Timo Sylvänne

Kun vielä sähköä tulee ja nettikin toimii, tässä tämän perjantain historia.

Meinasin jatkaa TIVANOn jobin (osa14) muistelulla, mutta tämän hetken päätökset Moskovan Kremlissä palauttivat mieleen vielä yhden jutun SOLANOsta, TIVANOn sisarlaivasta. Yhteistä SOLANOssa ja Kremlissä on, että humeetit ovat höyrähtäneet ja paranoidisissa päissä nähdään harhoja. Semmoinen ero on, ettei SOLANOn tapauksessa ihmishenget olleet vaarassa.

Vaasa Linen rahtauksessa oltiin kesällä 1976 matkalla Euroopasta Amerikan länsirannikolle. Matkalla Panamasta ylöspäin satamia olivat Acajutla, Los Angeles, San Francisco, Vancouver ja muutama muu laituri siinä lähistöllä. Mieleen jäi Woodfibre. Luotsin mukaan Kanadan vanhin sellutehdas. Sen saattoi uskoa, koska jo kaukaa näki paksun savu- ja höyrypilven nousevan tehtaan rööreistä. Lähistöllä oli Squamish, intiaanikylä. Kyläkaupassa myytiin aitoja intiaanikäsitöitä. Minäkin ostin nahkaisen stetsonin. Siiffin kanssa kiertelimme Shannon Falls metsätyömuseota ja ihmettelimme paksuja puita ja metsätyökoneita ja upeita vesiputouksia.

Tämä juttu on julkaistu Merimiespalvelutoimiston Vapaavahti-lehdessä ja kirjassani Allright taas mennään.

Dispansseja

Suomen eduskunta sääti merenkulun veronhuojennuslain vuonna 1970. Yritykset saivat päättää, maksavatko voitoistaan veroa yhteiskunnalle vai investoivatko saman rahamäärän uuteen valtamerilaivaan.

Nykypolvelle tiedoksi, että tuohon aikaan Suomessa yritykset maksoivat oikeasti veroja kansalaisten hyvinvoinnin kohentamiseksi. Joskus oli aika, jolloin valtio sai enemmän veroja yrityksiltä, kuin kansalaisilta. Nykyisinhän valtio maksaa yritystukia enemmän, kuin saa yrityksiltä verotuloja.

Jos tuolloin oli suunnitteilla ulkomaankauppoja, Suomen Pankilta oli saatava lupa rahansiirtoon. Jotkin laivatilaukset hiipuivat, kun ei saatu lupaa maksaa maailmalle laivan hintaa. Tuohon aikaan Suomen Pankki tuskin olisi kovin suopeasti suhtautunut anomuksiin, joissa satoja miljardeja olisi haluttu siirtää veroparatiiseihin veronmaksun välttämiseksi.

Nykyisinhän on erilaista: on säädetty yrityksille veroprosentti ja lukuisa määrä keinoja välttää kaikkinainen veronmaksu. Vanhat patruunat mankuvat valtiolta yritystukia lisää. Enenevässä määrin yritykset pyrkivät palkanmaksunkin siirtämään valtion hoitoon. Toivoa herättää nuori polvi miljardien eurojen pelipisneksillään: ”kun isänmaa on kouluttanut ja luonut edellytykset liiketoimiin, pysytään Suomessa eikä verokiertoon palkata laumaa lakimiehiä”.

Merenkulun veronhuojennuslain ansiosta tilattiin lähes sata uudisrakennusta Suomen lipun alle. Samalla vanhoja surmanloukkuja myytin pois. Redari Ilmari Tuuli myi Kreikkaan 1974 viimeisen höyrylaivansa NARVI. Viimeinen rahtihöyry Suomessa, ehkäpä Pohjoismaissakin.

Aina ei muisteta antaa kiitosta varustamoiden henkilöstöosastoille uudisrakennusten miehittämisistä. Koska telakoilta valmistui enemmän laivoja, kuin kouluista päteviä merenkulkijoita, päätyi viranomainen myöntämään erivapauksia eli dispansseja perämiehille ja konemestareille. Vaikkei pestatessa ollut esittää toimeen vaadittavaa pätevyyttä, saattoi jobin saada dispanssilla. Silti ei ollut harvinaista, että isoja laivoja ajettiin kahden perämiehen tai kahden konemestarin voimin. Merenkulkuhallituksen myöntämät dispanssit radiosähköttäjien osalta tarkoittivat, että laiva sai ajaa ilman kipinää.

Oma työpaikkani oli jo jonkin aikaa tehnyt matkaa kahden konemestarin valvonnassa. Laiva oli rahdattu reitille Leningradista Suomen kautta Keski-Eurooppaan ja Amerikan länsirannikolle Vancouveriin ja vielä vähän pohjoisemmaksikin.

Konehuoneessa ei ollut automatiikkaa, joten mestarit ajoivat 6-6 vahtia. Niinpä ilahduttikin, kun laivalle lähetettiin kolmas mestari ja siltä osin koneessa päästiin normaaliin kahdeksan tunnin työpäivään. Tulokas oli tekussa opiskellut teoriaa dispanssin verran, mutta seilausta puuttui. Ensimmäistä kertaa oli nyt ruokapöytä valtamerilaivan päällystömessissä. Niinpä ei ihmetelty, vaikka tulokas olikin sangen vähäsanainen.

Uuden kolmosen ensimmäinen stoptörni oli aiheuttanut hämminkiä. Siiffi oli herkistynyt hytissään ihmettelemän paineilmakompressorin pitkäaikaista jurnutusta ja henkilökohtaisesti ottautunut konehuoneeseen tutkimaan syytä. Pääkoneen startti-ilmasäiliön ilmanpainemittari oli pitkälti punaisella, varoventtiili ei toiminut ja kompressori puski pönttöön lisää ilmaa. Säiliö oli toista metriä korkea ja muutaman metrin pituinen. Siiffi arveli meille maallikoille, että säiliön pamahdus olisi viennyt mennessään koko ahteritorpan.

Atlanttia ylitettäessä herätti hämmennystä havainnot dispanssimiehen omaperäisestä perehtymisestä konehuoneeseen:”Tökki joitakin satunnaisia painokytkimiä ohikulkiessaan”. ”Pyöritteli venttiiliä röörin kyljessä auki ja kiinni”. ”Kuljeskeli ympäriinsä, eikä puhunut mitään”.

Noihin aikoihin oli arkea konestopit, jotka olivat suunniteltuja tai suunnittelemattomia. Tyynellämerellä Panaman kanavan jälkeen tuli jälkimmäinen. Pääkone pysähtyi omia aikojaan. Päivän ajan koko koneporukka etsi syytä. Lopulta oli hoksattu pyöritellä auki jokin putkiston venttiili ja niin kahdeksantuhannen hevosvoiman diesel hörähti henkiin ja matka taas jatkui. Suljettu venttiili oli normaalisti aina auki. Konestoppi alkoi kolmosen vahdin aikaan, joten sinne suuntaan epäilyt suuntautuivat.

Ensimmäinen Amerikan satama oli Acajutla San Salvadorissa. Maanantaina aamuyöllä ankkuroiduttiin redille odottamaan laituripaikkaa. Jaettuani porukalle tilatut rahat päällikkö järjesti laivaväelle päivittäisen venekuljetuksen maihin. Dispanssimestarikin lähti muiden mukana, muttei iltakyydillä palannut laivalle töihin.

Seuraavina päivinä maissakäyneet kertoivat satunnaisesti nähneensä kadonnutta mestaria kujilla. Rahaa ja tupakkaa vaille oli ollut, olutkin maistui. Ainahan laivatoveria hädässä autettiin. Tupakat oli loppuneet, kun joku paikallinen oli varastanut melkein täyden askin. Tupakka-askin varkaus oli selvinnyt, selosti kolmonen:

”Aamulla sotilasosasto retuutti tupakkarosvoa torille. Lippu liehui ja rummut pärisi. Kuorma-auton nosturiin ruvettiin köysisilmukkaa solmimaan. Ei auttanut, vaikka rosvo yritti kyynelsilmin kaksin käsin tarjota askia takaisin. Hiabilla hirtettiin.”

Meklarin poiketessa puurissa päällikkö kyseli eksyneestä ja esivallan hirttohommista. Silmät ymmyrkäisenä agentti ihmetteli. Ei sanonut tietävänsä sen paremmin tupakkavarkauden uhrista, kuin hirtetystä syyllisestäkään.

Laituriin päästiin myöhään torstaina. Perjantaiaamuna ennen kauravelliä seisoskelin venekannella ja seurasin katseella alakuloista näkyä: laiturilla laivaa kohti laahusti auringonpunaama konekolmonen. Vaatetuksena pelkästään lyhyet, joskus aikanaan valkoiset alushousut mahanalustan peittona. Jaloissa läpsyivät muoviset vihreät kusiluistimet.

Mestarilla ei enää riittänyt resursseja laivatöihin. Viikon päästä laiva poikkesi Los Angelesissa. Uusi konekolmonen oli laiturilla odottelemassa ja edeltäjä siirtyi ulosmaksun saaneena laiturille. Ei riittänyt saldo omaan ja tilalle tulleen lentolippuihin; osa kuluista meni meni firman piikkiin.

Uudelle tuoreelle mestarille olisi heti satama-ajaksi langennut stop törn (varallaolo konehuoneen hommissa). Vaan se ei mitenkään käynyt intohimoiselle Hot Rod miehelle, jolla oli pitkä ostoslista monenlaista autonosaa kotimaan viemisiksi.

Viime vuosien Henry Nielsen nostalgiaristeilyillä on muisteltu tupakkavarkaan kohtaloa. Joku muistaa tapahtuman totena. Joku toinen keksittynä juttuna, jolla saisi paremmin myötätuntoa ja pummatuksi tupakkaa ja juotavaa: ”Kolmosellahan oli kotona kuorma-auto ja siinä hiiappi-nosturi”.

Ehkäpä veronhuojennuslain laatijoinakin oli ollut dispanssiväkeä: lähes kaikki kalliit uudisrakennukset oli myyty halvalla ulkomaille seuraavaan vuosikymmeneen mennessä. Suomeen jäi vain työttömiä merenkulkijoita ja laivakaupoista tappiot veronmaksajille.

PS. kovasti on toivottava, ettei Suomen itärajan takainen presidentti ota mallia Atlantin takaisesta presidentistä, joka parikymmentä vuotta sitten lähti yhtälailla keksityillä syillä ryöstämään Irakia. George W. Bushin ristiretki seurauksineen on tappanut ja ajanut pakolaisiksi miljoonia ihmisiä ja aiheuttaa tuhoa edelleen.

Edellisessä ”TIVANOn jobi” jutussani vuodelta 1974 hyppäsin toviksi pari vuotta eteenpäin samoille Keski-Amerikan vesille sisarlaiva SOLANOon. Siellä tapahtui muutakin kerrottavaa ja ohessa yksi sellainen.

SOLANOn jobini oli alkanut tammikuun lopussa 1976 Hong Kongissa. Kiinalaisten rahtauksessa kuljetettiin tavaraa kohti Eurooppaa. Poikettiin Thaimassa ja karussa, kivikkoisessa Etelä-Jemenissä. Suezin kanava oli silloin ollut jo lähes vuoden auki joten sen kautta ajoimme. Telakoinnin jälkeen laiva rahdattiin maineikkaalle Hanseatic-Vaasa Line reitille ja tummansiniseen korsteeniin maalattiin keltaisella VL

Alun perin Vaasa Linen ajossa oli ollut varustamoiden Vaasan Laiva ja Suomen Tankkilaiva (Antti Wihuri) kuivarahteja. Useimmat uusia, tyylikkäitä ja isoja Suomessa rakennettuja. Kuitenkin jo vanhanaikaisia ja viimeisin myytiin 1973.

VL:n laivoissa pääsi usein ”tutkimaan tarkkaan kauniit Honolulun kaislavyöt”, kuten Juha Vainio laulussaan Albatrossi maalailee. Jos saman laulun mukaan olisi halunnut ”nähdä Rion kuumat yöt”, olisi pitänyt mönsträtä AL:n laivaan, jotka ajelivat linjaa Etelä-Amerikkaan. Ja oikeastihan Juha Vainion muistelema laiva ei ollut TORNATOR, vaan saman linjan MERCATOR. Tekstiin rimmasi paremmin TORNATOR. Eihän laulu ollut mikään historiadokumentti.

Tämä SOLANO tarina on siltäkin osin ajan hermolla, että itärajan takana on kohta kymmenen vuotta pulskistettu aseteollisuuden voittoja uhkailemalla väkivallalla ja yrittämällä toteuttaa murhatöitä.

Tämä historia on julkaistu Merimiespalvelutoimiston lehdessä Vapaavahti ja kirjassani Allright taas mennään.

Ville yli kaijan

Olimme vanhaan hyvään nostalgiseen aikaan suuren maan satamassa. Silloin kaupungin nimi oli Leningrad. Tuona hyvänä aikana AK-47 (Автомат Калашникова ) aseistetut vartiomiehet seisoivat asennossa kaijalla laivan ahterin ja föörin kohdilla. Vartijoiden nokkamies puolen neliön koppalakki päässään ja pistooli vyöllään ojenteli leuhkana laakonkin juurella peltisine roopuskakaappeineen. Vaihtoi maihinmenijöiden passit roopuskoihin ja maista palaaville päin vastoin.

Redillä oltaessa öisin valonheittimet valaisivat laivaa yllättäen milloin mistäkin suunnasta. Eräs temperamenttisempi perämies harmistui moiseen tuikutteluun ja alkoi osoittelemaan laivan valonheittimellä takaisin. Pitkät kuulustelut siitä seurasivat, mutta lopulta perämies pääsi mukaan laivan lähtiessä. Epäilyt olivat raskaat, että hän yritti auttaa jotakuta laivaväkeen kuuluvaa loikkaamaan maihin työväen taivaaseen.

Olimme olleet porukalla maissa. Aluksi merimiesklubin Natalia kierrätti bussikyydillä ympäri kaupunkia. Merimiesklubille paluun jälkeen, jotkut lähtivät hieromaan tuttavuutta paikallisen nuorison kanssa, osa lähti muihin kauppahommiin. Toiset möivät, toiset ostivat, jotkut sekä että.

Illansuussa satamaan palaillessamme joitakuita vatteensa myyneitä huoletti käryäminen tarkastuksessa portilla: myytyjen tilalle saadut housut ja kengät eivät oikein mahtuneet jalkaan. Ongelman ratkaisi yllättäen nurkan takaa kimppuumme hyökännyt sinksarijoukko. Jostakin olivat selvästi pahoittaneet mielensä. Emme jääneet syitä kyselemään, vaan pyyhälsimme kohti sataman porttia, että irtokengät lentelivät ja housunpersukset repeilivät. Vartiomiehet pitelivät jo porttia raollaan ja rämäyttivät kiinni ensimmäisten sinksarien edessä. Yleisessä sekasorrossa jäi huomaamatta puuttuneet kengät ja vanhan liiton housut.

Laivalle astelimme helpottuneen tunnelman vallitessa. Jälkipään valvojana viimeisenä kulkien seurailin huonokuntoisimpienkin pysyvän matkassa oikeaan suuntaan.

Hyvässä jonossa kuin Alkossa viinakortin aikaan vaihdettiin proopuskoita passeihin ja kiivettiin laakonkia pitkin täkille. Edelläni jonotti salonkiville tukevasti omilla jaloillaan seisten. Kun hänen vuoronsa tuli luopua proopuskasta, hän yllättäen otti puolenkymmentä sivuaskelta vasempaan ja katosi kaijan reunalta. Melkein saman tien kuului merestä molskahdus.

Proopuskavahti näpelöi hämmästyneenä pistoolikoteloaan. Minä nakkasin nahkatakin nupukivetykselle, potkin Teksasinsaappaat pois jaloista ja kurkistin kaijanreunalta alas. Ville kellui mereenjuntattujen puupölkkyjen vieressä elottoman näköisena. Onneksi selällään. Ja onneksi juuri sillä kohtaa kaijaa laskeutui vesirajaan rautaiset leidarit.

Kiljuin täysin palkein ”apua, mies yli laidan” (mies voi olla mies tai nainen laivahommissa) ja tiputtauduin leidareita vesirajaan. Yletyin alimmalla tangolla kyyköttäen ottamaan villestä oikealla kädellä kiinni, että hän pysyi pinnalla. Vesi tuntui hyiseltä. Oli huhtikuu ja satamassa ajelehti vielä paljon jäälauttoja.

Kiljuin edelleen apua, mutten jaksanut kovin kauaa hankalassa asennossa kannatella villeä. Laskeuduin leidareilta veteen ja sain villestä toisella kädellä tukevan otteen vyötäröltä. Toisella kädellä yletyin pitämään kiinni leidarin alimmasta tangosta.

Tilanne alkoi tuntua epätoivoiselta. Jäisessä vedessä voimat hupenivat. En tiennyt, oliko kukaan laivassa kuullut avunhuutojani. Oli sentään hyvä puoli, etteivät vartiomiehet alkaneet ampua. Näin vedestä ahterinpuolen vahtimiehen seisovan asennossa ase olalla.

Sitten pilkahti naama kaijanreunalta, isokokoinen konekolmonen. Kohta jo muitakin. Kolmonen laski gasliinan päätä alaspäin, että köyttäisin sen villen ympärille. Jaksoin köhiä kolmoselle, ettei kädet riitä solmuharjoituksiin, eikä voimiakaan taida olla.

Kohta gasliinaa laskettiin uudelleen alas kuin cowboyn lassoa. Jaloin vettä polkien ujuttelin lenkin molemmin käsin villen ympärille ja yritin saada narun sopivan tiukaksi. Saman tien alkoi ville nousta vedestä ja tarrauduin molemmin käsin leidarin alimpaan tankoon. Konekolmosen kainalossa raahauduin ylöspäin ja kaijalle.

Onneksi takkini vielä löytyi. Sen rintataskussa oli proopuska, eikä ilman sitä olisi ollut pääsyä laivaan. Vahtimieskin nyökkäili jo paljon suopeamman näköisenä, kuin mereen mennessäni.

Ville saatiin sairaalan, jossa hän toipui ja pääsi myöhemmin Suomeen. Poikkesi laivallakin muutaman kuukauden kuluttua tullessamme VL:n rahtauksessa Helsingin Länsisatamaan.

Laivassa oli sauna lämpimänä. Hyvän aikaa siellä sai makoilla, ennenkuin tärinä ja vapina alkoivat hellittää. Jano ei tullut, kun aina välillä kippari kävi työntämässä konjakkilasin ovenraosta.

Kokki sai orderin pestä ylitöinään meressä öljyyntyneet vaatteeni. Taitavasti osasikin, kun sai mokkanahasta öljytahrat pois.

Myöhemmin kuulin, että olisihan pelastutoimet tapahtuneet nopeamminkin. Ensimmäiset ryntäsivät laakonkia alas heti avunhuutojeni jälkeen. Roopuskavahti ei vaan päästänyt ketään kaijalle ilman passia. Laakongilla oli melkoinen kaaos toisten yrittäessä ylös hakemaan passiaan ja toisten yrittäessä alas ilman passia. Oli vartiomieskin sitten hädässä joustanut, ettei kovin tarkkaan ollut verrannut passikuvaa passin ojentajaan, kun jo vaihtoi sen roopuskaan.

Seuraavana päivänä oli salongissa virallinen kuulustelu neuvostovastaisesta provokaatiosta. Suuren maan nykyisen presidentin näköinen ja oloinen viranomainen – lienette nähneet, on päivittäin naama lehdissä ja telkkarissa, syyttelee omista tekemisistään milloin ketäkin - selvitti tapahtunutta. Jos oli meressä ollut kylmä, oli kuulustelijan katse jäinen ja kuulustelu vielä hyisempi.

Siihen kuitenkin päädyttiin, että sain jäädä laivaan. Kuulustelusta lämpiämiseen jouduin jo turvautumaan omaan konjakkipulloon.

PS. netistä voi selvitellä, että nykyinen itärajan takainen presidentti oli tuolloin Leningradissa KGB:n hommissa. Erityisesti hoiteli ulkomaalaisten neuvostovastaisia edesottamuksia.

Matka Meksikon Acapulcosta Guatemalan San Joseen kesti pari vuorokautta. Satamaa ei ollut tai ei sinne ainakaan menty, vaan jäätiin ankkuriin kaupungin edustalle. Paikallista rahaakin porukalle jaettiin, kun Acapulcossa dollarivarasto oli huvennut hotellin sviitteihin. Kippari järjesti venekyydin maihinmenijöille.

Pari vuotta myöhemmin oltiin TIVANOn sisaraluksella SOLANOlla myös Guatemalan kustilla. Silloin paikan nimi rannalla oli Champerico. Koska San Josen ankkuroinnista ei ole kummempia kertomisia vaihdan tarinaan toviksi tuon Champericon. SOLANOn erikoinen ruuanpito jäi myös niin mieleen, että ansaitsee tulla mainituksi.

Perinteisesti suomalaisissa rahtilaivoissa torstaisin tarjottiin pöytiin hernekeittoa. Jälkiruuaksi miehistön messiin räiskäleitä, päällystön messiin pieniä upseerilettuja. Eräs taloushenkilöstöön kuuluva kertoili, että hänen moottorimieskaverinsa mankui räiskäleiden tilalle pikkulettuja. Vastaus oli: ”Kylllä heti saat upseerilettuja, kun käyt koulut ja otat konemestarin jobin”.

Hernekeittopäivä ei vaihdellut, paitsi tämän laivan emännän menussa. Rokka saattoi ilmestyä pöytään minä arkipäivänä tahansa. Siinä ruokakomennossa ei mikään muu sitten vaihdellutkaan. Kerran viikossa kokki keitteli sangot täyteen ruskeaa kastiketta säilytettäväksi proviantin kylmiössä tulevan viikon aterioita varten. Se oli niin erikoista, että poikkesin kerran provianttiin niitä soossiämpäreitä katsomaan.

Aamulla ei ruskeaa kastiketta tarjottu, vaan pöydässä oli kauravelliä. Siiffi pruukasi joinakin aamuina toivorikkaana hiipiä messiin seiniä pitkin ja syöksähti nostamaan vellikattilan kannen: ”Taas kauravelliä” karjahdus kattilankannen rämäyksen säestyksellä oli siiffin tapa lähettää pyssään terveisiä. Suurempaa aamupettymystä ilmaisi ”taas kuravelliä”. Pieni toivonliekki lepatti, koska muutaman viikon välein saattoi kattilassa olla jotakin muuta.

Champericon edustalla kallistelimme ankkurissa mittavassa mainingissa. Arvioivat aallon korkeudeksi viitisen metriä parhaimmillaan. Perämiehet tuskailivat täkillä paahtavassa helteessä paksujen paperinippujensa kanssa, mistä löytyy mikäkin säkki ja laatikko purettavaksi ulkosivulla poukkoileviin proomuihin. Laivan puomeilla lastia laskettiin proomuihin, joita konepaatti sitten kiskoi rantalaiturille. Teräsrakenteinen korkea laituri ulottui hiekkarannalta pitkälle mereen.

Kun nyt katsoo internetin karttaohjelmalla Champericon rantoja, on pitkästä laiturista jäljellä enää lyhyt, luurankomainen pätkä. Valokuvat kertovat vilkkaasta, koko perheen uimarannasta.

Messissä joka-aamuista kauravelliä lusikoidessamme pulpahti ilmoille ajatus käydä maissa verestämässä, miltä mahtaisi maistua jokin muu ruoka, kuin pottu ja soossi. Eikä kummoista sotamiesneuvoston kokousta tarvittu, kun olimme jo vonkaamassa moottoripaatin kyytiä maihin. Melkoista merimiestaitoa osoitti venekuski peruutellessaan vaihtelevassa mainingissa veneensä perän alaslasketun laakongin viereen. Hyppääminen kyytiin oli tarkkaa puuhaa: jos hyppäsi liian aikaisin, kun vene oli vielä nousemassa mainingin harjalle, oli vaarana murtaa jalkansa. Jos hyppäsi liian myöhään ja vene pakeni alta pois kohti mainingin pohjaa, saattoi käydä huonommin. Kuulema joskus joku oli menettänyt henkensäkin.

Rannassa kyytipaatti kiinnittyi laiturin kupeeseen tukirautoihin. Laiturilta laskettiin vinssillä paksusta narusta punottu lastiverkko, johon merimiehet tarrautuivat ja verkko hiivatiin elävine lasteineen ylös laiturille. Merinaisille oli varattu puinen tuoli: kaksi solakkaa neitosta mahtui vierekkäin istumaan ja loput tasapainoilemaan tuolinjalkojen poikkipuilla. Ei ollut siihen aikaan tasa-arvoa.

Palataan jälleen TIVANO-muisteluihin. San Josen pirssipaikalla heräsi kuhina, kun kyselimme hintoja taksimatkasta Guatemala Cityyn (La Nueva Guatemala de la Asunción ) ja takaisin. Suharit olivat toinen toistaan taitavampia ja edullisempia, kuin poliitikot vaalien alla. Ja autot uudempia ja parempia. Vähitellen kuskit uppoutuivat kinastelemaan ja rähjäämään keskenään, kuka saisi kyydin. Sivummalla meitä silmäili olkihattunsa alta vaitelias automies, joka näytti sormilla hintaansa. Kun olimme täsmentäneet, oliko kyseessä dollaares vaiko quetzalit, kömmimme kyytiin. Muut rähisevät pirssimiehet eivät tainneet edes huomata, että asiakkaat menivät jo.

Kuski arveli matkan kestävän kaksi ja puoli tuntia. Tie oli aivan kelvollinen, mutta viidakon tuijottelu alkoi pitkästyttää ja ajoviimasta huolimatta hikeä tursusi. Korkeuserot olivat suuria ja välillä aukeni hulppeita maisemia vuorenjyrkänteiltä. Pieniä järviä oli siellä täällä utuisissa laaksonpohjissa.

Guatemala City aukeni taksin ikkunoihin kauniina matalana kaupunkina. Jäimme kyydistä paikassa, josta kuskin mukaan löytyi kaupungin parhaat nähtävyydet. Emme kyllä hänen espanjastaan ihan ymmärtäneet, mitä ne mahtoivat olla. Tarkoitus oli ehtiä valoisan aikana takaisin Champericoon, joten sovimme palumatkan alkavan puolentoista tunnin päästä samasta kadunkulmasta.

Jäimme jalkäytävälle pälyilemään suuntia. Aamuisen kauravellin jäljiltä alkoi jo huikoa, joten ensimmäinen päätös oli pistäytyä syömässä viereisessä pikku ravintolassa. Siinähän ei aikaa kauan tuhraantuisi, kun paikka oli aivan tyhjä. Ehtisimme sitten hyvin kierrellä nähtävyyksiä.

Olut oli kylmää ja ruokalistassa paljon valittavaa. Kun laivassa olimme tottuneet syömään päivästä toiseen pottua ja soossia, oli nyt ilman muuta saatava kunnon pihvi. Ruokaa odoteltaessa ehtisi hörppiä vielä muutaman oluen lisää.

Tilaukset tehtyämme ravintolan takahuoneesta alkoi kuulua lupaavasti pannujen ja kattiloiden kolinaa. Kohta tarjoilija, joka oli aivan guatemalalaisen näköinen, poistui kassi kädessään kadulle. Naureskelimme, että taisi mennä ampumaan meille pihvilihoja. Ajan kuluminen alkoi kuitenkin jo arveluttaaa, kun vasta parinkymmenen minuutin päästä tarjoilija palasi takaisin kassit täynnä paketteja ja vihannesnippuja.

Seurasimme vaitonaisina, kun senora-moso viritteli tulta tiskin takana olevaan uuniin. Liekö ollut märkää polttoainetta, mutta kauan sai palkeilla puhallella, ennenkuin valkea paloi itsekseen. Sitten seurasi vihannesten pilkkominen, pihvien nuijiminen ja maustaminen. Pöytäämme tuotiin ruokailuvälineet ja tortilloja tulisine kastikkeineen.

Lopulta valmistuivat tilaamamme annoksetkin herkullisesti aseteltuina puisille lankuille. Ulkonäkö ja maku todistivat, että hyvää kannatti odottaa. Tosin taksimmekin ilmaantui kadunreunaan ja kuski viittilöi lähtemään paluumatkalle.

Kauan ja hartaasti söimme. Kylmää olutta ravintolassa oli, sitä ei tarvinnut mennä kassin kanssa kaupungilta hakemaan. Laskun maksettuamme tarjoilijalle jätettiin kunnon tipsit ansiokkaasta ja perinpohjaisesta työstä.

Oli jo pimeää ehdittyämme takaisin Champericoon. Myöhäisen lähtöajan lisäksi matkaa viivästytti monet pakolliset pysähdykset nurkantaakse. Aikansa piti odotella venekyytiä rannasta laivalle.

Illalla messissä kertailimme matkakokemuksia. Erityisesti emossa herätti vahingoniloista hilpeyttä, että “äijät istuu viisi tuntia taksissa päästäkseen pihviä syömään”. Emännällä löytyi kohta pyssässä kiireellistä tekemistä, kun pääsimme sanomaan:

“Taidetaan mennä huomennakin. Mieluummin sitä istuu taksissa ja syö perillä pihviä, kuin tässä laivassa joka päivä samaa perunaa ja soossia”.

Tarinaan liittyy vielä jälkinäytös 30 vuotta myöhemmin. Jäätyäni maihin olen neljännesvuosisadan soittanut ja laulanut Tanssiyhtye Rautalaivan tanssimusiikkia. Vuosituhannen alkupuolella soittokaverikseni vaihtui Amsterdamista Kuopioon muuttanut hollantilainen kitaristi. Hänen perheensä oli 50-luvulla vanhempineen asunut Guatemalassa. Hänellä on juuri samassa paikassa Amatitlán järven rannalla otettu valokuva, missä me matkamiehet poseerasimme omassa kuvassamme 20-vuotta myöhemmin. Amatitlán-järvi oli suosittu uimaranta.

SOLANO kuvia

TIVANO kuvia

Radiosähköttäjän hommia oli ylläpitää laivan rullaa, eli virallista miehistöluetteloa. Kun merenkulkija sai Suomessa jobin, hän kävi mönsträysmiehen pakeilla tekemässä virallisen työsopimuksen, joka kirjattiin, signeerattiin ja leimattiin irralliseen siirtorullaan, melkein metrin levyiseen lomakkeeseen. Samalla kirjoitettiin vastakirja palkanmaksua varten. Poliisilta sai maksutta merimiespassin, muttei sillä päässyt ulkomaille matkustamaan, ellei ollut esittää tämmöistä siirtorullaa. Että töihin ollaan menossa.

Kun pitkien lentomatkojen jälkeen oli saavuttu laivalle jossain päin maailmaa, siirtorulla ja vastakirja kiikutettiin radiohyttiin. Kipinä naputteli henkilötietolomakkeen tulijasta ja siirtorullan tiedot kopioitiin enempi vähempi kaunokirjoituksella laivan viralliseen rullaan ja signeerattiin. Kun laivajobi loppui, signeerattiin rullaan ulosmönsträys päiväyksineen ja radiosähköttäjä kirjoitteli merenkulkuhallitusta varten ”longsaalin” – vähän A5 kirjekuorta suurempi lomake, mahtoiko virallinen nimitys olla Lomake B? - mistä ilmeni seilaustiedot niin laivasta, kuin merenkulkijastakin. Laivan kulkutietoina käytettiin termejä ”Itämerenliikenne”, ”Euroopan liikenne” ja ”Valtameriliikenne”. Nämä kaikki laput ja lomakkeet oli vietävä leimattavaksi ja merkenkulkuhallitukseen lähetettävksi joko Suomen lähetystöön tai konsulaattiin. Niin, samat longsaalin jutut kirjoitettiin myös jokaisen henkilökohtaiseen seilauskirjaan.

Enpä muista koskaan päässeeni Suomen lähetystöön asioimaan. Monissa pikkusatamissa oli Suomen konsuli. Acapulcossa oli Suomen kunniakonsuli. Ihan kävelymatkan päässä laivalta.

Kävin rullaan leimauttamassa mönstränneiden ja ulosmaksaneitten tiedot ja jätin longsaaleja nipullisen. Edellinen konsulikäynti oli ollut Brasiliassa toukokuussa. Useimmiten Suomen konsulit tai kunniakonsulit olivat hupaisaa väkeä, joilla ei ollut aavistustakaan, että heidän hommiinsa saattaisi kuulua laivan henkilöstöasiakirjat. Neuvojeni mukaan konsuli läiski riemulla leimoja rullaan ja irtolappuihin. Innokkaana kyseli, eikö keksittäisi vielä jotakin muuta leimattavaa. Kovin harvoin kuului olleen leimasimelle käyttöä. Lopuksi varmistettiin, että dokumentit löytävät postissa oikeaan osoitteeseen kaukana kotimaassa.

Katuja kävellessäni hoksasin hiihtomainoksen. Vesihiihtoa oli tarjolla. Useimmilla oli viimeiset hiihtokokemukset armeijasta, mutta kylmien korpien lumisilta laduilta.

Nytpä lähdettiin samalla lentoporukalla kokeilemaan luistoa vedessä. Pitovoidetta ei varmaankaan tarvittu? Koneykkösen kanssa latua avasimme. Kolmantena kellui hiihdonopettaja. Hyvät ohjeet saatiin:”No problemas. Kaikki suomalaisethan osaavat hiihtää, ei tämä ole sen kummenpaa.” Vetonarusta kiinni, sukset jalassa polvet koukkuun mahan alle ja matkaan.

Hinausvene kierteli rikkaiden rantaa ja suksiessa silmäiltiin kesämökkipalatseja. Kun aika tuli täyteen, kippari ja siiffi vaihtuivat hiihtäjiksi. Hyvin onnistui heilläkin lähtö. Venekuski innostui meille osoittelemaan ja kertoilemaan innokkaasti rannan rakennelmia, missä kukakin filmitähti lomaili.

Jossain vaiheessa veneessä hoksattiin, että maksettu aika loppuu. Hoksattiin myös, ettei perässä hiihtele ketään, pelkästään vetonarujen palikat pomppivat pinnalla. Pitkään ajelimme takaisinpäin kurkkien laitureita ja veneiden välejä, ennenkuin kaatuneet löytyivät uimassa sukset kainalossa huvijahtien seassa. Siiffi oli horjahtanut nurin ja muutkin olivat seuraksi kaataneet itsensä.

Italialla ja Meksikolla on samanlaiset liput: kolme pystysuoraa raitaa vihreä, valkoinen ja punainen. Niinpä Acapulcossa ihmettelin, miksi kovin paljon näkyy Italian lippuja roikkuvan lipputangoissa. Sitten pieni tuulenvire näytti, että meksikolaisten lipun keskellä valkoisessa raidassa on valtion vaakuna: kotka käärme nokassaan. Espanjalaiset valtasivat Meksikon viisisataa vuotta sitten ja ovat maata asuttaneet ja kielikin on espanjaa. Kulttuuriakin on Espanjasta Meksikoon tuotu. Niinpä löytyi Acapulcostakin härkätaisteluareena.

Katujen varsilta olin pannut merkille isot härkätaistelumainokset. Härkätaisteluiden meininki oli tiedossa, mutta sellainen esitys oli näkemättä. Niinpä ilmoitettuna ajankohtana istuin piletti kourassa pyöreän areenan katsomossa meksikolaisten seassa. Vaikutti yleisössä olevan jenkkituristejakin melkoisesti. Nyt valokuvia selatassa voi todeta, että katsomossa oli paljon tyhjiä istuimia.

Vastenmieliseltä tuntui jo ajatus maksaa siitä, että yleisön iloksi ja huviksi näkee elävää olentoa rääkättävän. Pitkään kidutetaan, ennen kuin lopulta isketään miekalla henki pois. Vastenmieliseltä tuntuu nyt muistelukin.

Esityksen alussa uljaasti tämä tämä murharyhmä kiiltävissä kamppeissaan marssi areenalle. Toistakymmentä ukkoa ja muutama hevonen raskaiden vällyjen alla. Eipä siinä yhdellä hätääntyneellä härkänuorukaisella ole paljoa muita mahdollisuuksia, kuin kauhuissaan ravata ympäri kenttää ja puskea sarvillaan kaikkea eteensattuvaa. Acapulcon härkätaistelu palaa aina mieleeni, kun ihmisten erilaisten tappelu-, kidutus- ja tappotraditioiden perustellaan olevan ”vanha perinne, joka kuuluu kulttuuriin”.

Satamassa lastin purkuhommat alkoivat olla sillä mallilla, että seuraavana iltana päästäisiin jatkamaan matkaa. Messissä päivällisellä kippari ajatteli ääneen, että ”maihin lähdettäessä useinkin mennään ottamaan vain pari kaljaa, mutta kumminkin paluu pruukaa venähtää seuraavaan aamuun. Joillakin saattaa mennä merimiesvapaaksikin”. Vakuuttelin olevan omakohtaisia kokemuksia, että parin kaljan jälkeen on palattu takaisin omalle polsterille korsteeniin.

Illan pimetessä laittauduttiin kokeilemaan. Mentiin taksilla siihen hienoimman hotellin baariin ja ikkunapöytään, mistä näki pimeälle laguunille. Näkyi myös meidän laivan torpan valot.

Toista kaljaa tilattaessa kippari kysäisi:”Mitäs tekisit, jos nyt huomattaisiin, että laiva lähtisi ja jäätäisiin tänne ahteriin?” Ajatus oli tuore ja hämmästyttävä: laiva lähtisi ilman päällikköä ja radiosähköttäjää! Ei siihen hätään muuta tullut mieleen, kuin juosta kadulle ja etsiä passipoliisi ja tehdä rikosilmoitus:

”Los banditos rånar nosotros barco!” Espanjan kielihän on niin joustava, että jos ei jotakin sanaa tiedä, sen voi hyvin korvata ruotsalaisella sanalla. Tässäkin råna ja robar ovat melkein samat.

Muutamassa muussa paikassa käytiin illan mittaan tuttuja hyvästelemässä, eikä mennyt paljoakaan tiistain puolelle, kun olimme laivaan palanneet.

Saman tiistaipäivän iltana hiivattiin ankkuri. Konehuoneessa pääkone pamautettiin käyntiin radiohytin kilinöiden kera. Föörissä ja ahterissa lekotettiin narut. Jatkettiin matkaa etelän suuntaan.

Kuvia laivasta voi selailla linkistä: https://www.aanimeri.fi/piwigo/index.php?/category/638

Lentämässä

Acapulcossa olimme kelluneet keskellä laguunia vajaan viikon leka pohjassa kaijapaikkaa odotellen. Olin laskenut toistakymmentä ulosmaksua valmiiksi. Mönsträysdokumentit olivat pinossa konsulia varten. Radiokeli oli hyvä: QSO kulki Helsinki-radioon sujuvasti, samoin kuin kiinalaisen rahtaajan käyttämään Shanghai-radioon. Säätiedotuksia ei tarvinnut kirjoitella, koska kippari ja perämiehet katselivat niitä telkkarista.

Päivät kuluivat brygällä kahvia kulautellen ja kolhituilla, utuisilla kiikareilla maisemia tähyillen. Nähtävää riitti: veneitä, huvijahteja, hotelleja, palatseja. Kaikki luksusta. Laivalla poikennut meklari osoitteli rannoilta maailmankuulujen taiteilijoiden, valtiomiesten ja muitten julkkisten lomapaikkoja. Laituriin päästin lauantai-iltana elokuun viimeisenä päivänä kello 19.

Acapulco de Juárez sijaitsee nelisensataa kilometriä etelään Meksiko Citystä Tyynenmeren rannalla. Espanjalaiset Meksikon valloittajat perustivat sataman viisisataa vuotta sitten. Toisen maailmansodan jälkeen kaupunki kehittyi kukoistavaksi turistikohteeksi. Parhaimmillaan asukkaita on ollut yli puoli miljoonaa. Tämän vuosituhannen puolella turistit ovat kaikonneet ja kaupunki on rapistunut huumejengien taisteluissa poliisilaitoksen sotiessa yhtenä jenginä. Niinpä poliisit korvattiin muualta tuoduilla sotilailla. Vuotuisten murhien määrä on lähennellyt tuhatta.

Heti seuraavana aamuna messissä huomattiin, että jotain kärhämää oli illalla maissa koettu. Stuertilla – aiemmin kertoilemani Reima oli maksanut ulos Singaporessa ja hommaa hoiti nuorempi mies, Rehu-Raikka - oli melkoinen naarmu otsassaan. Hän kertoili vaatimattomasti olleensa rantojen hienoimman hotellin baarissa. Siellä nuoria amerikkalaisneitoja oli paikalliset rosvot ahdistelleet. Konnia karkoittaessaan Raikka oli saanut ”mitättömän” naarmun otsaansa. Myöhemmin todisti mukana ollut muu laivaporukka kertomuksen oikeaksi siltä osin, että hienossa baarissa oltiin ja oli siellä amerikkalaisiakin. Rehu-Raikalle oli makeat maaviinasekoitukset maistuneet ähkyyn asti. Siitä pää oli tullut niin raskaaksi, että otsa kopsahti baaritiskin reunaan.

Ankkurissa maatessamme olimme ihmetelleet laguunin yllä leijailevia laskuvarjoja, joita pikaliipparit vetivät.Laituriin päästyämme salaisuus selvisi. Pursimies oli viettänyt pyhäpäivää maissa ja gängveitä ylös ontuessaan huuteli innoissaan lentoterveisiä:

”Uimarannan laskuvarjoilla pääsee kymppitaalalla lentämään kuka vaan. Valjaat puetaan ylle. Apumiehet vetävät varjon narut suoriksi ja levittävät kuvun auki. Pikaliippari kiihdyttää vauhtiin, pari juoksuaskelta ja hups vaan varjo nostaa ylös taivaalle. Veneen perässä killutaan kierros laguunilla ja palataan lähtöpaikalle. Yhdestä narusta vedetään räppänää auki ja varjo laskeutuu. Vaan älkää kiskoko kahdella kädellä, niinkuin minä. Tipahdin viereisen rantakahvilan terassille persiilleni pöytien, kaljapullojen ja kuppien sekaan ja jalkaan sattui.”

Koneykkösen kanssa taivasteltiin näitä uusia keksintöjä. Hölmöjä riittää, kaikenlaiseen älyttömyyteen ihmiset rahojaan tuhlaavat! Vaan eipä aikaakaan, kun olimme lähdössä biitsille omin silmin näkemään laskuvarjoleijailun ihmettä. Vajaan kilometrin päässä laivalaiturista alkoivat pitkät rantahiekat. Laskuvarjolennättäjiä oli useita, kaikilla taksana kymmenen dollaria. Jonoja ei ollut, joten toimesta tuumaan. Kuten poosu oli kertonut, laskuvarjovaljaat päälle, narut tiukoiksi, varjo levälleen, vene vauhtiin ja muutaman juoksuaskeleen jälkeen oltiin ilmassa.

Rannalta katsoen ei olisi arvannut, kuinka hieno kokemus oli katsella näkymiä laskuvarjolla leijuen. Kaupungin meteli vaimeni, ja kuului vain tuulen suhinaa. Tunsi olevansa yksinäinen ulkopuolinen tarkkailija keskellä suurkaupunkia - kuin avaruuslentäjä, joskin vähän matalammalla. Vaan kovin pian vene jo kiskoi varjon lähtöpaikan ylle hiekkarannalle. Poosun kokemusten mukaan varovaisesti räppänänarusta vetäen varjo alkoi laskeutua. Pian tultiin sievästi alas jaloilleen samaan paikkaan, mistä oli lähdetty.

Ykkösmestarin kanssa meillä riitti messissä juttua lentokokemuksistamme. Innostuksemme tarttui niin, etta kippari ja siiffikin alkoivat lämmetä lentämiselle. Kippari tosin ihmetteli, voiko varjolla laskeutua seisoville jaloille. Siiffin huolena oli, kastuuko moisessa touhussa, kun rannalta lähdetään juoksemaan vetten ylle.

Seuraavana päivänä lähdimme opastamaan tulevia lentäjiä ilmailupaikalle. Siiffi oli vuokrannut ranta-auton - jonkinlainen avonainen rantavolkkari - joten laivalta rannalle piti ajaa herroiksi autokyydillä. Parkkipaikkoja oli vaikea löytyää katujen varsilta. Niinpä auto oli yöksi parkkeerattu melkoisen matkan päähän toiseen suuntaan uimarannalta. Hyvin mahtui kyytiin kuski ja kolme vänkäriä. Matka biitsille ei kovin suotuisasti edistynyt, kun siiffin tarmokkaista starttauksista huolimatta auto ei käynnistynyt. Kolmeen mieheen työnsimme, ja siiffi yritti käynnistää. Hikoilimme mäkistä katua ylös ja toista alas, muttei moottori edes luvannut. Lopulta ajoimme taksilla vuokraamoon, mistä löytyi toimiva auto, jolla lopultakin pääsimme lähtemään rannalle. Parkkipaikkaa ei kovin läheltä biitsiä autolle löytynyt, joten ajoimme loppumatkan taksilla.

Kippari rohkeni lentoon ensimmäiseksi. Lennättäjät vakuuttelivat hänelle:

”Si, si, senor laskeutuu alas seisoville jaloille. Senor ei kaadu!”

Alkuvalmistelut menivät tutulla tavalla. Kohta me rannalle jääneet pääsimme ottamaan kuvia lentäjästä. Viiden minuutin kierroksen jälkeen varjo alkoi laskeutua takaisin lähtöpaikalleen. Alastulo näytti menevän hyvin. Mutta juuri maahan tullessaan kapu horjahti, kaatui päistikkaa pehmeään hiekkaan ja sai nenänsä verinaarmuille ennakkoaavistustensa mukaisesti. Onneksi ei tarvittu laastaria kummempaa hoitoa.

Siiffi ei moisesta kohtalonsormesta häkeltynyt. Tosin vieläkin kyseli, pitäisikö antaa passi ja setelirahat jollekin, jos ne pääsevät kumminkin kastumaan. Lennättäjät todistivat, ettei lennolla kastuta:

”Senor lentää ilmassa, ei vedessä! Ei kastu, kun ei sada!”

Lähtö sujui muuten hyvin, mutta lentäjä käskettiin juoksemaan liian aikaisin. Naru veneeseen ei ollut vielä tiukalla. Varjo nousi silti nätisti ylös ja lähti kohoamaan. Veden ylle päästyään löysän vetonarun takia alkoi varjo vajota pysyen silti vielä ilmassa. Mutta lentäjä plumpsahti mereen ja umpisukkelissa suolaveden pärskyessä ja kuohuessa aurasi uraa kuin uppotukki hinauksessa, kunnes lopultakin vetovene sai kiskotuksi varjon kyytiläisineen taivaalle. Olin varautunut ottamaan valokuvia, mutta kaipa tapahtumassa oli jotakin hupaisaa, kun rannalla ratkesimme hervottomaan nauruun, mille ei loppua meinannut tulla.

Myöhemmin laivan saunassa istuessamme siiffi sanaili:

”Eipä siitä rahasta paljon hauskuutta kertynyt. Koko kierros piti yskiä merivettä keuhkoista, suolavesi kirveli silmissä ja kupli korvissa. Henki ei kulkenut, mitään ei nähnyt eikä kuullut.”

Vaikka siiffin taalat ja passi saivat merivesikylvyn, kuivuivat ne nopeasti saunan lämmössä ja loput Acapulcon auringossa. Ihan kaikkia kuivuvia rahoja ei saunasta lie tullut kerätyksi, koska joku myöhemmin pääsi ihmettelemään, pitääkö laivalla Ameriikan matereen satamassa saunomisesta maksaa.

Kuvia laivasta voi selailla linkistä: https://www.aanimeri.fi/piwigo/index.php?/category/638

Matkaamme kiinalaisesta Chinwangtaon kaupungista (nyk.Qinhuangdao) itään kohti länttä, Los Angelesia. Laiva oli kiinalaisten aikarahtauksessa. Päiväraja 180 astetta itään ja länteen ylitettiin 13.8.1974 paikassa 48 astetta pohjoista leveyttä. Tuo tiistaipäivä elettiin kahteen kertaan. Jossain vaiheessa matkaa Shanghairadio välitti rahtaajan sähkeen, että Los Angelesin sijaan ensimmäinen purkaussatama olisi Acapulco Meksikossa. Kaikkihan me Elviksen elokuvia nähneet tiesimme tuon amerikkalaisten Kanarian saarten kaltaisen lomapaikan.

Tämä tarina löytyy myös ensimmäisestä kirjastani ”Allright taas mennään – tarinoita tramppilaivoilta”.

Varustamosta tuli sähke ollessamme Tyynellämerellä Aleuttien alapuolella. Sää ulkona oli passeli eikä erityisemmin matkaa hidastanut, eikä keikuttanut. Taivaalla radiokeli Suomeen oli aika huono. Sitkeästi vuorokauden eri aikoina eri bandeja yrittäen saattoi joskus QSO (=yhteys, sähkötysradioliikenteen lyhenne) kulkea Helsinkiradioon Keimolaan. Nyt olin hämmästyttävästi onnistunut keskellä päivää saamaan puheyhtyeden kahdeksalla megalla (Mhz) ja siinä samalla sähkeen. Onneksi sähke oli lyhyt, koska yhteys alkoi häipyä viimeisiä sanoja kirjoituskoneella naputellessani.

Seuraavana päivänä kippari poikkesi radiohyttiin kertomaan, että varustamosta oli tullut eilen sähke. Siinä oli ehdotettu, että ottaisimme koko Keski-Amerikan kierroksemme rahat ensimmäisessä satamassa Acapulcossa, Meksikossa. Minä siinä totisena kuuntelin, niinkuin en olisi tiennyt mitään sähkettä edellisenä päivänä kipparille vieneenikään.

Acapulcon jälkeen meillä oli useita purkamispaikkoja Keski-Amerikan eri pikkuvaltioissa, viimeisenä Balboa Panamassa bunkraussatamana (polttoainetta koneille, yleensä samalla makeaa vettä ja einettä). Niin se asia sitten tuumattiin, että päällikkö arvioi laivan kustannuksiin tarvittavat rahat, siiffi bunkkerinsa ja muut varaosat ja tarvikkeet, stuju provianttimenonsa ja minä tein rahalistat porukan rahantarpeisiin.

Laivaväen kuului saada satamamaan valuuttaa kerran viikossa. Tuohon aikaan redarit ja ammattiliitot sopivat työehdoista yhdessä. Ei uurastettu pelkästään redarien sanelun mukaan, kuten nykyisin maissa on tavoitteena. Koska kiinalaisen lastin lossausajat per satama ja maa oli arvioitu vain muutamiksi päiviksi, riitti yksi rahalista satamaa kohti. Ja koska kaikkialla kävi Amerikan dollari, tehtiin kaikki listat taaloina. Tosin joidenkin huonomman laskutaidon omaavien rahantilauksia jouduin useinkin supistamaan. Jotteivät olisi eläneet yli varojensa.

Aikanaan sitten varhaisina aamuyön tunteina ankkuroiduimme lähelle Acapulcon sataman ainokaista laivalaituria. Laiturissa oli toinen laiva, ja jouduimme odottelemaan paikan vapautumista. Siihen villinlinjan trampeissa oli saanut tottua, viikkojenkin odotuksiin redeillä.

Acapulco on kaunis laaja laguuni, jonka rannat oli rakennettu täyteen toinen toistaan omituisemman näköisiä hotelleja. Lähes koko ranta oli biitsiä. Ihmettelimme siellä täällä syöksyviä pikaliippareita, jotka vetivät pitkän narun päässä laskuvarjoa. Vähän kuin sodanaikaisa sulkupalloja. Kiikarilla tarkennettaessa todettiin, että laskuvarjossa roikkui ihminen. Arveltiin, olisikohan siellä joku hukkunut tai muuta mereenkadonnutta, jota yläilmoista etsiskeltiin. Myöhemmin kävimme omakohtaisesti tutustumassa noihin lentolaitteisiin eli ”veten yläpuolisiin vehkeisiin”.

Kun laiva oli klaarattu ja ankkurissa rauhoituttu odottelemaan muutamaksi päiväksi kaijapaikan vapautumista, poikkesi kippari radiohyttiin: pitäisi lähteä maista hakemaan niitä tilattuja rahoja. Olimme saaneet sähkeitse tiedon, mihin pankkiin varustamo oli rahat lähettänyt. Rahan kuljettamiseen päätimme ottaa minun mustan alumiiniraamisen Cavalet agenttisalkkuni. Siihen oli avain tallessa ja laukun pystyi vääntämään lukkoon. Salkun olin ostanut työmatkoja varten, koska jouduin aina laivasta ulosmaksettuani huolehtimaan konttoriin palkkapaperit ja vetosetelit. Laivalle mennessä taas oli vietävänä rullan siirtotiedot ja monenlaista muuta.

Poosu oli laskenut vesille tyyrpuurin pelastuveneen, tunkki oli masinistina. Kippari ja minä olimme pukeutuneet litteisiin kulmahousuihin, kauluspaitaan ja kravattiin. Onneksi laiva oli täyteen lastattu, joten ei ollut kovin monen metrin laskeutuminen naruleidareilla veneeseen. Kipparilla oli mukanaan passi ja sähkösanoma lähetetyistä rahoista. Minulla musta Cavalet ja avain taskussa.

Pelastusveneemme jäi odottelemaan laituriin miljoonaluokan huvipursien joukkoon. Eipä meidän tarvinnut siinä joukossa yhtään häpeillä. Laivamme hinta oli enemmän kuin minkään näistä komistuksista. Eikä yhdessäkään niistä ollut yhtä suurta pelastusvenettä.

Pankki oli helppo löytää vilkkaalta rantakadulta. Turvallista sinne oli mennä. Ovella oli useita pyssymiehiä vahdissa. Espanjankielisistä kylteistä ymmärsimme niin paljon, että löysimme oikean tiskin, missä esitellä sähkösanomaa ja passia. Ilmeisesti Amerikan turistit olivat tehneet suurten rahamäärien käsittelyn aivan arkipäiväiseksi, koska heti kohta tiskille pinottiin tuhti kasa Amerikan dollareita. Siitä minä sitten setelinippuja nakkelin salkkuuni. Kaikki mahtuivat, vaikka vähän piti kantta painaa, että sain salkun suljetuksi. Vääntelin lukot avaimella kiinni ja annoin avaimen kipparille. Siinä meillä oli Keski-Amerikan rahat ja lähdimme tallustamaan vähän jännittyneinä laivalle.

Pankin ovella kippari urahti matalalla äänellä:”Minä kuljen tässä vähän taaempana, ettei kukaan yritä ryöstää laukkua. Kaikkihan siellä pankissa näki nostamamme rahat, kun ne piti siihen tiskille pinota”.

Kadun tungoksessa kuljimme peräkanaa kohti huvijahtisatamaa. Sitten kuulu uusi vaimea urahdus selkäni takaa:

”Mennääs tuohon baariin ottamaan oluet”. Peräkanaa kurvasimme vilpoisaan, ilmastoituun kuppilaan ja tilasimme ”doos serveesas”. Salkun sijoitin huolellisesti pöydän alle jalkojeni väliin.

Pitkän merimatkan jälkeen kylmä maakalja maistui ja ostimme vielä toiset. Käyntimme tärkeys oli kuitenkin mielessä ja enemmät tilaamiset päätettiin jättää siiheksi, kunnes olisi töijätty kaijaan.

Nyt jo vähän rennommin marssimme kuppilan ovelle ja kippari kysäisi, että ”tulihan salkku mukaan”. No, eihän salkku tullut mukaan, salkku oli jäänyt pöydän alle. Sieltä se vielä löytyi ja ilman muualle poikkeilemisia palasimme pelastuveneellä takaisin laivalle.

Eivät ne rahat kovin pitkäksi aikaa riittäneet. Acapulcon lennot Amerikasta olivat kovasti täysiä, ja uusi vaihtomiehistö oli tullut jo päiviä aiemmin majoittuen luksus-hotelliin. Siihen, joka on saanut mainetta huimapäisistä pojista, jotka sukeltavat korkeilta kallioilta mereen. Ulosmaksanut porukka joutui samaiseen hotelliin odottamaan oman lentonsa lähtöä. Tultuaan näitä hotellikuluja maksamasta kippari tuumasi, että juuri ja juuri rahat riittivät. Ja selitykseksi vielä lisäsi:

”Perkele, sviitti joka miehellä”.

PS. oli mukana naisiakin, muttei sillä hetkellä tainnut päälliköllä olla resursseja majoittujien tarkempaan erittelyyn.

Kuvia laivasta voi selailla linkistä: https://www.aanimeri.fi/piwigo/index.php?/category/638

Maanantai aamun valjetessa 17.6. Urhon päivänä silmäiltiin maisemia Hsinkangin rediltä. Laivoja oli ankkurissa kymmenittäin. Sataman suunnalla vaikutti olevan vireillä paljon suuremmat rakennushankkeet, kuin mitä oli itse satama. Kun rannalta suuntaa luoteeseen sisämaahan, tullaan ensin Tientsinin miljoonakapunkiin, sen jälkeen Pekingiin.

Toiveissa oli päästä pikaisesti laituriin. Laivan makeavesitankeissa oli enää kurat pohjalla. Pelastusveneiden vesisäiliöistä haettiin byssaan tarvittavat vedet. Mausta saattoi arvella, ettei pelastusveneiden vesiä ollut vaihdettu laivan lähdettyä liikenteeseen jokunen vuosi aiemmin. Kitkerää kuin Kasnäsin kahvi oli termoskannuista valuva juoma. Todettiin, että joidenkin nesteiden makua ajan hammas parantaa, joidenkin pahentaa. Ruuasta keittiöporukka onnistui taitavasti mausteilla hävittämään veden maun.

Pesemistä varten ei vettä riittänyt. Sattumoisin pyyhkäisi ylitsemme ukkosmyrsky kaatosateineen. Mukava oli saunasta siirtyä ulos täkille itseään saippuoimaan ja sadevesisuihkuun. Pyykkiäkin kerkesi virutella ja tuli perinteistä merimiesvalkoista. Keittäjälle eli naiskokille sade sattui huonoon aikaan: oli päivittäisen iltalenkin aika. Vaikeaa näytti olevan kaatosateessa kompurointi, muttei se näyttänyt olevan riittävä syy liikunnan laistamiseen. Porin Ylen uutisista kuultiin sittemmin, että Kiina oli noihin aikoihin tehnyt ydinräjäytyksen ilmakehässä jos Tiibetin seutuvilla ja saasteet levisivät itään päin laajalti sateiden mukana.

Parissa vuodessa oli Kiinassa paljon muuttunut sitten edellisen käynnin. Enää ei laivalle jätetty sotilasvartiota, eikä kielletty radiolähettimien käyttöä. Jopa pelastusveneen sai laskea vesille ja ajella laivaa ympäri.

Lähestyttiin juhannusviikonloppua. Laituriin pääsystä ei kuulunut tietoja, joten juhlavalmistelut aloitettiin. Kepeistä ja räteistä syntyi ahteritäkille juhannuspuu. Väliperämies laittoi lääkekaapista poistoon vanhentuneita varmuusvälineitä. Messilikka toi proviantista milkkipurkin ja ennen ilmapalloksipuhaltamista jokaiseen lirautettiin tilkka milkkiä. Ettei tullut vaikutelmaa, että redarin kustantamia terveystarvikkeita väärinkäytetään.

Olin kirjoitellut koneella tuttujen laulujen sanoja paperinipuiksi. Kun kirjoituskoneeseen latasi viisi A4-arkkia ja väleihin kalkkeeripaperit ja takoi kymmenen sormen voimin, pystyi neljästä arkista tekstiä lukemaan ja viidennestäkin arvailemaan, ainakin hyräilemään. Juhannusaterian ja juomien jälkeen löytyi innokasta lauluväkeä riittämiin ja sooloesityksiäkin kuultiin illan pimennyttyä.

Maanantai aamuna oltiin laiturissa. Ei ollut kiinalaisille luotseillekaan pelastusvenekahvi maistunut. Kuten Santoksessa, pahentuneet puuvillapaalit aiheuttivat täälläkin sanomista. Nyt paalit eivät kelvanneet vastaanottajille ja tiistai-iltana oltiin jälleen ankkurissa redillä. Vesitankkien täyttämisessä oli ollut jotakin hämminkiä, joten edelleenkin oli vesi ransuunilla.

Kolmatta viikkoa maattiin ankkurikettingin yläpäässä, ennenkuin rahtaaja sai ”entiijan pelluun” päätökseen ja päästiin satamaan. Kolmatta viikkoa vierähti laiturissakin. Ruumien tyhjennettyä niitä alettiin täyttää kiinalaisilla vientituotteilla.

Mao Tse Tungin Kiina oli maailmaa kiertäneelle merenkulkijallekin ihmeiden maa. Kulttuurivallankumouksen loputtuakaan ulkomaalaisia ei kaduilla näkynyt. Kaupungilla kulkiessaan koki olonsa eläintarhan eläimeksi: kaikki liikenne pysähtyi ja ympärillä kulki pällistelemässä ihmismuuri silmänkantamattomiin. Piakkoin opimme, että sihtailemalla kameralla väkijoukkoa katu muuttui yhtä autioksi, kuin armeija kasarmin piha lomakomennon kajahtaessa.

Neuvostoliiton malliin satamissa oli monipoliset merimiesklubit. Shanghaissa vanha Britannian suurlähetystö useine rakennuksineen oli merenkulkijoiden käytössä. Pääsi sinne myös diplomaatit ja muutkin vierasmaalaiset. Hsinkangin, Dairenin, Tsingtaon ja Chinwangtaon merimiesklubit olivat mukavasti kävelymatkan päässä laivalta.

Kiinalaiset olivat innokkaita järjestämään matkoja ja esittelemään nähtävyyksiään, teollisuuslaitoksiaan ja maatilojaan. Matkaoppaista ainakin yhden arveltiin ymmärtävän suomea. Erilaisilla tempuilla yritettiin selvittää salakuuntelija.

Pari vuotta aiemmin tivanolaisia oli kuskattu Tsingtaon oluttehtaalle usealla pikkubussilla. Ehkäpä sen seurauksena suomalaisille ei enää retkillä tarjottu olutta eikä muutakaan prosenttijuomaa. Maon kuoleman jälkeen oli menneet unohtuneet ja isännät kyselivät, paljonko olutta ja viiniä pitäisi varata retkievääksi. Silloin olivat kaikenlaiset retket suosittuja.

Kun lopultakin oli päästy laituriin, oli naamatarkastuksen jälkeen merimiesklubin isännät ehdottelemassa matkaa Pekingiin. Rahanjaon yhteydessä oli kätevä kysellä halukkaita lähtijöitä. Vaikka myöhemmin ilta vierähti merimiesklubilla valomerkkiin asti, oli meitä aamuviideltä kaksi pikkubussillista lähdössä kulttuurimatkalle.

Siihen aikaan Kiinassa oltiin säästeliäitä. Etummainen pikkubussi ajoi pelkillä parkkivaloilla. Taaempi auto seurasi ajaen kokonaan ilman valoja. Rivakkaa vauhtia mentiin kapeilla kyläteillä. Kyläläisillä oli tapana viettää vapaa-aikaansa kyykkien pimeillä teillä. Niinpä tämän tästä koettiin äkkijarrutuksia ihmisjoukon ilmaantuessa parkkivalojen hämyyn. Kerran oli tielle jätetty aasi rattaineen poikittain. Rattailla oli puhelinpylväs.

Lyhyiden yöunien vuoksi porukka oli vielä torkuksissaan, mutta heti matkan alkaessa isäntäväki aloitti tarmokkaan selostuksen paikallisista asioista. Jos yritin tulkata pelkillä otsikoilla ”ajetaan peltojen poikki”, viittoili opas kertomaan enemmän ja saattoi toistaa aiemman tarinansa tulkattavaksi.

Oikein turistityyliin kiertelimme nähtävyyksiä. Pekingissä hämmästelimme keisarin palatsin ja kesäpalatsin. Iso oli palatsialue, mutta pieni oli keisarin makuukammari, sänky vain mahtui. Eikä saanut keisari lämmintä ruokaa, kun byssa oli kaukana salongista ja ateriat kiersivät monen maistajan kautta. Kesäpalatsissa oli merenkulkijalle outo laiva. Kuului joku keisarinnoista pelänneen olla vesillä, vaikka halusikin. Niinpä oli rantaan kiinni rakennettu kivinen laiva risteilyitä varten.

Viimeisenä päivän ohjelmassa ennen paluumatkaa oli kuuluisassa vuosisataiset perinteet omaavassa ravintolassa tarjoiltu Pekingin ankka. Bussimme pysähtyivät ravintolan oven eteen parin limusiinin taakse. Tavanmukainen yleisöjoukko alkoi kerääntyä ympärillemme. Samalla ravintolan ovesta tupsahti kadulle toinen ryhmä ulkomaalaisia. Harmaatukkaisia arvokkaannäköisiä miehiä. Pitkät hameet päällä ja paljaissa jaloissa muoviset kusiluistimet. Virkapukuiset autokuskit pitivät heille limusiinien ovia auki. Autoissa oli diplomaattirekisterit ja myöhemmin selvisi, että olivat jostain Tyynenmeren saarilta. Väkijoukko ympärillämme pyöritti päätään kuin tennispelissä vilkuillen vuoroin meitä, vuoroin hamemiehiä.

Ravintolan alakerta oli paikallisia ruokailijoita varten. Meille oli varattu ravintolan yläkerran ainut huone. Rappusten vierestä näki vilauksen keittiöön, missä tulen yläpuolella vartaissa pyöri kypsytettäviä ankkoja.

Isolle pyöreällä pöydälle oli katettu monenlaisella pientä naposteltavalla. Vaikka määrät olivat pieniä oli erilaisia kuppeja paljon. Kaikista maisteltaessa alkoi olo olla vähitellen kylläinen.

Meille kerrottiin, että anakasta ei heitetä mitään hukkaan. Halkaistu ankan pääkin ilmaantui pöytään. Sitä herkkua eivät testanneet edes enemmän olutta juoneet. Olimme oppineet, että Kiinassa päätetään ateria keitolla. Kun keitto sitten kannettiin pöytään, olimme niin ravittuja, että soppaa hörpittiin kohteliaisuudesta.

Odottelimme jo poislähtöä, kun ovelle ilmaantui iloinen kiinalainen. Suorin käsivarsin hän kannatteli päänsä päällä - kuin urheilupokaalia ikään - kauniinruskeaksi paahdettua suurta ankkaa. Siinä se oli sitten meidän varsinainen ateriamme alkupalojen ja jälkiruokasopan jälkeen. Ankka pilkottiin pieniksi siivuiksi. Tarkoitus oli syödä sitä letunnäköisiin paistoksiin käärittynä tahi halkaistun sämpylän sisään tungettuna ruohonnäköisten kasvisten ja maustekastikkeen kera. Suomalaisella sisulla kaikkemme yrittäen kävimme jälleen ruokavatien ääreen. Kuitenkin ankasta jäi suurin osa pöytään poistuessamme pimenevään Pekingin yöhön.

Parinsadan kilometrin paluumatka sysimustassa yössä Hsinkangiin sujui penkinreunoja puristaen ja torkkuen. Herätyksen aiheutti tämän tästä äkkipysäytykset ja autokuskin pajatus hänen yrittäessään häätää tieltä ihmisjoukkoja ja kotieläimiä.

Jo seuraavana viikonloppuna oli kahden päivän retki Tientsiniin. Nähtiin kiinalaista oopperaa, mikä katsomossa vaatii venymistä: korkealta ja kovaa, vihlovasti. Upeita olivat taikureiden ja akrobaattien esitykset. Salit olivat täynnä kiinalaista yleisöä. Tupakka kärysi, pulina oli kova ja näytti, että katsojat ovat tulleet turisemaan keskenään. Illalla hotellin telkkarissa näytettiin jalkapallo-ottelua Kiina – Brasilia. Oli tasaväkinen peli, netistä löytynee lopputulos. Tuohon aikaan vielä seurasin kilpaurheilua, koska urheiluväki osasi paremmin piilottaa politiikan ja korruption.

Laiva siftattiin Hsinkangista toiseen kiinalaiseen satamaan, Chinwangtao nimeltään. Noin puolen vuorokauden matka. Näköjään nykyisin nimi tavataan Qinhuangdao. Parin päivän ankkurissaodottelun jälkeen löytyi laituripaikka heinäkuun viimeisenä päivänä.

Laiva oli lastattu täyteen jo seuraavana maanantaina. Illalla kello 20 päästiin merelle. Suunnattiin itään kohti länttä, määränpäänä Los Angeles.

Santos jäi ahteriin ja uteliaina aloitimme kuukauden mittaisen matkan kohti Shanghaita. Ajettaisiinhan nyt purjelaivakirjojen myrskyistä kuuluilla ”roaring fortiesilla”. Olisi jatkuvaa rajuilmaa, laiva slaagsissa puolelta toiselle, vesimassat vyöryisivät kannelle, räntää tuiskuaisi vaakasuoraan albatrossien liidellessä. ”Ei aika mennyt koskaan palaa” lauloivat Eero ja Jussi kymmenkunta vuotta aiemmin ja paikkansa piti edelleen. Purjelaivaromantiikkaan ei saatu tuntua: niin oli tyyntä, ettei purjeilla olisi matka joutunut. Myöskään ei nälkä, jano, kylmä, jatkuva märkyys, berberitauti eikä keripukki vaivanneet runsaiden aterioiden ääressä lämpöisissä messeissä. Saunakin oli kuumana päivittäin. Tosin makea vesi oli ransuunilla, kuten aina pitkillä merimatkoilla, mutta ensimmäisellä viikolla jopa suihkutkin olivat päivittäin käytössä. No, sentään albatrossit liitelivät.

Merkittävä porukan humöörin ylläpitäjä on byssa, laivakeittiö. Aavalla merellä vaihtuu pelkästään vuorokauden aika, säätila ja laivapäiväkirjan positsuuni. Merenkulkijan päivässä vaihtelu tulee byssasta tekijöinään stuju ja kokit. TIVANOn tuju Reima oli ilmiselvästi kutsumusammatissaan, kuin pappi saarnastuolissa.

”Katsos, kun aamulla keittää riisivelliä, niin siitä porukat tykkää. Kun keittää vähän reilummin, voi ylijäämästä päiväkahville leipoa riisipiirakoita. Niitä porukka syö niin paljon, ettei kellään myöhemmin kovin nälkä olekaan. Silloin on hyvä pitää grilli-ilta. Laittaa vähän sisäfilettä tarjolle, kun ei ne paljoa jaksa syödä. Tekevät itse ruokansa ja pyssäporukka pääsee vähällä. Ja redari on hyvillään, kun ruokaraha pysyy pienenä.”

Aamuisin Reima ei tarjonnut pelkkää kauravelliä. Vaihtelevien puurojen ja vellien lisäksi pöytiin kannettiin mitä erilaisimpia valmiiksitehtyjä leipiä: ”Siinä tulee syödyksi vanhemmat kuivuneet leivät, kun kostuttaa ja laittaa päällysteitä”.

Kerran stuju löytyi timpan sapista nikkaroimassa laudoista laatikkoa. Oli odotettavissa Lemin särää, jahka laatikko olisi turvonnut liemenpitäväksi. Ehkei Reiman timpan taidot vetäneet vertoja stujun taidoille. Eräänä yönä kakkonen katseli brygän siiveltä, miten suuri puulaatikko lensi mereen. Lemin särää ei sen jälkeen ollut odotettavissa.

Ainutlaatuinen oli Reiman ideoima ruokalistakokeilu. Joka päivälle oli luotu kolmen aterian menu, josta sai valita makunsa mukaan. Sai halutessaan syödä kaikki kolmekin. ”Kokeille se teettää enemmän hommia, mutta jatketaan niin kauan kuin porukat tykkää, eikä kukaan ole vastaan.”

Vaan eipä mennyt kauaakaan, kun konemestari messiin tullessaan työnsi trasselitukon haalareidensa perstaskuun ja pöytään istuuduttuaan käänteli ruokalistaa:”Perkele, aina pitää valita ja tehdä päätöksiä. Ennen oli paljon helpompi, kun sai syödä, mitä pöydässä oli”. Niinpä kokkien hommat palautuivat ennalleen, eikä tujun tarvinnut enää kirjoittaa ruokalistoja.

Maukkaat muistot ovat lähes kaikista laivakeittiöistä. Toisen suunnan ääripää oli TIVANOn sisarlaivan byssan emännöinti. Aamuisin pruukasi olla ohutta kauravelliä. Viikoksi tehtiin provianttiin ruskeaa soossia. Ainoa, mikä vaihteli oli hernekeittopäivä, joka muissa laivoissa oli torstaisin.

Väliperämiehen päivävahdin puolivälissä kello 14 laivan aikaa oli vahtimiehen hommia kantaa termoskannu brygälle. Siinä kahvin äärellä ei koskaan jutut loppuneet. Välillä oli niin mehevät tarinat, että naputtelin niitä kirjoituskonella paperille ja messiin muidenkin iloksi. Hyvän suosion ansiosta siitä tuli päivittäinen tapa. Jonain päivänä oli jotakin muutakin, kuin korvilla kuunneltavaa työtä, joten ei ollut aikaa päiväkahviin eikä lehden tekoon. Vieläkin muistan yliperämies Tepon etsimässä messistä päivän sanaa ja murheellisen ilmeen hänen kuullessaan, että palkkatyö oli estänyt toimitustyön.

Radiosähköttäjän elo kuivarahtilaivassa pitkillä merimatkoilla oli leppoisaa kuin virkamiehellä valtion hommissa. Muutaman kerran viikossa sähkötettiin kulkutiedot redarille Helsinkiin ja aikarahtaajalle Kiinaan (kiinalaisilla oli erittäin hyvät rannikkoradioasemat). Aamun askareisiin kuului säätiedotuksen kirjoitus. Alkumatkan säät kuului Buenos Airesin asemalta, sitten Cape Townista ja Singaporesta. Pitkin päivää oli kuunneltava tarpeellisia rannikkoradioita, olisiko meille kenelläkään asiaa. Useimmiten ei ollut, mutta joskus saattoi tulla kiireinen määräsataman muutos. Kuukauden vaihtuessa oli laskettava koko laivaväen palkat. Vasta Shanghaita lähestyttäessä olisi ohjelmassa satamapaperit ja porukan rahalista ja porukanvaihtojen ulosmaksut.

Kolmisensataa kilometriä Hyväntoivonniemen eteläpuolella saatiin kiinalaisen aikarahtaajan sähke, että Shanghain sijaan puuvilla viedään Hsinkangiin. Ei ollut Kiinan tunnetuimpia satamia, mutta paikallistettiin Pekingin ja Tientsinin rannikolle. Ei aiheuttanut muutosta matkantekoon.

Sundasalmesta ajoimme Jaavan merelle ja kurvattiin pohjoiseen Singaporeen. Ankkuroitiin iltapimeällä puoli yhdeksältä. Matka jatkui reilun tunnin kuluttua. Porukkaa vaihtui ja heidän mukanaan postia saatiin. Ja päästiin kysymään tulijoilta ”vieläkö Suomessa on Kekkonen presidenttinä”. Freshwater pysyi edelleen ransuunilla, koska vesiproomua olisi pitänyt odottaa liian kauan.

Jos nelikymppiset latitudit eivät möyrynneetkään, kävi huju Etelä-Kiinan merellä. Jo Intian valtamerellä olin kirjoittanut Singaporen lisäksi Australian ja Filippiinien rannikkoradioasemien säätiedotuksia Dinah-taifuunin vaeltelusta ja vahvistumisesta jossain Filippiinien takana (netistä Dinah löytyy). Arveltiin pyörremyrskyn ehtivän pois reitiltämme poiketessamme Singaporessa. Tuohon aikaan sekä hurrikaanit, että taifuunit kastettiin naisen nimellä. Senpä mukaisesti tämä Dinahkin kierteli ja kaarteli kulkiessaan ja Borneon ja Vietnamin välillä tietysti kääntyi suoraan reitillemme.

Melkoisia vesivuoria 130 km tunnissa puhaltava pyörremyrsky kehitti. Kevyt puuvillalasti ei onneksi ole pahimpia laivankeikuttajia. Keula puski aaltoihin kuin kallioon. Fööri kohosi korkealle aallon harjalle ja rymähti sieltä aallonpohjaan. Aina pohjalyönnin alkaessa tuntui, että maha nousee kurkkuun ja jää sinne. Näkyvyys oli olematon pyörremyrskyn pöllyttäessa vesipilviä. Päällikkö lohdutteli pelokkaampia, ettei ”valtamerilaivoja rakenneta pelkästään tyynessä säässä kulkemaan”.

Vanhempi laivakoira Iita viihtyi hiivarissa. Istui ja huojui tyynesti paapuurin siiven lamppukaapin päällä uutsikissä. Välillä tuuli puhalsi korvat taaksepäin kuin Tenavien Ressun lentäessä Sopwith Camelia. Välillä huulet kääntyivät kaksin kerroin ja hampaat oli julmassa irveessä.

Yritin ottaa paapuurin siivellä valokuvia, vaan eiväthän ne kummoisia kuvia ole korkealta nähtynä. Pitäisi mennä alas kannelle ja kuvata aaltoja ylöspäin. Vaan myrsky voi viedä kameran mennessään. Ja kuvaajankin.

Ripustellessani kameraa hyttini kaappiin joku sähkötti sellaisella teholla, että kovaääniset särisivät. Kuuntelin toisella korvalla, että jotakin paikkaa kysellään. Kirjoitin positsuunin lapulle ja perämies tuumaili, että siinähän on melkein meidän paikkamme. Kysymällä selvisi, että jostain laivasta haluttiin puheyhteys. Kutsumerkistä saattoi päätellä paatin olevan jenkkien militäärialus. Tuohon aikaan avomerellä brygän VHF-puhelin pruukattiin pitää suljettuna, joten ainoa yhteyskeino oli sähkötys taajuudella 500 kHz. Päälliköt pääsivät puhumaan keskenään ja kohta puhelun merkityksen huomasi: alettiin kääntyä sivuaaltoon. Jenkkipaatilla oli jotain kulkuongelmia ja pyysivät meitä väistämään kauempaa. Sähkötysyhteydellä kyselin kollegalta laiva- ja kulkutietoja, mutta oli vastaus varsin niukka:”just rolling”.

Joutuessamme ajamaan sivuaaltoon Iita-koiran kanssa katsottiin aallonharjoja välillä yläviistoon. Välillä oltiin niin korkealla, ettei pärskeiden keskeltä merenpintaa meinannut nähdä. Pyörremyskyissä on se hyvä puoli, että keskellä myrskyn silmässä on tovi tyyntä huilausaikaa, ennenkuin rytkys taas jatkuu.

Allakkaan olen merkannut kahdelle päivälle ”Typhoon Dinah”. Taifuuni rantautui Vietnamissa. Aaltojen tasoituttua saatettiin todeta, ettei kummoisia vahinkoja ollut kärsitty. Pentteristä oli lähtenyt luistelemaan iso jääkaappi kiinnityksistään, samoin innostui ryskimään nurkasta nurkkaan päällystön päivähuoneen sohva. Jääkaappi piti edelleen kylmän sisällään ja sohvakin oli istuttavassa kunnossa.

Matka jatkui kohti koillista läpi Formosan salmen. Hsinkangin redille ankkuroiduttiin kymmenien laivojen joukkoon sunnuntaina 16.6. kello 22.55 laivan aikaa.

Makea vesi oli melkein lopussa.

Kuvia laivasta voi selailla linkistä: https://www.aanimeri.fi/piwigo/index.php?/category/638

Brasilian kaupunki Fortaleza (suomeksi linnoitus) on portugalilaisten perustama nelisen sataa vuotta sitten. Rooman paavin tuella tuolloin uusi maailma oli jaettu löytöretkeilijöille kahtia keskeltä Atlanttia: Portugalille länsi, Espanjalle itä.

Nykyisin Fortaleza on monen miljoonan asukkaan metropoli, Brasilian suurimpia. Satama on rakennettu koillisnurkalle niemen suojaan Atlantin aalloilta.Koska oltiin kylmästä Sevillasta tulossa tropiikin satamaan, oli päällikkö sonnustautunut perinteiseen safarikypärään.

Illansuussa meklari järjesti kiertoajelun kylille. Ei jäänyt mielikuvaa, että tuohon aikaan kaupunki olisi ollut pilvenpiirtäjien keskittymä, kuten nykyisin netin valokuvien mukaan. Kierreltiin myös paikalliseen nuorison paikkoja. Innokkaasti Brasiliassakin maalaiset halusivat tulla ihmettelemään valtamerilaivaa. Satama oli aidattu ja porteilla vahdit. Meklarin roopuskan voimalla portit aukesivat kaikille. Saunaankin vieraita vietiin ja makkaraa paistettiin. Siitä sitten jälkeenpäin laivaporukalta kuultiin kikkausta, että deekuja tuodaan tartuttamaan tauteja valkoihoisiin.

Vaikka laivamme oli vasta muutaman vuoden ikäinen, oli sauna jo pitänyt uusia kovan käytön vuoksi. Lauteilla istuskellessaan saattoi silmäillä, minkä laudan timppa oli naulannut seinään aamulla, minkä työpäivän lopulla. Loppupäivän naulankantoja ympäröi jo melkoinen rypäs vasaran harhalyöntejä.

Brasiliassa puhutaan portugalia. Kieli eroaa melkoisesti espanjasta. Merenkulkijoilla ei yleensä kieliongelmia ilmennyt. Varsin pian oppi kiitos ja muut perussanat, tilamaan olutta ja kyselemään hintoja. Vieraat kaupungit tulivat taksikyydissä varsin pian tutuiksi.

Fortaleza jäi taakse jo seuraavana iltana ja parin vuorokauden kuluttua oltiin Recifen laiturissa. Tämä oli se kuuluisa, merikirjoista tutuksi tullut Pernambuco. Täällä oli kyytiin tarjolla enemmän puuvillaa ja koko pääsiäisen jälkeinen viikko vierähti paalien lastauksessa. Keskellä viikkoa iski seudulle ankara rajuilma, mikä viivästytti lastausta. Lauantaina yöllä yhdeltä päästiin jatkamaan matkaa, edelleen etelään. Brasilia on iso maa: nelisen vuorokautta ajettiin, ennen kuin näkyi Santos. Ankkuroiduttiin muutamaksi tunniksi ja sitten luotsi tuli viemään satamaan.

Toisena aamuna Santoksessa kippari koputteli herättelemään hommiin. Laivassa yleensä kaikki semmoinen puuha, mikä ei ollut jonkun muun hommia, kuului radiosähköttäjälle. Nyt piti käydä laiturilla kuvaamassa rautatievaunuissa olevia puuvillapaaleja. Perämiehet olivat huomanneet, että osa puuvillapaaleista oli homeessa. Lastiamme oli junilla tuotu eri puolilta Etelä-Amerikkaa. Tiedä kuinka kauan oli matka kestänyt viidakon kuumuudessa ja kosteudessa.

Elettiin sitä aikaa, jolloin kauppalaivan päälliköllä oli valtaa ja vastuuta: päällikkö kielsi homeisten paalien lastauksen. Meklari kehitytti ja toi laivalle valokuvani. Toiset kopiot lähetettiin lentopostina Kiinaan (siihen aikaan kirjeposti kulki) aikarahtaajalle tutkittavaksi. Laiva siirrettiin illan pimeydessä laiturista redille ankkuriin odottamaan rahtaajan ratkaisua.

Aamulla ripustettuani säätiedotuksen naviskan koukkuun tuli silmäillyksi ankkuripaikkamme maisemia. Varsin lähellä levittäytyi Santos pilvenpiirtäjineen ja hiekkarantoineen. Erikoiselta näytti kerrostalojen rypäs. Hiekkarannan takana korkeat talot vaikuttivat olevan vinossa vähän eri suuntiin. Koska laivassa ei ole vatupassille käyttöä, tähtäiltiin erilaisilla kulmaimilla tornitaloja. Olisivatko olleet, kuten sanassa sanotaan, hiekalle rakennettuja.

Ankkurissa makailu on rauhallista, mutta pitkästyttävää. Satamaluotsi voi tulla milloin hyvänsä, joten jatkuvasti on laivassa oltava lähtövalmius. Radiohytistä sai ison luukun auki brygälle, ja siellä perämiesten kanssa kahvia ryypiskellessä ja näkymiä kiikaroidessa kuuli radiot, oliko jollakin asiaa.

Yhtenä ajankuluna oli arvailu, mikä redillä olevista laivoista pääsee seuraavaksi laituriin. Nähtiin myös LASH-laiva, ”lighter aboard ship”. Konttien kanssa kilpaili 50-luvulla kehitetty systeemi, jossa pieniä koneettomia proomuja hinattiin emäaluksen perään, mistä ne vinssattiin kyytiin jonnekin kauemmas kuljetettavaksi. Suomessakin sellaisia rakennettiin Neuvostoliittoon. Kontti, mikä voitiin nostaa kuorma-auton kyytiin, vei kilpailussa voiton. Muutama vuosi myöhemmin kuvasin Panaman kanavassa maailman suurimman konttialuksen. Japanilainen KUROBE MARU pystyi lastaamaan 1826 konttia. Nykyisin kuskataan jo yli 24 000 konttia yhden laivan kyydissä.

Silloin tällöin meklari poikkesi pienellä moottoriveneellä kertomassa kuulumisia. Kerran hän toi nähtäväksi paikallisen sanomalehden, jonka etusivulle oli päässyt kuva laivastamme. Juttu kuului kertovan suurista kustannuksista, mitä koitui redillä lorvimisesta. Brasilian cruzeiro ei ehkä ollut kovin arvokas valuutta, mutta paljon oli portugalinkielisessä jutussa nollia numeroiden perässä.

Parisen viikkoa vierähti, kunnes toukokuun ensimmäisenä maanantaina luotsi opasti ankkuriin lähemmäksi satamaa. Varhain tiistaiaamuna ajettiin jokea pitkin jälleen entiseen laituripaikkaan. Puuvillan lastaus jatkui. Samat homehtuneet paalitkin kelpasivat kyytiin.

Joen rannan laiturit olivat aivan kaupunkikortteleiden vieressä. Eräänä varhaisena aamuna kuljin asioita toimittamaan keskustaan, kun joku huhuili kadunvarren baarin terassilta. Konemestari siellä istui aamua avaamassa. Joku paikallinen oli hänellä juttukaverinaan ja apua tarvittiin. Paikallisen olisi pitänyt kiireesti päästä autollaan Sao Pauloon. Matka lie suunnilleen sama kuin Kuopiosta Lapinlahdelle. Kumpikaan ei ollut ajokunnossa joten heidän mielestään minä olisin sopiva kuskiksi. Minulla ei tuohon aikaan ollut ajokorttia, enkä ollut autoa ajanut. Vaan eipä se olisi haitannut. Kyytiläiset olisivat kyllä neuvoneet. Kun jatkoin matkaani, toiset jäivät etsimään ratkaisua neuvoa-antavista.

Viikonloppuun menessä oli laiva täysi luukunkarveleita myöten puuvillapaaleja. Sunnuntaiaamuna ankkuroiduttiin redille kolmatta kertaa. Odoteltiin yhteen laivan generaattoreista tasasuuntaajaa, mikä saatiinkiin kyytiin seuraavana päivänä.

Maanantaina 13.5.1974 kello 14.40 suunnattiin kohti Shanghaita. Väliperämiehen laskujen mukaan oltaisiin perillä kesäkuun puolivälissä.

Kuvia laivasta voi selailla linkistä: https://www.aanimeri.fi/piwigo/index.php?/category/638