärän, hän palaa autollensa ja hakee vielä loppuporukankin poliisiasemalta laivalle. Kerroin poliisipäällikölle sadan US dollarin häviämisestä pankissa ja hän lupasi kysellä asiasta. Kun muutaman päivän päästä tulimme laivan porukan kanssa kylälle kapakkaan tuli yksi paikallinen mies sanomaan, että poliisi odottaa minua ulkona, en lähtenyt ulos niin poliisi tuli sisään, kun päällikkö marssi pöytämme viereen sanomaan, että US dollari oli väärennetty ja mistä olin sen saanut. Sanoin saaneeni rahan Rio de Janeirosta hän tyytyi siihen ja marssi ulos.

Kylällä oli tarjolla kaikenlaista viidakosta kiinni saatua villieläintä. Yhtenä aamuna kun nojailimmme laivan reelinkiin aukaistiin alapuolella olevan hytin pyöreä ikkuna ja heitettiin käärme jokeen, joka uimataitoisena ui rantaan. Yksi ”täkkäri” oli tuonut sen yöllä laivaan olkapäällä, mutta kun aamulla heräsi se ei enää ollutkaan kiva. Laivassa oli pieniä marakatteja ja kilpikonnia ja kun tulimme Rotterdamiin merimiespappi hoiti ne jonnekin klinikalle. Loppupäivinä kävimme paikallisten asukkaiden kanooteilla jokiristeilyillä, he hoitivat kanootin, me vain istuimme ja maksoimme. Ikimuistoinen kokemus. Malmilasti kesti tulla kymmenkunta päivää ja lähdimme Santanasta 5 pv elokuuta. Koska laiturista lähtö tapahtui illalla ajoimme vain muutaman tunnin ja jäimme pimeän ajaksi ankkuriin ja peräkannelle kerääntyi porukkaa katselemaan ja kuuntelemaan pimeän viidakon ääniä. Pääsimme hyvin Atlantille ja lähdimme kohti Eurooppaa. Toimme malmilastin Rotterdamiin, jossa purkaus 17 pv elokuuta.

Seuraavaksi oli vuorossa traktori- ja leikkuupuimurilasti ruumien pohjalle, lastaus Belgian Zeebrugge:ssä 20 pv elokuuta. Suunta kohti etelää ja Brasilian Porto Alegre, jonne saavuimme 13 pv syyskuuta. Laitteiden purkaus junavaunuihin muutamassa päivässä ja vaihto Rio de Janeiroon, jonne tulimme 18 pv syyskuuta. Riossakin malmilasti tuli muutamassa päivässä ja paikallisten ihmisten kanssa yhdessäolo jäi lyhyeksi. Tulimme Hollantiin Gentiin 7 pv lokakuuta, jossa malmilasti purettiin.

Nyt suunta pohjoiseen Norjan Narvikista malmilasti 13 pv lokakuuta, sekä purkaus Antwerpenissa 18 pv lokakuuta. Vuorossa etelän suunta ja Brasilian Victorian kaupungin lähelle Tubaraon malmisatama. Tyttöystävä Maria kävi sopivin välein Riossa laiva-agentin toimistossa katsomassa missä laivamme menee ja sai sieltä tiedon milloin tulemme Victoriaan ja matkusti sinne bussilla. Kun olimme laiturissa tuli satama- palvelija laivaan sanomaan, että minua odotetaan portilla. Tiesin kuka odotti, kun osattiin hakea nimellä. Jouduin livahtamaan kesken pääkoneen ”männänhaalauksen” maihin ja häivyimme tytön kanssa satamasta. Vietimme yhteistä aikaa koko laivan lastauksen ajan pari päivää ja selvittelin laivatyöt kun lähdettiin satamasta. Lähdimme 5 pv marraskuuta kohti Eurooppaa ja tulimme Saksan Emdeniin 24 pv marraskuuta, jossa lastin purkaus.

Lähdimme tyhjällä laivalla kohti Rio de Janeiroa ja olimmme perillä 15 pv jolukuuta. Tämä oli viimeinen käynti Riossa, saimme tiedon lastauksen aikana, joka ”onneksi” kesti yhdeksän päivää, joten sen ajan vietimme Rion öitä jäähyväistunnelmissa. Maria pyyteli minua jäämään Rioon ja jäi murheellisena ja silmät vetisenä laiturille, kun en uskaltanut tehdä sellaista ratkaisua. Hän kirjoitteli minulle kesään 1972 asti, mutta lopetti kun en vastaillut kyseisen kesän aikana.

Tulimme Rotterdamiin 8 pv tammikuuta 1972 ja malmi- lasti purettiin. Laivan liikenne olisi jatkossa viljalasteja USA:sta Neuvostoliittoon. Harkitsin Suomeen lähtöä, mutta kun siellä olisi kylmin vuodenaika talvi, jota en ollut kokenut muutamaan vuoteen, joten odottelin ilmojen lämpenemistä. Laiva suuntasi yli talvisen pohjois-altantin, mutta ei isompaa myrskyä tähän suuntaan. Meksikon lahdelle ja New Orleans, joka USA:n kaupunkien mukavimpia. Tulimme perille 29 pv tammikuuta 1972 ja rahtaajan edustajat tarkastivat ruumat, sekä tekivät joitain korjauksia. Koko lastaus- tapahtuma tarkastuksineen ja korjauksineen kesti viikon. Tullessamme Meksikonlahdelta USA:n itärannikkoa ylemmäksi Atlantille talvimyrsky puhalsi siellä voimalla ja laiva keinui sen mukaisesti. Pääsimme kuitenkin rannikkoa pikku hiljaa ylemmäksi pohjoiseen ja sitten kauemmaksi Atlantille ”isoa ympyrää” Englannin pohjoiskärjen ohi Tanskan salmiin. Atlantin ylitys oli todella myrskyisää ja laivan peräosa oli kaikki ulkosivujen turvaluukut lukittuna, kun vesimassat iskivät laivaan joka puolelta. Atlantin ylitys kestikin kymmenen päivän sijasta viisitoista. Tanskan salmista Itämerelle ja Riikaan, jossa olimme 1 pv maaliskuuta.

Laakongin alapäässä oli neuvostosotilas kivääri olalla ja pulpetti vieressä, jonne jätettiin passi ja saatiin ”roopuska”, aika älytöntä. Kun lähti maihin, sieltä piti olla takaisin laivalla kello 24 mennessä. Sehän meni pitkäksi heti ensimmäisellä kerralla. Koko porukka vietiin laakonkisotilaan vierestä, armeijan kuorma-autolla, johonkin vartio- asemalle, jossa meidät kuulusteltiin yksitellen englannin kielellä ja tuotiin takaisin laivaan, mutta maihin ei ollut asiaa. Viljalastin loput lakaistiin pois ruumien pohjilta varpuluudilla ja laiva oli tyhjä 12 pv maaliskuuta. Lähdimme Itämeren toiselle puolelle Ruotsin Oxelösundiin ja saimme sieltä malmilastin parissa päivässä. Kävin kysymässä pääseekö Suomeen, mutta varustamolta ei löytynyt vaihtomiehiä näin pian. Malmilasti purettiin Rotterdamissa 18 pv maaliskuuta.

Atlantin ylitykseen sää oli tällä kertaa hyvä ja tulimme Meksikonlahdelle ja New Orleans 5 pv huhtikuuta, jossa viljalastaus parissa päivässä. Suunta Neuvostoliittoon ja Mustan meren satamaan Novorossisk, jonne tulimme 6 pv toukokuuta. Saapumistamme seuraavana päivänä laivan kaikki järjestelmät ja koneet pysäytettiin ja koko laivan henkilökunta muutti muutamaksi päiväksi hotelliin, kun paikalliset viranomaiset myrkyttivät laivasta jotakin, ehkä kapitalismia. Kun tulimme takaisin laivaan emme havainneet mitään tapahtuneen, eikä mikään tuoksunut, eikä laivassa ollut ketään. Maissakäynti käytäntö oli tietysti samanlainen kuin Riiassa, mutta nyt pidin huolta, että olin laivassa kello 24. Pelasimme laivan porukalla jalkapallo ottelun Norjalaisen laivan porukkaa vastaan, peli päättyi tasapeliin, jatkopeli kapakassa oli kova, mutta ehdimme ajoissa laivaan.

Kaupungissa oli paljon vihreitä ja hoidettuja puistoja ja vuosisadan alussa rakennettuja ja hyvin pidettyjä taloja. Paikalliset ihmiset tunnistivat meidät länsimaalaisiksi ja uskalsivat tulla puhumaan jollakin kielellä, yleensä saksaksi. Viljalasti oli imuroitu pois 20 pv toukokuuta ja lähdimme ajamaan Mustaa merta Välimerelle. Laivan polttoaine oli vähissä ja otimme sitä Italian eteläkärjessä olevasta Augusta:sta. Sinne saimme tiedon, että laivan miehistönvaihto tehdään Gibralttarissa ja kaikki edelliskesänä tai sitä ennen tulleet pääsevät lomille.

Tulimme Gibralttarille toukokuun viimeisen päivän iltana. Vaihtoporukka odotteli laiturilla, niin kuin bussikin. Kannoimme tavaramme bussiin, joka lähti heti lentokentälle, jossa olimme pian, kun etäisyydet ovat lyhyitä. Ehdimme sopivasti Lontoon koneeseen ja perillä oltiin puolen- yön paikkeilla. Marssimme hotelliin ja porukka jakautui kahtia, osa alkoi nukkumaan, kuten itsekin, toiset lähtivät Sohoon seikkailemaan. Aamulla sanoivat respassa, että bussi tulee hakemaan meitä lentokentälle ja antoivat lentoliputkin valmiiksi Helsinkiin. Aamiaisen jälkeen lähdin bussia odottelemaan, sinne ei montaa laivaporukan miestä ilmaantunut ja niistäkin yksi hyppäsi paikallisbussiin. Lentokentällä Finnairin koneeseen ilmaantui kahdeksan laivan miehistöstä, kun laivasta lähti yli kaksikymmentä.

Yksi ajanjakso ”nuorena aikuisena” oli ohi.

m/s SAARA AARNIOn loppumatkat

Laiva jatkoi viljanrahtausta USA:n New Orleansin viljanlastaus satamista Neuvostoliiton Mustalle merelle lokakuulle 1972. Silloin laiva oli tulossa viljalastissa USA:sta ja seilasi jossain kohtaa Välimerta, kun laivan pääkone rikkoutui pahoin ja se pääsi hiljalleen ajellen Mustan meren satamaan. Pääkoneen sylinterikohtaiset pakokaasuluistit olivat äännelleet pahoin jo jonkun aikaa ja jonkun sylinterin pakokaasuluisti oli äkkinäisesti lakannut pyörimästä, kun laakerit olivat loppu. Pakokaasuluistin pysähtyminen oli niin raju, että pääkoneen keskellä olevat hammaspyörät eri akselien välillä murtuivat ja kaikki akselien pyörimisajoitukset menivät vääriksi.

Laivan viljalastin purkauksen aikana varustamo myi laivan Neuvostoliittolaisille ja sen Suomalainen henkilöstö tuli kotiin. Sain tiedon varustamosta. Tulijoissa oli kymmenkunta tuttua ja tapailimme Katajanokan MEPAN toimistossa jonkun kerran. On merimiespalvelupaikka.

Lue osa yksi

 

Kirjoitin m/s Saara Aarnion seilaukseni tyttärelleni ja hänen lapsilleen tähän tekstiversioon.

Terveisin Matti Peltonen

03.06.1969 aamulla lähtö laivalle. Helsingistä lentäen, ensin Frankfurt ja sieltä DC 3:lla Italian Triensteen. Ensimmäinen ulkomaan matka ja ensimmäinen lentoreissu. Laivapalvelu alkoi seuraavana aamuna moottorioppilaana.

Muistiin jäänyttä laivan henkilökuntaa:
Kapteeni: Viking Åveström. Konepäälliköt: Esko Lehessalo ( lähti 1970 Luulajasta ) Viljo Luttinen. Konemestareita: ykkönen Atso Panula, Raimo Sihvo, oli kaikissa konemestarin toimissa 3-2-1, tuli koulusta kevät 1969. Perämies: Asko Lappinen. Sähkömies: Raimo Maakivi. Pursimies: Tuomo Joenväärä Donkeyman: Lauri Hämäläinen. Sorvari: Matti Pynnönen. Moottorimiehiä: Rainer Mutanen, Einari Haronen ( jäi pois joulukuu -69 ), Erkki Huurrekoski ( kesän -69 ), Ilkka Hämäläinen, Pertti Kurki. Matruusi Jose Lopez Espanjasta, hän opetteli suomea ja minä opettelin espanjaa, iltavahtien jälkeiset tapaamiset pari vuotta.

Laiva lähti Trienstestä heti aamulla 4 pv kesäkuuta kohti Gibralttaria ja jatkoi lämpimälle Etelä Atlantille Brasilian rannikon Victorian kaupungin yläpuolella olevaan Tubaraon malminlastauspaikkaan päiväntasaajan eteläpuolella. Odottelimme ankkuripaikalla viikon ja olimme ankkuripaikan pienin laiva, vaikka olimme Suomen suurin yhdessä sisaralus ANNUKKA AARNION kanssa. Saimme malmilastin 29 pv ja se tuli vuoro- kaudessa. Lastin purkauspaikaksi tuli Hampurin Nordenham ja ajankohta 17-20 heinäkuuta.

Purkaustapahtuman jälkeen siirryimme Hampurin telakalle, jossa olimme vajaan viikon. Seuraavan malmilastin haku suuntana Afrikkaan, Liberian Monrovian kaupunkiin, jossa olimme 7 pv elokuuta. Monroviasta lähtö viivästyi muutaman tunnin, kun perän kiinnitysvaijerin pollarin läheltä ei saatu krokotiilejä häädetyksi, että sen voisi irrottaa. Toimme malmilastin Amsterdamiin, jossa purkaus elokuun 18 pv.

Seuraava malmilastin haku Ruotsin Luulajasta, jossa lastaus 25 pv elokuuta ja lyhyt merimatka, purkaus Hollannin Yjmuiden 1 pv syyskuuta. Seuraavaksi pitempi merimatka etelään, Brasilian Tobaraon malminlastauspaikalle, jossa olimme 21 pv syyskuuta. Malmilasti tuli Saksalaisille Bremerhaveniin, purkaus 11 pv lokakuuta.

Sitten jäimme viemään malmilasteja Luulajasta Hampuriin kaksi reissua ja kolmas Luulajasta Rotterdamiin, josta lähdimme 27 pv marraskuuta Norjan Öxelösund:iin, jossa olimme 3 pv joulukuuta ja takaisin Rotterdamiin 9 pv joulukuuta. Norjan lastin- haku Atlantin valtamerellä joulukuussa oli kunnon valtameren myrskyyn totuttelua, kun laiva keinui rajummin, kun olin koskaan kokenut tai edes osannut kuvitella tapahtuvan.

Joulukuun alusta sain moottorimiehen vakanssin ja m/s SAARA AARNION liikenne muuttui vakituiseksi valtameriliikenteeksi, josta saimme palkanlisän. Ne jotka eivät halunneet lähteä tähän liikenteeseen pääsivät pois ja varustamo maksoi matkat Suomeen ja uuden miehen tilalle. Konemiehistöstä jäi pois vain Einari Haronen.

Merivahtikäytäntö sen ajan kauppalaivoissa: Laivojen koneohjailu tapahtui manuaalisen telegrammin välityksellä komentosillalta ( brygältä ) konehuoneeseen. Aina kun laiva oli liikkeelä oli konehuoneessa konemestari ja hänellä moottorimies vahtikaverina. Konemestari ohjaili pääkonetta ( pyörimissuunta ja kierrokset ) brygän pyyntöjen mukaan ja moottorimies sääteli koko muut systeemit, esim. pää- ja apukoneiden jäähdytysvesien, sekä öljyjenlämpötilat ja paineet ym. kun kaikki tällaiset säädöt tehtiin käsin. Merivahtia tehtiin neljän tunnin jaksoissa ja sen jälkeen oli kahdeksan tuntia vapaata, kun tekijöitä oli kolme miesparia. Koneykkönen teki klo 04-08 ja 16-20, konekakkonen 00-04 ja 12-16, konekolmonen 08-12 ja 20-24. Kolmen konemestarin lisäksi oli konepäällikkö, joka ilmestyi konehuoneeseen aina tarpeen vaatiessa, tai kutsuttiin puhelimella hytistä. Aloin joulukuussa 1969 merivahtiin 00-04 ja 12-16 ( koiravahti ) konekolmosen siis Raimo Sihvon kanssa. Ehdin tehdä kaikkia vahtivuoroja useampaan kertaan, kun merivahtia jatkui toukokuun loppuun 1972 ja merellä oltiin kuitenkin pitkät jaksot. Satamavahdit olivat illan- ja yön- tai viikonloppuisin vuorokauden mittaisia. Satamavahtiajoiksi sovittiin välillä vaikka mitä ja sen teki yksin moottorimiehet.

Laivan matka jatkui Rotterdamista 12 pv joulukuuta myrskyävälle Pohjois-Atlantille ja meno oli todella kuoppaista tyhjällä laivalla. Yliperämies otti laivan keskimmäisen ruuman täyteen painolastivettä, niin saatiin laiva syvemmälle veteen ja potkurikin pysyi paremmin veden alla. Joulunvietto oli aika heiluvaa. Kun ohitimme joulunpyhien jälkeen Floridan eteläkärjen ja tulimme Meksikonlahdelle oli meri aivan tyyni ja ilma kesäisen lämmin. Saimme tiedon, että otamme viljalastin Texasista Galvestonista, jonne tulimme 29 pv joulukuuta. Viljanlastausterminaalin ulkopuolinen kaupunginosa oli kuin lännen kaupunki, baarien heiluriovineen ja puisine jalkakäytävineen. Saimme viljalastin laivaan niin, että luotsi jäi laivasta pois 31 pv- klo 22. Galvestonista ja Houstonista näkyivät komeat ilotulitukset, kun alkoi vuosi 1970, uusi vuosikymmen. Laivan peräkannella olivat alkaneet grillijuhlat kesäisen lämpimässä säässä. Ilmat vaan lämpenivät sillä olimme matkalla Rio de Janeiroon. Päiväntasaajan lämpimät eivät olleet yhtään viilenneet, kun saavuimme perille 16 pv tammikuuta puolilta päivin. Saimme paikalliset rahat, silloin gruseirot, ennen iltaa ja kapteeni Viking kävi ilmoittamassa miehistön messissä, että työ- päivät jatkuvat vasta seuraavana maanantaina. Tosin laagonki- tai apukonevahteja lukuun ottamatta ei kukaan ollut töissä koko tammikuun aikana.

Gruseironiput taskussa lähdimme laivasta Armazenin rantakadulle ja vajaan kilometrin päässä oli Praza Mayoa. Jonkinlainen tori tai aukio, jonka laidoilla olivat baarit ja yöklubit lähimpänä laivaa. Copacabanalle piti mennä bussilla, kun sinne oli useampi kilometri ja tunneli kallion läpi. Olimme Riossa viljalastin purkauksessa helmikuun puoliväliin ja kolusimme Copacabanan, Ipaneman, sokeritoppavuoren ja kristuspatsaan, Rion karnevaaleissakin ehdimme olla muutaman päivän ennen lähtöä. Viljalastin purkamisen jälkeen meille lastattiin malmi- lasti, se tuli parissa päivässä ja sitten ajelimme Eurooppaan päin. Rotterdamiin tulimme 3 pv maaliskuuta, jossa malmilastin purkaus ja siirtyminen Lontoon Tillbyryn alueelle, jossa meille lastattiin proomuja ruumien luukkujen päälle poikittain monta kerrosta. Tämän erikoisen lastin kanssa palasimme Rio de Janeiroon, jossa olimme 1 pv huhtikuuta. Proomut purettiin Niteroin puolella ja niitä tarvittiin sillan rakentamiseen Guanabaran lahden yli Rion kantakaupungista lahden toiselle puolelle Niteroihin.

Kun laiva oli siirretty tyhjänä Guanabaran lahden yli Rion satamaan Armazen kadun varteen ilmestyi kapteeni Vikingin salongin ovelle pyssymies ja halusi kassakaapin sisällön, johon kippari ei tietysti suostunut, ei ollut oikein molempien ymmärtämää kieltäkään. Onneksi salongin ovelle tuli jollekin asialle joku perämiehistä ja näki tilanteen, livahti huomiotta heti brygälle ja otti radiopuhelimella yhteyden paikalliseen poliisiin, sekä kävi salongin oven lähellä käytävässä huutelemassa, että poliisit ovat tulossa. Pyssymies pelästytti kipparia niin, että laittoi pistoolin piipun kipparin otsalle siten että aseen piippu osoitti otsan suuntaisesti ja laukaisi, jolloin luoti teki vain naarmun otsaan ja upposi seinään, mutta aseen suuliekki poltti palovamman otsanahkaan. Tämän jälkeen asemies meni laivaan tulleiden satama- vahtien luo. Kun poliisit hetken päästä tulivat ”pistolero” laitettiin poliisiautoon ja poliisit tulivat kipparin luo katsomaan tapahtumaa.

Malmilasti tuli parissa päivässä ja lähdimme Eurooppaan. Belgian Zelzeeta:ssa malmilasti purettiin 25 huhtikuuta. Laivan henkilökunta alkoi salakuljetushommiin. Joku laivan perämiehistä innostui kipparin luvalla whiskyn salakuljetuksesta Rioon. Kaikki jotka halusivat voivat osallistua, oli kipparin luvan ehto. Whiskyä kertyi rekkakuorma, yli tuhat laatikkoa, jotka jemmattiin ahteripiikin erillisosaan, joka erotettiin luukulla omaksi osastokseen, eikä täyttynyt vedellä vaikka ahteripiikki täytettiin. Ruorikonehuoneen lattiassa oleva ahteripiikin yläluukku massattiin ja maalattiin tasaiseksi ja näkymättömäksi ruorikonehuoneen lattiassa. Osallistuin salakuljetukseen tusinalla whiskylaatikolla.

Euroopasta lähdimme ilman ruumissa olevaa lastia USA:n itärannikolle. Atlanti oli nyt tasainen ja tyyni. Oli vuorossa kivihiilen lastausta ja paljon sen pölyä ympäri laivaa. Toukokuun 6 pv tulimme Norfolk:iin, sitten Baltimore ja Norfolk. Jossakin näistä kivihiililastissa oleva junanvaunu nostettiin omalla laitteella lastiruuman yläpuolelle ja käännettiin ylösalaisin, niin että se tyhjeni ryminällä ja pölyten lastiruumaan. Kivihiilenlastaus oli tehy 10 pv toukokuuta ja ajoimme läheltä New York vapaudenpatsasta Atlantille. Tämänkin lastin määränpää oli Rio de Janeiro, joka oli vakiosatama. Tulimme Rioon 30 pv toukokuuta ja whiskylasti purettiin ensimmäisenä, sain tuplasti sen rahamäärän mitä Euroopassa sijoitin, kaikki jäivät Rion huvituksiin ja kaupunki alkoi tulla tutuksi.

Erikoisempi tapaus, normaali merimiehille silloin: Sorvari Matti Pynnönen halusi viedä savukkeita maihin ja halusi minut kaverikseen. Hänellä oli isohko kassillinen tupakka kartonkeja ja valmis ostaja Praza Mayoa:lla. Matti oli melko tukevasti humalassa ja taalan kuvat silmissä, kovassa vauhdissa. Itse olin selvin päin, juuri töistä päässyt. Malmisataman portilla oli pieni vartijakoppi ja siellä vartija. Matti kaima ei vuosien merellä- olosta huolimatta puhunut montaa sanaa muuta kuin Suomea ja humalatila vielä pahensi asiaa. Vartija tietysti kyseli kassimme sisältöä ja kun se avattiin hänen silmänsä laajenivat. Pynnönen tarjosi vartijalle yhtä- tai kahta kartonkia, mutta, mutta hän halusi koko kassin pöydälleen. Pynnönen hermostui täysin ja huitaisi nyrkkinsä vartijan naamaan, vartija lennähti rajusti tuoliinsa ja siitä lattialle, lyöjä kun oli iso mies, paino yli 130 kg. Lähdimme tupakkakassin kanssa vartiokopista, mutta emme ehtineet pitkälle kun poliisien Jeeppi pysähtyi meidän viereen ja sieltä hyppäsi useampi poliisi konepistoolit kainalossa huutamaan meille jotakin omalla kielellään, nostimme vain kädet kohti taivasta. Meille hommattiin oma auto, joka vei meidät Praza Mayoa:n aukion laitaan poliisiasemalle. Brasilian-portugalin kuulustelu ei silloin vielä onnistunut ja pääsimme yhteisymmärrykseen Suomen konsulaattiin soittamisesta. Poliisit ilmoittivat soittaneensa ja parin tunnin odottelun jälkeen nuorehko mies saapui, mutta hän olikin Ruotsin konsulaatista. Kaikki asiat kuitenkin selvisi ja ruotsalainen ajoi meidät takaisin laivalle ja sanoi ettemme lähtisi maihin muutamaan päivään. Pysyimme laivassa, eikä asiasta tullut minkäänlaisia seuraamuksia missään vaiheessa, kaimalta vaan vietiin tupakkakartongit.

Kivihiililasti oli purettu ja malmilasti saatu laivaan kesäkuun 10 pv. Suunta kohti Eurooppaa Antwerpeniin tulimme 26 pv kesäkuuta. Varustamo teki laivalle vuositelakoinnin. Siirryimme Rotterdamiin telakkaan 5 pv heinäkuuta ja seuraavana päivänä vuosilomalle Suomeen neljäksi viikoksi.

Lue osa kaksi
 

Ajalta 23.12.1966 - 20.6.1967 - joulusta juhannukseen

Sain mt Palvaan laivapojan pestin Turun myllystä joulun alla vuonna1966. Palva oli Naantalissa, Nesteen öljynjalostamolla.

 

Muistikuvat ensimmäisistä päivistä ovat hämärtyneet, kuitenkin kaikki oli uutta. Jotain yksityiskohtia on jäänyt muistiin.

Jouluaattona olimme jo Venspilsissä lastaamassa raakaöljyä Suomeen. Olin förstin vahdissa ja meitä oli täkillä lastaamassa kolme, vikaeri försti, puolimatruusi ja minä junkkina. Ehkä pumppumies Aalto oli myös kannella painolastitankkeja trimmaamassa?

Tuulessa ja räntäsateessa jouluaattona illan jo hämärtyessä olimme laivan ahteritäkillä styyrpuurin vinga-tankkeja ottamassa täyteen.

Havaitsin, kun takimmaisen ahteritäkin centteri-tankin (C8?) ulissiputkesta nousi ylös öljypatsas, kuin öljylähteestä. Tästä havainnoin heti huutaen ja kädellä osoittaen ilmoitin toisille täkillä olleille. Muistelen, että ko. tankki täytettiin aina viimeisenä?

Melkoinen sotku "täkkilastista" kannelle muodostui ja lisäksi ahterin föörkantti sai myös osansa. Siinä hävisi kerrasta kaikki haaveet huojuvista palmupuista ym.Tilalle tuli hetkessä todellista merimieselämää ja sen arjen realismia!

Kaikki miehet kannelle!

Muistelen, että koko täkkiporukka olisi osallistunut näihin puhdistustalkoisiin.

Etsittiinkö syyllistä, kenen jäljiltä tämä ns. täkkilasti oli? Sitä en enää muista?

Raakaöljy imeytettiin sahanpuruun, jota lapioitiin paperisäkkeihin. Öljynsekaista sahanpurua kertyi useita säkillisiä, jotka sitten lempattiin seuraavana päivänä uloslähdön jälkeen uloimpana mereen. Se oli ajan käytäntöä ja ympäristötekoja!

Palvassa oli joulun aikaan osa porukkaa lomilla ja lomittajia oli heidän tilallaan. Messityttö oli keski-ikäinen rivakka otteissaan ja "siiderissä" hän päätti kattaa ns. seisovan pöydän jouluaterialle messiin, josta saa syödä myös yöllä!

Muistan, kun joulupäivän aamuna Palvan päälikkö Alvar Backman kävi siiffin kanssa messin ovella ja Backman mainitsi jotain oluesta ja alkoholin käytöstä!

Veimme raakaöljylastin, joko Porvooseen tai Naantaliin, josta taas otimme lastin Kemiin. Pääsin ensimmäisen kerran Palvan ruoriin, kun ajoimme rännissä kohti pohjoista (ensivaikutelma oli, että ruori oli hyvin herkkätoiminen)

Ajoksessa tein laivastovierailun ja kävin tervehtimässä entistä kansakoulukaveria, joka oli silloin FÅA:n Antares-nimisessä vanhassa laivassa, puolikkaana.

Ajoksesta ulos lähtiessä II-perämies jäi ahteriin ja hän tuli Marjaniemestä hevoskyydissä reellä jäitä myöten laivan vierelle, josta kiipesi luotsileidareita ylös Palvan täkille.

Vastakirjan mukaan olimme Kööpenhaminassa helmikuun 12. päivä ja 15. päivä olimme Englannissa Crain-nimisessä pienessä paikassa Thames-joen suistossa. En millään pysty enää muistamaan, lossasimmeko vaiko lastasimmeko siellä? Ensivaikutelma Englannista kuitenkin jäi, että maa on hyvin vanhoillinen. (englantilainen rahajärjestelmäkin oli hyvin outo, meille?)

Talven ja kevään aikana opin laivan työt, lastaukset, lossaukset ja töijäykset ym. kansityöt, osasin ne mielestäni jo kohtuullisen hyvin, rutiininomaisesti.

Ruorissa ollessa pystyin hallitusti pitämään laivan kurssissa, kellon tarkasti. Palva oli hyvä laiva ohjata, jonka sai pysymään hyvin kurssissaan!

Ruoriin meno ja ruorissa olo rannikkonväylillä ei ollut minulle mitenkään vastemielistä. Näin jälkeenpäin muistellen, oli aika lunkia olla ruorissa.

Muistan myös kun kerran lähdimme Naantalista illalla ulos, sää oli sumuinen. Lohmissa vaihtu luotsi. Sumu tiheni ja ilta pimeni, näkyvyys oli jo täysin nolla. Ruorissa ollessa vaistosin tilanteen, näkyvyyttä oli vain tutkan kuvaruudulla.

Kun Utö:ssä luotsi poistu Palvasta, hän oli tosi helpottuneen oloinen ja antoi myöskin positiivista palautetta ruorimiehelle poistuessaan Palvan komentosillalta.

Minulle oli muodostunut näkemys, että laivapäälikkö Alvar Backman oli Palvan ohjauksessa ja yleensä laivan hallinnassa kokenut ja varma.

Pohjanlahdella ajoimme kerran jäissä jäänmurtajan kanssa rinnakkain kilpaa.

Erään kerran ollessani ruorissa, pohjoisesta etelään päin tultaessa päällikkö Alvar Backman huomautti minulle: "kaveri älä aja hylkeenpoikasen päälle!" Kuutti kun oli laivan edessä jäälautan päällä. (aurinko paistoi suoraan edestä silmiin, joka haitasi samalla näkyvyyttä)

Ajoimme Suomen rannikkolla ja välillä lastasimme Venspilsistä raakaöljyä. Öljysatamat kävi tutuiksi Suomen rannikolla, väylät ja kompassisuunnat jäivät jopa muistiin.

Päällikkö Backman kävi miitsepistä toisinaan ahterissa sijaitsevassa hoppy room:ssa, jotain askartelemassa koska "verstasta " torpatessani siellä oli aina puulastuja. Keväällä edellä oleva asia selvisi meille, kun Backman kantoi mukanaan ahterista miitseppiin puista sarvipäistä häränpäätä, johon hän oli istuttanut aidot sarvet. Puuveistos näytti varsin luonnolliselta!

Venspilsissä laiturilla laskusillan luona oli aina sotilas vahdissa, joku heistä osasi puhua myös suomea.

Kävimme kerran toisen junkin kanssa hänen tuntemansa sinksarin kotona, joka asui vanhassa omakotitalossa. Sinksari oli ylpeä pihassa olleesta Jalta-merkkisestä autostaan.

Toukokuun 5. päivä menimme Howaldtswerke:iin telakalle Kieliin, telakassa oli toinen Nesteen tankkilaiva, Nunnalahti, jonka kapteeni Karlsson pelasi kanssamme jalkapalloa Finnlinesin ms.Finntraderia vastaan, joka oli myös telakassa.

Telakassa ollessamme pumppumies Aalto kävi vaimonsa kanssa katsomassa keskitysleiriä, jossa hän nuorena merimiehenä oli ollut viime sotien aikana.

(Kirjassa: "Laivoja ja ihmisiä" on mainittu matruusi Heikki Aalto Porista, joka kuului ss. Wiklan miehistöön. "Heidät teljettiin ensiksi Kiel-vikin kasarmiin". "Myöhemmin 20 suomalaista lähetettiin Ruhrin alueelle ja ehkä myös kostoksi kahdeksan toverimme paosta, joka päättyi myöhemmin onnellisesti kotimaahan".)

Pumppumies menehtyi Itämerellä mt Palvan räjähdysonnettomuudessa v.1968

Muistan myös, kun pumppumies kertoi sotien jälkeen Saksan olleen köyhä maa. Saippua- ja leivänpalat olivat silloin olleet arvossaan!

Palvan telakoinnissa tapahtui myös seuraavaa: Lahot kölipukit pettivät laivan alta ja laivan pääkone siirtyi! Suomesta tuli Nesteen konetarkastaja Matti Perämäki tarkastamaan konetta ja kuvaamaan kölipukkeja. Seurauksena oli, että telakka-allas täytettiin uudestaan ja Palva hinattiin telakka-altaasta ulos siksi aikaa, että kölipukit vaihdettiin uusiin, jonka jälkeen palasimme takaisin altaaseen ja telakointiaika sai näin jatkoa.

Tämän operaation aikana tapahtui onnettomuus kun töijäsimme. Ahterin vinssillä töijäysvaijeria kiristäessä eräs maissa ollut työntekijä oli vaijerin päällä, kiristyvä vaijeri heitti/lennätti miehen niin, että hän loukkaantui, en tiedä kuinka pahasti hänelle lopulta kävi?

Kielissä jouduin merimiesurani ensimmäiseen ja ainoaan "otteluun" laivalla, (painimaan itsepuolustukseksi). Eräs vanhempi matruusi syytti junkkeja siitä, että me sammutimme TV:n vetämällä töpselin irti seinästä, kun emme muuten osaa hänen mielestään sammuttaa TV:tä! (tiesin kuka oli tämäTV-sammuttaja) Sanoin hänelle: "Pitääkö se aina olla junkki!" Silloin matruusi hyökkäsi kimppuuni. Sain heitettyä hänet kuitenkin alleni ja painoin turkille eli selätin hänet.

Oletin, että asia olisi ollut tältä osin selvä, mutta erehdyin, kun päästin hänet altani. Hän syöksyi heti uudestaan päälleni kuin "raivo härkä" ja sai minut alleen kuristaen kaulastani siten, ettei henki tahtonut kulkea. (minun oli silloin pakko luovuttaa)

Tämän tapauksen jälkeen pidin häneen hieman etäisyyttä, hän kun oli paljastanut minulle todellisen luonteensa.

Viikonloppuna lähdettiin kuitenkin porukalla kapakkaan. Suomalaisia oli kolmesta laivasta liikkeellä ja eräässä kapakassa syntyikin oikein kunnon kapakkatappelu, aluksi suomalaisten ja espanjalaisten kesken, ehkä syy oli se, että espanjalaisissa oli joko taskuvarkaita tai -varas! Minultakin yritettiin illan aikana viedä lompakko!

Olin tanssiparketilla, kun joku löi minua takaapäin niskaan. Tilanne oli päässyt jo täysin riistäytymään kapakoitsijan hallinnasta kapakassa, pöydät kaatuilivat ja lasit särkyivät. Kapakoitsija kutsui poliisit. Minun tarkoituksena oli livahtaa kapakasta ulos. Ovella poliisi otti minut kiinni, kapakoitsija näytti poliisille, että minut voi laskea ulos koska en ollut näitä "pääpukareita".

Meidänkin laivalta muutama kaveri jäi yöksi poliisin "pahnoille", joista yksi oli tämä matruusi, jonka kanssa olin "otellut". Kun seuraavana päivänä pääsivät poliisiputkasta pois niin matruusilla oli silmä(t) mustana ja osittain ummessa. Josta tietysti olin vahingoniloinen, koska hän oli saanut nyt kunnolla vastusta.

Hän käytti aurinkolaseja useiden päivien ajan ikään kuin peitelläkseen jälkiä.

Jonkun ajan kuluttua hän pyysi anteeksi käytöstään, koska oli käynyt minun päälle, perustellen olleensa silloin hermostunut, kun vaimo ei ole saanut hänen rahalähetystä? (Se riitti minulle perusteluksi.)

Suoritimme telakalla ollessamme tankeissa maalauksia (pläkkäyksiä) etenkin ulissiputkien kohdilla, joista on peilattu, joissa aluminipitoinen maali oli vaurioitunut. Tinnerillä oli ensin puhdistettava maalattava kohta ja skrapattava, jonka jälkeen maalattiin alumiinimaalilla. Silloin oli jatkuvaa päänsärkyä.

Kielistä menimme Klaipedaan, jossa töijätessä ja lankonkia paikalleen asennettaessa eräältä puolimatruusilta jäi sormi flatformin väliin ja vaurioitui, jonka takia hän sai myöhemmin sairausulosmaksun.

Palvan päälikkö Alvar Backman nosti minut puolimatruusiksi em. tilalle. (myöhemmin hän sanoi myös hieman katuvansa sitä. Laitoin asian muistiin.)

Suomessa oli jokin lakko meneillään ja veimme lastin Ruotsiin Sundsvalliin, paperi- tai sellutehtaalle toukokuun 22. päivä. Siellä mm. vartija kielsi meiltä valokuvauksen tehdasalueella, jota ihmettelimme?

Sundsvallista menimme Kööpenhaminaan, josta otimme bunkkeria, provianttia ja ulosvientiä. Ostin mustataulu Atlantic-rannekellon ja Ronson-kaasusytkän. Atlantic-merkkinen mustataulu rannekello oli silloin hyvin kysytty artikkeli, Itä-Euroopan maissa.

Kööpenhaminasta lähdimme toukokuun 24. päivä kohti Romanian Constantzaa, kaikki olivat innoissaan, sää oli myös meille suotuisa. Laivaa ja sen täkkiä skrapattiin, mönjättiin ja pläkättiin, lopuksi maalattiin yli. Kun laivan fööri- ja ahteritäkit oli maalattu, sattui vahinko, konepuolen porukka oli keulasta siirtämässä bunkkeria, jolloin juuri maalatulle fööritäkille laippa vuoti bunkkeria. Sitä harmiteltiin puolin, jos toisin.

Saavuimme Constantzaan kesäkuun 5. päivä, jossa lastasimme kaasuöljyä.

Eräänä päivänä menimme maihin illalla vahdin jälkeen, meitä oli kolme: konemestari, moottorimies? ja minä.

Meitä oli varoitettu huijari-sinksareista. Heti sataman portin jälkeen sinksari tuppautui kaupoille. Oli tullut mustataulu Atlantic-kellon myynnin aika.. sinksari tarjosi siitä 250 leitä, joka ei riittänyt minulle, hän korotti 500 leihin, joka ei myöskään vielä riittänyt minulle. Lopulta hän korotti 700 leihin, johon hintaan jo tyydyin. Meitä oli siinä kolme, kun sinksari laski rahat minun käteen, lopuksi hän alkoi huutamaan: polizei!, polizei! ja lähti äkkiä juoksemaan aivan eri suuntaan kuin me? Vasta kaupungilla tarkistin rahat, joita minulla olikin vain puolet, 350 leitä!?

Minulle tehtiin (oli tehty?) elämäni ensimmäinen silmänkääntötemppu!

Muistan, kun joku kertoi yrittäneensä vaihtaa Suomen 50 mk seteliä, niin hänelle oli sanottu: "eskimo raha."

Kävimme myös porukalla läheisessä loma- ja turistipaikassa Mamaiassa. (kreikut tanssi siellä silloin zorbasta Mikis Theodorakiksen musiikin tahdissa,)

Ravintolassa oli norjalaisia merimiehiä, joiden matka Japaniin yllättäen piteni. Suezin kanava kun meni kiinni ns. kuuden päivän sodan takia ja he joutuvat laivallaan kiertämään Afrikan. Harmittelimme sitä porukalla heidän kanssaan tarjottujen oluiden myötä.

Constanzassa laitoin vastakirjan sisään, Suomessa jäisin pois mt Palvasta.

Saatuamme lastin laivaan odottelimme luotsia jonkun aikaa, jota ei kuulunut... Laivanpäälikkö Alvar Backman otti ja lähti ilman luotsia! (kävi itse sitä ennen lekottelemassa kaikki laivan kiinitysköydet irti kaijalta)

Univormupukuinen koppalakkinen mies juoksi kaijalla ja huuteli peräämme! (lieneekö ollut tämä odotamamme satamaluotsi?)

Tästä lähdöstä tuli tunne, että kohta on sotalaivat meidän perässä. Pääsimme kuitenkin onnellisesti livahtamaan ulos merelle aallonmurtajasta ja Romaniasta.

Paluumatkan aikana päälikkö Alvar Backman tuli minun juttusilleni ja tiedusteli: "Kun olet pitänyt loman niin tule takaisin?"

En luvannut tulla, kerroin olevani koko kesän maissa, johon hän vielä lisäsi: "Tule syksyllä takaisin!"

Ehkä olin suoriutunut ensimmäisestä pestistäni kuitenkin kohtalaisen hyvin?

Saavuimme Suomeen Porin Tahkoluotoon kesäkuun 20. päivä noin kello yksi aamuyöllä, jossa otin ulosmaksun.

Meitä oli viisi: konemestari, sorvari, puolimatruusi, laivapoika ja minä. Lähdimme Tahkoluodosta taksilla porukassa aamulla klo kolmen aikaan Tampereelle.

Tampereen rautatieasemalle saavuimme noin klo viisi, asemaravintola oli auki ja menimme sisälle juomaan aamukahvit. Emme kerinneet istua pöydässä montaakaan minuuttia, kun kaksi siviilipukuista poliisia tuli esittämään, että "lähtekää mukaan!", johon varsinkin konemestari ja sorvari vanhempina miehinä vaativat perusteluja: "minkä vuoksi meidän pitää lähteä mukaan?". Sorvari kysyi ja lisäsi, "koska Suomesta on tullut poliisivaltio?" Osa meistä oli lähdössä etelään, joku taas pohjoiseen, aamun kello kuusi junalla. Muistan vielä kun sorvari kysyi poliisilta, että "saanko syödä tämän voileivän?"

(huom. Olimme olleet Suomesta pois noin kaksi kuukautta ja olimme olleet maassa vasta noin kaksi tuntia!?)

Meidän viiden oli pakko ahtautua poliisien 404 "Pösöön" ja lähteä heidän mukana Tampereen poliisiasemalle.

Meiltä kaikilta otettiin henkilötiedot ylös ja kuulusteltiin, joku mies kävi meitä katsomassa ja totesi, että me emme ole etsitty henkilö tai etsittyjä henkilöitä!?

Asia oli ohitse meidän kohdalta. Vaadimme kuljetusta takaisin rautatieasemalle, jota emme saaneet.

Vastaavaa vastaanottoseremoniaa, ei myöhemmin kohdalleni enää sattunut.

Ehkä tällä ekalla laivapestilläni olin nähnyt ammatin hyvät ja huonot puolet?

Antwerpenissä heinäkuussa v.1969 ss.Verna Paulin:ssa purimme laivan yhdestä pohjaruumasta betoniarkun, joka oli valettu poikittain laivan ruuman pohjalle ruuman förkantiin, laivan leveyssuunnassa.

Missä ja koska ko. betoniarkku oli valettu, sitä en tiedä?

Olimme tulleet Antwerpeniin ottaaksemme lastin Silver-santaa, jota oli tarkoitus viedä Italiaan lasi- tai porsliiniteollisuudelle jne..?

Tietämykseni mukaan laivaan oli tulossa tarkastaja ja hyväksytystä tarkastuksesta oli kiinni laivan seuraavan lastin lastaaminen. Oliko ko. tarkastus lastin vakuuttajan vaiko laivan luokittajan, en tiedä?

Tarkastuksessa ss.Verna Paulin määrättiin kuitenkin telakoitavaksi. Varustamosta oli katsottu telakoinnin kustannusten nousevan suuriksi, joten ss.Verna Paulin laivan kohtalona oli päätyä ns. naulatehtaalle.

Anwerpenistä menimme Zeebruggeen, jonne Verna Paulin jäi. Sinne jäivät myös kuubalaiset, laivakoiramme Käpy ja laivakissamme.

Laivan myyminen oli kova paikka toisille, minuakin silloin hieman harmitti, koska sopimuksessani luki mm. Kauko-Itä ja vapaa kotimatka.

Muistan, kun II-perämies totesi myymisen olleen meidän kannalta hyvä, koska hänen näkemyksen ja arvion mukaan tämä matka olisi voinut olla meille myös viimeinen, kuten laulussa sanotaan...

Nykyisen oman tietämykseni mukaan:
Kun aikoinaan laivat olivat niitattuja, niin telakoilla oli ihan oma ammattikuntansa (työntekijät) tähän niittaustyöhön/-tehtävään.

Ajan myötä niittaukset ja saumat ovat laivoissa alkaneet virumaan ja löystymään merenkäynnin ja lastin vaikutuksesta/rasituksesta.

Edellä mainituista syistä seurauksena on ollut, että niittiliitos alkoi vuotamaan ja vuotoja on yritetty eliminoida milloin milläkin tavalla, hätätilanteessa olosuhteet ja/vain mielikuvitus on ollut silloin rajana.

Hitsausten yleistyessä niittaus jäi pois laivanrakennuksessa ja lopulta hitsaussaumaan alettiin luottaa myös laivanrakennus- ja telakkateollisuudessa.

Nykyisin telakoilla tarkastetaan laivan hitsatut lohkosaumat, kuten myös paine-asetuslain mukaiset putkistot ym. rakenteet, röntgen-kuvataan sekä ultrataan. Ja mikäli hitsisaumassa havaitaan epäpuhtauksia ym.sauma ns. avataan ja hitsisaumat korjataan hitsaamalla ne uudestaan.

Kuka tahansa ei pääse hitsaamaan, hitsarin pitää olla suorittanut näytteen ns. luokan, jonka hän joutuu uusimaan aina määräajoin. Tarkastus, röntgen-kuvat ja ultraus-tulokset myöskin dokumentoidaan.

Courtesy: Joel Dinda

News accounts generally reported the number of mutinous crewmen as 14, not 19; the ship carried 14 sailors and 6 officers.

Contraband, to some extent, is in the eyes of the beholder. It's important to recall that World War II had just been launched when Mr. Borucki took this photo. The crew members were concerned that the newly-warring parties (particularly Britain) might seize the Sweden-bound ship, its cargo, and its crew. They were also concerned about mines in the North Sea. The Finnish Counsel agreed that the cargo was risky, and intervened in their favor. They were granted 60-day visas, and hoped to find work on a Caribbean-bound vessel.

Captain Armas Engstrom was able to recruit a mostly-American crew in Detroit and Cleveland, retaining two mutineers who had returned to the ship. (Some of the press coverage mentions $1000 bonuses, and Mr. Borucki hints at them.) The ship cleared the Welland Canal on September 29.

Maud Thorden would again appear in American news accounts the next summer, as she carried Red Cross supplies to Finland in June. In August she'd join her sister ship, Marisa Thorden, to carry refugees from Europe to New York City. While the press treated these as fully separate events, Captain Engstrom seems to have been a brave man.

This ship was built in 1921 as Older, then renamed Maud Thorden when she joined the Thorden fleet in 1935. She had several other names after being sold in 1955, and was scrapped in 1961. Still under a Finnish flag and evidently out of Thorden control, she'd been seized by the Allies in 1944, but was returned to her owners after the war.

The Thorden fleet's ships mostly had names which looked like this--a woman's name followed by Thorden--but that seems to have been a naming convention and they evidently didn't honor specific women. Gustaf B. Thorden was born in Sweden, but built his business in Helsinki; he'd retreat to Sweden in 1944 when it appeared that the USSR would dominate postwar Finland. He remained in Sweden until his death in 1963.

Most of Hastings Street was urban-renewed out of existence; the Chrysler Freeway has largely swallowed it up. This location was likely in the current RenCen parking lot.

 

 

Laivan romutusyritykset olivat tuskien taival. Alunperin se oli tarkoitus romuttaa Chittagongissa. Epäonnekseen alus oli Greenpeace-järjestön "toxic ships" listalla rakenteiden sisältämän asbestin takia. Kun se saapui Bangladeshin rannikolle, paikalliset ympäristöaktivistit tekivät oikeudelle valituksen romutusaikeista. Oikeus päättikin, että laivaa ei saa romuttaa Bangladeshissa.

Polembros varustamon edustajat puolustautuivat sanoen, ettei laiva sisällä sen enempää myrkyllisiä aineita kuin kymmenet ja sadat muut romutettavat tankkerit. Näinhän asia toisaalta olikin.

Tietojen mukaan alus poistui Bangladeshin edustalta kesäkuun puolivälissä 2006 ja sen ilmoitettiin olevan matkalla Kiinaan romuttamolle.

Kuinka ollakaan, alus bongattiin jonkin ajan kuluttua Pakistanin aluevesirajan ulkopuolella Gadanin lähellä. Ilmeni, että sitä yritettiin saada romutettavaksi Gadanissa. Asiasta nousi taas iso haloo ja yritys meni mönkään. Alus poistui taas kohti tuntematonta määränpäätä.

Intialaiset eivät olleet kovin tarkkoja asbestin suhteen ja elokuussa 2006 se pääsikin Alangiin romuttamolle nimenään LEE YONG.

Jari Savolainen
Lähteet: Intertanko news ja monet webbisivut.

Katso ALFA AMERICA kuvia

 

Takavuosina eräässä valtio-omisteisen öljy-yhtiön suurtankkerissa oli ahvenanmaalainen eli kongolainen päällikkö. Merimieskielellä ”Kongon Oskari”. Miehistön ja päällikön välit olivat tulehtuneet. Tilannetta ei helpottanut se, että päälliköllä oli omituisia tapoja. Hän oli ymmärtänyt päällikön tehtävät väärin.

 

Satamissa hän päivysti miitsepin ahterikantissa olleessa ns. ”kukkasalongissa” ja kiikaroi innokkaasti gangwayn päähän, odotellen porukoiden maista tuloa. Salamana tämä merimiesurheilijanakin kunnostautunut päällikkö oli täkillä kontraamassa maista tulijoiden kasseja. Löytäessään pullon hän riemuitsi: ”Jaa, mine otta tämä!”

 

Hänellä oli tiettävästi miitsepissa takavarikko-varasto, jossa oli runsaasti ”vuosikertapulloja”. Niitä hän saattoi joskus juhlapäivinä jaella messeihin periaatteella; yksi samentunut ja laimentunut pullo per pöytä. Erityisesti on jäänyt mieleen San Miguel -olut, joka muutaman vuoden ikäisenä ja taskulämpimänä on oluen ystävän makuelämys.

 

Silti siis reilu päällikkö. Mutta porukkaa sapetti. Eikä vähiten se, että satamissa hänellä roikkui kaulassaan walkie-talkie ja hän kuunteli ja sekaantui välikommentteineen lastivalvomon ja vahti- sekä pumppumiehen väliseen radioliikenteeseen. Kiirettä piti, kun gangwaytakin oli tarkkailtava. Tässä tarvittiin sitä ”multikapasiteettia”, jonka perään sittemmin merenkulkualallekin pesiytyneet erilaiset rekrytointikonsultit nyt perään kuuluttavat.

 

Kyseinen päällikkö lienee kuitenkin ollut visionääri. Nythän tankkialuksissa ei kai saa olla hallussa edes Tabac Original -partavesipulloa. Sehän on tankkilaivamiehen suosikki- ja perinnepaukku.

 

Kerran sitten Rotterdamissa tällaisessa tilanteessa eräältä matruusilta paloi pinna lopullisesti. Hän huusi walkie-talkieensa: ”Haista Vittu Kongon Oskari!”, päällikön sotkeuduttua radioliikenteeseen. Matruusin walkie-talkietasta kuului: ” Mitä sine sano, mitä sine tarkotta...?” Kyseinen matruusi otti pikaulosmaksun; pakkasi kassinsa ja tilasi taksin sekä lähti Amsterdamin lentokentälle. Kerrotun mukaan hänellä olisi ollut jotain vaikeuksia Schipolissa, kun hänellä oli ollut vain merimiespassi. Siinä olisi silloin pitänyt olla Jokipoliisin maastapoistumisleima. Kotimaanhan hän kai kuitenkin pääsi...

 

Mutta, nyt syksyn kunnallisvaalien alla on keskusteltu ja bloggailtu myös Ahvenanmaasta eli Kongosta, ja myös sen asukkaista, eli siis Kongon Oskareista.

 

Googlasin sanalla ”Kongon Oskari”. Se antoi saman nimisen romaanin, jonka Vilho Sorvari on kirjoittanut ja Otava julkaissut v. 1945. Wikipediasta löytyy tietoa kyseisestä kirjailijasta. Hän vaikuttaa mielenkiintoiselta. Nettidivarit näyttävät myyvän tätä kirjaa, mutta se löytyy myös Pasilan pääkirjaston varastosta. Haen sen lainaan ensi tilassa. Kongon Oskari -niminen kirja ei voi olla huono!? Muisteli ja aprikoi; Hank

 

Lainaus kirjan takakannesta:

Kirjan tapahtuma paikka on suuri Uuterin(kuvitteellinen) satama. Kaikista maan ääristä sinne tulee laivoja ja merimiehiä ja tulee kerran myös Kongosta kotiutuva Oskari. Hän palaa kotisaarelleen kahdenkymmenenviiden vuoden poissaolon jälkeen pennittönmänä, mutta ei neuvottomana. Maailmaa matkatessaan hänessä on syntynyt voimakas yrittäjähenki: hänen kunnianhimoisa unelmansa on saada valtaansa koko Uutterin tärkeä salmi. Oskarin ällistyttävät liiketoimet menestyvät loistavasti, mutta ylvästelynsä vuoksi hän ei pääse luontevaan suhteeseen kotikyläläisiinsä.  Vain kaunis, norjalaista merimiesrakastettuaan haaveellisesti odottava Utopian Elli, joutuu läheisesti vaikuttamaan hänen kohtaloonsa.

Kun ajettiin itään tai länteen, siftattiin päivän parin välein kelloa. Puolikas yleensä förstin iltavahdissa kävi kääntämässä messien kellot tunnin eteenpäin tai taaksepäin. Suulaimmat saattoivat sanoa ääneen "kellonsiftaus", hiljaisemmat vähemmän.

Päivämäärärajalla keskellä Tyyntämerta vaihtui sitten kokonainen vuorokausi, eli jätettiin yksi viikonpäivä väliin tai aloitettiin sama päivä uudelleen. Omalle kohdalleni sattui aina päivien vaihtelu siksi viikonpäiväksi, milloin muutos oli ajankohtainen. Jotkut kertoilivat juttuja päälliköistä, jotka viikonloppuna tuplaantuvan päivän vaihdon tekivät vasta seuraavana arkipäivänä. Vastaavasti päivä jätettiin väliin sunnuntaina.

Ennenkuin kipinöiden työajat sidottiin laivan aikaan, noudatettiin gmt vyöhykkeiden aikoja. Työpäivä alkoi aamulla klo 6 - 10 välisillä tasatunneilla riippuen siitä, missä kohtaa gmt-vyöhykettä laiva oli kulkemassa. Vastaavasti viimeinen vahti päättyi klo 20 - 24 välisenä aikana. Vahtiajat olivat kahden tunnin jaksoja, välissä aina kaksi tuntia vapaata.

Muistelen, että olisi ollut jokin vyöhyke, missä aloitettiin klo 11 ja viimeinen vahti päättyi klo 01.

Keväällä 1978 suurehkon suomalaisen bulkkerivarustamon alus rahdattiin venäläisille ja hakemaan jyvälastia Argentiinasta. Saavuimme aluksen kanssa Montevideon edustalla olevalle Recaladan redille viikkoa ennen vappua. Redillä oli kymmeniä saman kokoluokan laivoja ja uusia saapui päivittäin. Veli venäläinen oli laivoista suuremman osan rahdannut. Aamusella luotsiasema pyöritti listaa missä järjestyksessä aluksia luotsataan eteenpäin. Olimme juuri tulleena listan peräpäässä, joten odotusajasta tulisi pitkä.

Noin kolme viikkoa kului, kun agentti Vitalis Buenos Airesista ilmoitteli yllättäen mahdollisesta lastauksesta Rosariossa. Vuorokautta myöhemmin saimme luotsin ja siirryimme Interseccioniin. Täällä odottelimme pari päivää ja jatkoimme Parana-joelle ja kohti Rosarioa.

Ankkuroimme Rio Paranalla Rosarion redille paikallisen teurastamon läheisyyteen siten, että olimme laivan mitan teurastamosta ylävirran puolella ja vastakkaisella puolella teurastamoa. Tämä mahdollisti sen, että uskalsimme tehdä evaporaattorilla jonkin verran saniteettivettä.

Odottelu aikamme redillä oli taas pari viikkoa. Saimme sataman puolesta venekuljetuksen maihin ja näin laivassa oloon tuli jonkin verran vaihtelua. Emme kuitenkaan ensimmäiseen viikkoon saaneet rahaa, joten pälyily kaupungilla rahattomana oli masentavaa.

Rahattomuus kärjistyi todelliseksi kun jokirämeiköstä ilmestyi vene, jossa miespuolisen "managerin" lisäksi oli muutama "bisnes girl", tarjoten palvelujaan. Porukalla kun ei ollut rahaa, niin aluksen idearikas matkanjohtaja neuvotteli managerin kanssa ensin "peruspalvelun" hinnan ja sitten maksutavan. Se tapahtui siten, että merikortista leikattiin pankkikortin kokoinen läpyskä, jossa oli laivan leima,kipparin allekirjoitus ja summa pesoina. Tämä yksi shekki, joka sai välittömästi nimen "Eurocheck", vastasi tytön "short-time" palvelun hintaa. Manageri, nimeltään Zapatero, keräsi tytöiltä shekit ja kun alukseen viimein tuli rahalähetys, hän kävi vaihtamassa shekit käteiseksi kipparin luona.

Homma toimi ja pelasi aikansa, ensimmäiseen rahalähetykseen saakka, sitten se loppui. Manageri ei ollut "kotiuttanut" oikeita summia tytöille ja tytöt kieltäytyivät jakamasta palvelujaan. Heille enää ei "Eurocheckit" kelvanneet, piti olla käteistä.

Rahattomana oli keksittävä muunkinlaista maksutapaa. Aluksen kokki aloitti erään tytön kanssa vaihtokaupan siten, että tyttö tarjosi "tavaraansa" ja kokki maksoi keikan Kiinasta ostamillaan riisiporsliini teekupeilla. Kahdentoista hengen teekalusto kuihtui nopeasti puoleen, mutta kaiketi vaihtokauppa oli tyydyttävä, molemmin puolin. Myöhemmin naureskellen totesimme kokille, että onhan se rämemajassa varmaan hienoa nauttia teetä aidoista porsliiniastioista.

Konstit on monet, sano... mutta tämä juttu on tosi! 

Pireuksessa 1967 oli muitakin illanviettomahdollisuuksia kuin jäädä istuskelemaan Miken paikkaan. Saimme selville, että lähikaupungissa tai kaupunginosassa nimeltään Dafni oli par´aikaa viinifestivaalit. Niinpä  taksi alle ja sinne. Matkaan lähti lisäkseni   apukokki-Kari, pölykalle-Esko ja motori-Manne.

Festivaalialueen portilla ostimme pääsylipun, johon sisältyi viinikarahvi ja lasi. Sisäpuolella avautui "paratiisi", riveittäin viinitynnyreitä, joista itse sai laskea viintä niin paljon kuin sielu sieti. Niinpä Lapinpoika-Esko jäi jo ensimmäisen viinitynnyririvin viereen, me muut sentään lähdimme karahveineen katsastamaan aluetta muultakin kantilta.

Alueella oli kaksi-kolme ravintolaa, joissa soi kreikkalaismusiikki höystettynä kansantanssiesityksillä. Parhaimpia viinejä tarjoilivat kansallispukuiset tytöt mukanamme olevaan lasiin. Ilta kului rattoisasti viinejä "makustellen" ja joskus puolenyön jälkeen suunnittelimme laivaan lähtöä. Portin vierestä löysimme Eskon, joka oli suorittanut kunnon tankkauksen.

Viintä ei saanut viedä portista ulos, mutta Eskohan ei tästä välittänyt, karahvi puolillaan hän hoiperteli jonon jatkona. Saimme vaivatta taksin, mutta Eskon saaminen taksiin tuotti vaikeuksia. Joku kreikku huomasi suomalaismerimiehen ja karahvin sisällön haluten mukaan apajalle. Lapinpoika ei viiniään jakanut, vaan tempasi kreikkua kuonoon. Siinä lensi pusikkoon kreikku että karahvi. Rauhoittelimme Eskoa ja saimme tungettua hänet taksiin ja kuskille käsky kohti satamaa. Laivalle päästiin, kenellä vielä mukana karahvi, kenellä lasi, Eskolla ei mitään.

Aamulla kerroimme muulle porukalle reissustamme, kateellisina kuuntelivat tarinaamme, olisi heillekin ilmaiset viinit kelvanneet. 

Tässä muistelussa suomalais-kreikkalainen yhteistyö ei  kuitenkaan kovin hyvin sujunut.