Timo Sylvänne

Alkuun muistin virkistämiseksi viikon takaisen kertomuksen viimeinen rivi: ”Sevillan bunkkerikaijasta pääsimme matkaan Vilhon päivänä kello 16.12.”

Jo seuraavana päivänä edessä aukesi Välimeri, kun ohitimme Gibraltarin kallion. Englantilaisten hallitsemalla alueella toimi Gibraltar radio, kutsumerkki ZDK.

Ensimmäisen siviiliradioyhteyteni pidin kesällä 1971 OFZG >< ZDK. Oli Lauttasaaren kipinäkoulusta kesäloma. Kesätyön olin saanut junkiksi Wihurin tankkilaivaan. Vapaa-aikoinani laivan kipinä ja oppi-isäni teetätti radiohytissä kaikenlaisia hommia: opetti palkanlaskun, kuunneltiin ranta-asemien liikenneluetteloita, kirjoiteltiin säätiedotuksia.

Kun oli haettu öljylasti Mustaltamereltä ja ajettiin Välimereltä Atlantille, sain lähettää tr:n 500 kHz sähkötystaajuudella. Näinhän se suunnilleen meni:

finnish tanker presto fm batumi bnd turku eta 20/7 +

Tr – Tanskasen Esko muistaakseni sen tulkitsi ”trip/travel/transport tms. report” – oli radiosähköttäjien epävirallista kulkutietojen välitystä. Ainakin itselläni oli tapana aina ilmoittaa Helsinkiradioon, kun lähdimme jostain jonnekin ja kun sinne jonnekin saavuttiin. Gibraltarin rannikkoasemalle sai ilmoittaa tai olla ilmoittamatta. Perämiehet saattoivat verestää yön pimeydessä vilkkuvalolla morsetusta Kallion kanssa.

Vastikään luin kirjan, jossa kerrottiin kallion saaneen nimensä 1300 vuotta sitten arabikenraalilta:

”Huomattava osa niemimaata oli ollut arabien hallinnassa jo yli neljä vuosikymmentä siitä lähtien kun kenraali Tariq bin Ziyad oli johtanut pääasiassa berbereistä koostuvan noin seitsemäntuhannen miehen armeijansa Pohjois-Afrikasta sinne ja lyönyt kristityt länsigootit. Kenraali joukkoineen teki maihinnousun keväällä 711 ja rakensi linnoituksen kallioille, joka kantaa edelleen hänen nimeään, Jabal al-Tarig eli Gibraltar.” (Jonathan Lyons, Viisauden talo – Länsimaiden arabialainen perintö.)

Gibraltariin tultaessa – kummasta suunnasta tahansa – oli vanhempien merenkulkijoiden vastuulla muistuttaa ensi reissun porukkaa, että hytissä kaikki on tukevasti surrattava kiinni. Putous salmessa aiheuttaa niin kovan täräyksen, että herkemmät tavarat särkyvät, jos pääsevät tipahtamaan turkille.

PATRICIA oli ensimmäinen työpaikkani, missä oli syntetisaattori lähetin. Keskellä konsolia oli loota, missä vierekkäin oli seitsemän pyöritettävää namiskuukkelia. Niillä pystyi säätämään halutun lähetystaajuuden. Kun sen jälkeen painoi viritysnappulaa, alkoivat selän takana nurkassa lähettimen sähkömoottorit pyöriä ja etsiä lähettimen pääteasteelle ja ulkona mastontopeissa olevalle vaijeriantennille ihanteellisia asetuksia.

Aiemmissa laivoissani oli radiovastaanottimissa ollut lasiset ikkunat, missä säätönupilla liikuteltava viisari siirtyi eteen- tai taaksepäin. Joihinkin ikkunoihin oli muinaiset kollegat piirrelleet tussiviivoja, mistä kohtaa löytyi tiettyjä rannikkoradioasemia. Yhden tussiviivan alta kuului kymmenittäin eri rantaradioiden lähettimiä, mutta ainakin jostain sieltä päin etsittävä asema löytyi. Nyt ITT-Mackay Marine vastaanottimeen pystyi pyörittelemään halutun taajuuden ja digitaalinäyttö kertoi, mikä jaksoluku oli kuuntelulla.

Suomalaisten kauppalaivojen radiosähköttäjäillä oli tapana pitää keskinäisiä yhteyksiä ns. juorutunnilla. Kello 13.30 GMT taajudella 12630 kHz sähköteltiin OHFF-kutsua. Bandilla enimmäkseen kuului Henry Nielsenin villinlinjan paatteja. Kerrottiin kulkutietoja, vaihdettiin miehistöluetteloita ja tärkeimpänä välitettiin viestejä niille, jotka eivät huonon kuuluvuuden vuoksi saaneet itse yhteyksiä. Kipinöiden talkoo varmisti, että kaukanakin huonoilla kuuluvuusalueilla kulkevat laivat saivat tiedon määräsataman muutoksista. Tällä vapaaehtoisella toiminnalla oli redarille melkoinen taloudellinen merkitys.

OHFF-juorutuntiaika oli myös puhetaajuudella 12429,2. Tällä uudella syntikkalähettimellä pääsi sielläkin ääneen. Tokihan puhumalla asiat selkiytyivät nopeammin kuin sähköttämällä. Silti sähkötystaajuudelle vaihdettiin, jos oli sähkeitä välitettävänä.

Uutuus oli myös komentosillalla oleva radiopuhelimen hätätaajuuden 2182 kHz vastaanotin. Perämiehet kytkivät laitteen mykäksi, niin hillitöntä oli huuto ja eläimellinen metelöinti kalapaattien ja muiden ilman radiosähkötysasemaa kulkevien alusten yrittäessä puhelinyhteyksiään. Alarmisignaalin vastaanottaessaan laite kytki kovaäänisestä kuulumaan metelin. Yleensä kukaan ei ollut hädässä. Hätämerkillä yritettiin herättää huomiota omille kutsuyrityksille.

Ensimmäinen konemestari Pentti Huttunen muistelee merimatkan alkua:
”Heti ensimmäisten meri-illallisten aikana pääkone sai astmakohtauksen, kun konehuoneen flektit pysähtyivät ja palopellit sulkeutuivat. Istuttiin juuri sillä hetkellä koko porukka - valvontahuoneessa olevaa konekolmosta lukuunottamatta – ruokailemassa. Messin puhelin pärähti. Loukasmäen Jussi soitti valvomosta, että koneen turbo rupesi vinkumaan ja pääkoneen kierrokset putoavat. Perämies brykältä ilmoitti korsteenin työntävän paksua lakritsia ilmoille.

Rynnättiin koko mestariporukka plus takuumestari konehuoneen ovelle. Ovi piti helvetinmoisen vihellyksen. En muista enää, kuka meistä painoi oven kahvaa. Konehuoneesen päin avautuva ovi reuskahti voimalla auki. Pääkoneen turbo oli repinyt konehuoneeseen voimakkaan alipaineen pysähtyneiden flektien ja sulkeutuneiden palopeltien takia.

Joukossamme ollut espanjalainen takuumestari tuntui tietävän heti kuviot, kun ihmeeksemme ryntäsi saman tien takaisin messin suuntaan, palasi valvomoon heti perässämme ja alkoi painella flektejä käyntiin. Pääkoneen hengitys palautui pikku hiljaa normaaliksi ja me kiipesimme lopettelemaan kesken jäänyttä illallista.

Syödessä suoritettu "Root Cause Investigation" paljasti, että kokki oli byssää sulkiessaan nyrkittänyt rasvaimurin punaista hätäpysäytysnappia tarkoituksenaan pysäyttää imuri. Ei viitsinyt ottaa muutamaa lisäaskelta painaakseen normaalia stop-nappia. Onneksi, koska siinä paljastui piuhojen vikakytkennät. Takuumestari myönsi, että vika oli huomattu viimeisten testien aikana, mutta jäänyt korjaamatta. Korjasi yön aikana itse ja aamulla testattiin systeemi toimivaksi.”

Tällä yhdellä konestopilla saavuttiin Tarantoon pääsiäispäivän iltana kello 19. Töijättiin suoraan laituriin. Harvinaista oli, että villin linjan laiva pääsi ilman redillä ankkurissa odottelua suoraan laituriin. Yhtä harvinaista oli, ettei jossain vaiheessa matkaa ollut konestoppia: pääkone – meillä 11 500 hevosvoiman espanjalainen Sulzer - pysähtyi yllättäen omia aikojaan tai konemestarit pysäyttivät hallitusti jotakin remonttia varten.

Italian saappaan pohjalla kantapään koron etupuolella on Taranton kaupunki. Wikipedia kertoo:”Taranto on kaupunki Apuliassa Etelä-Italiassa Tarantonlahden rannalla.” Nykyisin asukkaita parisataa tuhatta. Lastaamisemme aikaan 46 vuotta sitten oli väkeä varmaankin vähemmän.

Koko Etelä-Italia on ollut jo vuosisatoja köyhää aluetta, jonka elättämisestä pohjoisen porukat haluaisivat eroon. EU-rahoitusta alueelle on mittavasti suunnattu. Vastikään Yle selvitteli, missä määrin köyhäinapu menee suoraan mafialle.

Aina ei ole ollut näin. Noin tuhat vuotta sitten Etelä-Italiaa ja Sisiliaa hallitsivat normannit, alunperin Skandinaviasta lähteneet viikingit. Roger ja Vilhelm kuninkaat nostivat valtakuntansa kukoistukseen, jolle vain arabien rikkaimmat alueet vetivät vertojaan. Kuninkaat loivat oikeusvaltion ja suvaitsivat kaikkia uskontoja. Virallisina kielinä olivat latinan lisäksi arabia ja kreikka. Oppineita haalittiin kaikkialta tunnetusta maailmasta.

Kuningas Roger II:n hovissa Palermossa vuonna 1154 valmistui arabimaantieteilijä Abu Abdillah Muhammad al-Idrisin johdolla maailmankartta, karttakirja ja satojen kilojen painoinen hopeinen karttapallo. Kartasto oli käytössä vuosisatoja. Kolumbuksen kerrotaan etsineen Intiaa näiden karttojen avulla. Nykyisen Suomen paikkakuntia arvellaan karttaan merkityn: Turku, Häme, Auransuu.

Normannikuninkaiden suku sammui, kun Vilhelm II ”Hyvä” kuoli ilman perillisiä. Valtakunnassa alkoi valtataistelu. Katoliset karkoittivat islamilaiset ja juutalaiset, tai myivät heidät orjiksi. Maahanmuuttajia ei suvaittu.

Laivamme oli töijätty kaupungin keskustaan. Kävelymatkan päässä oli vanhaa kaupunkia: ränsistyneitä synkkiä kivirakennuksia, kapeita kivettyjä katuja ja kujia. Pimeällä oli pimeää, ei monestakaan luukusta valo tuikkinut.

Tarantossa vaihtui päällikkö. Oli käyty paikallisessa kalaravintolassa ja ruokalistalla oli ollut ostereita. Muille seurueessa ei terveysongelmia ilmaantunut, mutta kippariin iski keltatauti. Triomme rumpalista tuli uusi päällikkö. Suomesta laitettiin yliperämies tilaukseen.

Pääsiäisen jälkeen alkoi lastaustyö. Pakistanilaiset olivat ostaneet Italiasta putkia: mustia, ehkä 30 senttiä halkaisijaltaan, puolenkymmentä metriä pituudeltaan. Olisikohan ollut tavarasta pulaa, kun jo seuraavan viikon lopulla laiva vietiin redille ankkuriin.

Viikonloppu maattiin ankkurissa. Oli aikaa laadukkaalle musiikille. Patricia trio järjesti laivaväelle konsertin miehistön päivähuoneessa. Täkkikolmosen kanssa oli hoksattu, että messeissä ja muutamissa hyteissä olleet yleisradiovastaanottimet olivat hyviä kitaravahvistimia. Kun volyymin pyöritteli täysille, lähti kunnon särösoundi. Sen päälle oli hyvä kiljua rokkenrollia. Kitarasoolotkin kuuluivat asianmukaisesti.

Kun selailee ensimmäisen konsertti-illan valokuvia, vaikuttaa porukka hämmentyneeltä. Voisi jopa tulla mieleen, että ovat ”käskystä paikalla”. Henry Nielsenin laivoissa ei ollut kovin jyrkkiä hierarkiaeroja. Ehkä oli vielä vähän totuttelemista, että päällystö päällikköä myöten vietti yhteistä laatuaikaa miehistön tiloissa. Tai sitten ei ohjelmistomme vielä sytyttänyt. Tangoja ja humppiakaan ei soitettu. Myöhemmin voitiin todeta, että yleisön osallistumisessa tapahtui mittavaa kehitystä.

Kesken konserttimme laivalle ilmaantui uusi yliperämies. Myöhemmin, siirryttyään päälliköksi, hän toi trioomme uusia tuulia.

Maanantaina Markun päivän iltana töijättiin jälleen Taranton putkikaijaan. Siitä ylihuomenna oli pakistanilaisten tavarat kyydissä ja lähdettiin ajamaan kohti Karachia. Suezin läpi. Kanava oli ollut auki jo pari vuotta.

Linjakaste

Tuhdilla kahdentoista solmun vauhdilla oli ETA (estimated time of arrival eli arvioitu saapumisaika) Shanghai elokuun alussa. Bunkrauspaikkoja matkalla olisivat Las Palmas, Port Louis Mauritiuksella ja Singapore. Freshwater (juomavesi) ja proviantti (muona) olivat myös ostoslistalla. Yleensä merellä viikon parin matkan jälkeen vesi laitettiin ransuunille: hanoista tuli vettä vain määrättyinä aikoina.

Näin vanhassa laivassa ei ollut evaporaattoria tekemään merivedestä juomavetta. Jo 70-luvulla rakennetuissa laivoissa pääkoneen lämpöä käytettiin meriveden tislaamiseen makeaksi vedeksi.

Las Palmasin jälkeen päiväntasaajan kaste tuli yleisimmäksi puheenaiheeksi. Olin ajellut vain Euroopan ja Pohjois-Amerikan vesillä, ja kuuluin suosiolla kastettavien listalle. Osa porukasta oli kiertänyt maailmaa niin ristiin rastiin, ettei heidän linjanylityksiään kukaan kyseenalaistanut. Sitten oli joitakin arveluttavia tapauksia, jotka epätoivoisesti yrittivät selostaa seilauksiaan ja vakuuttaa kuuluvansa aiemminkastettujen joukkoon.

Kastejuhlamme oli hyvin perinteiden mukainen.

”Pitäis sitte lähtee”, totesi matruusi Matti Toivanen kongilta radiohytin kynnyksen takaa. Jussin eli Helsinkiradio/OFJ:n trafiikkilista oli juuri loppunut, eikä sieltä meitä kukaan kaipaillut. Kiinalaisella rahtaajalla Shanghairadiossa ei ollut meille asiaa. Ei voinut muuta kuin kirjoittaa radiopäiväkirjaan vahti loppuneeksi ja lähteä matruusin saattelemana laskeutumaan ahteriin päin kohti nelosen luukkua (keulasta laskien neljäs luukku. Tässä laivassa miidsipin takana).

Nelosen ruuman luukulla oli kastajaiset jo lopuillaan ja tunnelma sitäkin korkeammalla. Neptunus joukkoineen riemastui, kun vielä yksi onneton tuotiin kiusattavaksi. Riisuutuminen kävi nopeasti, kun siirsi muoviset kusiluistimet pois varpaanvälistä ja tiputti shortsit päältä. Sitten pelkkä iho ja ihokarvat asusteena konttaamaan nelosen pressulle levinneeseen valkoiseen vaahtoon.

Ensimmäisellä rastilla piti tähystää taivaalle niska kenossa kiikariksi sidottujen kaljapullojen läpi. Silmien kirvelystä päätellen kaljan sijaan pulloihin oli varmaankin vaihdettu suolavettä tabascolla terästettynä. ”Mitäs sieltä näkyy?” tivattiin tiukasti. Kun ei ensimmäisellä kerralla näkynyt mitään, piti tähystää uudelleen, muttei näkyvyys siitä parantunut. Kolmannella kiikaroinnilla joku kuiskasi ”Etelän Risti” ja tosiaan: selvästihän sieltä näkyikin Etelän risti, ja niin oli ensimmäinen tehtävä läpäisty.

Seuraavalla suorituspaikalla tuli reilusti valkoista vaahtoa päälle. Ilmeisesti koko loppuvarasto, koska olin viimeinen kastettava. Suolavettä taisi olla tässäkin shampoossa, kun ei silmien kirvellys hellittänyt. Silmäpuoli rättipäinen Neptunuksen parturi kolkutteli suurilla puusaksilla päätä. Apumies tökki erilaisilla putkenpätkillä sinne sun tänne selkään ja mahaan ja oli tarkasti kuulostelevinaan.

Konttaus jatkui Neptunuksen puhvettiin. Kauhalla työnnettiin suuhun pari epämääräistä mönttiä jotakin väkevää sotkua. Olihan se kysyjille myönnettävä, että tulista oli ja niinpä kyytipojaksi kaadettiin vielä väkevämpää litkua. Jälkeenpäin kuulin, että muille riitti yksi annos. Jakelijana toiminut puolikas oli minulle varannut tuplamäärän. Ehkäpä siksi, kun olin lokannut hänen rahatilauksensa Las Palmasissa, kun saldoa ei enää ollut.

Sitten oli viimeinen konttaus kuninkaallisten eteen. Neptunuksen vaimon varpaat oli varmaankin uitettu pilssivedessä ja pyssän jätetynnyrissä hajusta ja mausta päätellen. Itse Neptunus oli niin liikuttunut ja uupunut, ettei enää jaksanut tuomiotaan julistaa. Kokeet oli varmaan läpäisty, kun pari levankimiestä veteli jäteöljyn näköistä bitumia kokovartalopesuna. Kun oli tarpeeksi harjattu ja sudittu, käsistä ja jaloista kiinni: ”Yks, kaks kolme hiiop”, huudoin lensin selälleni luukun vieressä kannella olevaan suureen, vedellä täytettyyn laatikkoon.

Kasteen jälkeen suurin urakka oli yrittää päästä eroon näistä kaikista sotkuista iholla. Sitkeä saunominen ja tarmokas harjaaminen porukassa muiden kastettujen kanssa irrottivat enimmät tervat lauteille. Kahden tunnin vapaavahdilta ehdinkin seuraavaan radiovahtiin vaatteet päällä. Mutta vielä puolen vuoden päästä löytyi jostakin ihopoimusta muistoja tervauksesta.

Sitkeiden sotkujen siivoamiseen kului suihkuvettä siinä määrin, että vesiransuunia piti kiristää. Mauritiukselle asti suihkut olivat suljetut ja hanoista tuli vettä tiettyinä aikona muutaman minuutin ajan.

Myöhempinä vuosina päiväntasaaja ylitettiin useimmiten ilman kummempia juhlintoja. Joskus taas kastejuhlajärjestelyitä piti perua ankaran vastustuksen vuoksi. Päällikölle vietiin vetoomuksia ihmisoikeuksien loukkauksesta lähetettäväksi Yhdistyneitä Kansakuntia myöten. Joskus hyvässä yhteishengessä saatiin juhlat järjestetyksi.

Sellainenkin harvinaisuus tapahtui, että ollessani Neptunuksen seurueessa edessäni kumarteli ja konttasi vanha seilauskaveri, joka oli ollut omassa kasteessani tervaamassa selkääni. Hänkään ei ollut silloin aiemmin ylittänyt linjaa, mutta oli vakuuttavilla tarinoillaan saanut muut uskomaan päinvastaista. Vaan mieltä oli jäänyt jäytämään, ettei semmoinen ole mikään oikea skönäri, jota ei ole päiväntasaajalla tervattu.

Nykyisin näkee Linjakasteesta kuvia, missä arvokkaasti kannella juhla-asussa kohotetaan juomalasia ja sen jälkeen ollaan olevinaan Neptunuksen parvea. Perinteisessä oikeassa kasteessa ei vaatteiden sisään piilouduttu. Kauppalaivastossa oli tasa-arvo naisilla ja miehillä niin palkoissa, kuin linjakasteessakin: kiskot tervattiin sisäpuolelta riippumatta siitä, oliko pääteasemalla toppari vai tunneli."

PS. Olen lähettänyt Mauritiukselta kirjeen kotiin, päiväys 9.7.1972. Päiväntasaajankasteesta olen kirjeessä muistellut seuraavaa:

Päiväntasaajalla pitivät niitä kasteitaan. Ovat vain niin saamatonta väkeä, että oli vähällä jäädä pitämättä. Mutta kun kovasti jankutin asiasta niin sitten saivat järjestetyksi. Oli monenmoista ahtia ja neptunusta ja piti konttailla ympäri kantta. Sitten piti katsoa kiikarilla ja nähdä Etelän Risti. Kiikari oli tehty kahdesta kaljapullosta, jotka olivat täynnä saippuavettä. Oli pahanmakuista pilleriä ja vielä pahempaa juomaa. Ja terva oli niin sitkeää että puoli tuntia sai käyttää vahvoja pesuaineita ja seistä suihkussa, ennenkuin lähti pois. Sitten kirjoitin tervatuille todistuksen. Siitä tuli kai hieno, koska aikaisemmin ylittäneet ja ilman todistusta olevat (ja luultavasti tervaamattomat) sitä hinkuivat myös kovasti. Muttei anneta ilman tervausta. (kastetodistukset olin tilannut Merimiespalvelutoimistosta, kun tuli tieto Kiinanmatkasta). Tosin yhdelle tervaamattomalle matruusillekin piti kirjoittaa, kun oli valittanut päällikölle niin sitkeästi, että päällikkö määräsi.

Moottorilaiva PATRICIA luovutettiin omistajalleen Irenen päivänä 1977 Astilleros Españoles telakalla Sevillassa. Laiva oli laitettu alulle edellisenä kesänä heinäkuussa. Vesillelasku oli marraskuussa Kaisan päivänä. Nyt laiva oli niin valmis, että tilaaja hyväksyi ostoksensa. Ahterin lipputankoon Espanjan lipun tilalle vaihdettiin Suomen lippu.

Laivan omistaja oli Gustav Paulig Oy, eli sieltä oli lyöty rahat tiskiin. Kahvi-Paulig maksoi Henry Nielsenille kaupan neuvottelusta, rakennusvalvonnasta telakalla, sekä kaikesta laivan operointiin liittyvästä, kuten rahtauksesta, miehityksestä ja kunnossapidosta.

Gustav Wilhelm Paulig (20. heinäkuuta 1850, Lyypekki – 9. helmikuuta 1907 Helsinki) oli Paulig-kahvipaahtimon perustaja. Hän oli parikymppisenä tullut Suomen suuriruhtinaskuntaan, eli oli joidenkin suomalaisten nykyisin karsastama maahanmuuttaja. Aluksi löytyi konttoritöitä Tampereella. Pian aloitti oma siirtomaatavaroiden eli ”kolonian tavaroiden” maahantuontifirma Helsingissä. Nimi Gustav Paulig alkoi näkyä monen höyrylaivayhtiön osakkaana. Joissakin varustamoissa toimitusjohtajanakin.

Ennen tätä nyt luovutettavaa laivaa Henry Nielsenin hoidossa oli ollut Pauligin omistama tankkeri, jolla oli kuvaava nimi MINI. Sitten yhtiölle tuli Sevillasta PAMELA ja PATRICIA. Suomessa valmistuivat isommat tankkilaivat PAOLA ja PARITA. Maailmalta ostettiin kymmenisen vuotta vanha tankkilaiva PAMINA, jota oli edeltänyt samalla nimellä Sevillan bulkkeri, alun perin Kaukomrkkinoiden KAUKO. Pauligin laivahankinnat jatkuivat, kun Suomessa sallittiin mukavuusliputukset. Paulig perusti veroparatiisiyhtiöitä laivojensa omistajiksi.

Ms PATRICIAn kooksi oli mitattu 196.02 m x 24.26 m x 11.12 m (pituus x leveys x syväys.). Espanjalaisen Sulzer dieselmoottorin teho oli 11 550 hevosvoimaa. Laivaväkeä oli pestattu 29 merenkulkijaa. Noin kolmasosa oli naisia. Yksi täkkäri ja muut pyssäporukkaa.

Yhdeksän sisaraluksen nimet olivat: ALTANO, CALDERETA, FORANO, KAUKO (myöhemmin Pauligin omistamana PAMINA), LEVANTE, LITA (2), MATAI, NAN FUNG, PAMPERO.

Ensimmäisenä Sevillan bulkkereista lähti tienahommiin MATAI, vuoden 1975 alussa. Neitsytmatka oli viljakuorma Norfolkista Naantaliin. Sana matai on tahitilainen luoteistuuli. Tarkoittaa myös piällysmiestä tai -naista, kuin myös erilaisia kasveja. Suurin osa Nielsenin hoitoon tulleista laivoista oli tuulen nimiä. Kuten NAN FUNG, joka lienee kiinalaisten etelätuuli. Laiva ehti olla vain puolisen vuotta Nielsenin töissä vuonna 1975, kun sen osti Karjalan poikii oleva laivanvarustaja Ilmari Tuuli.

Lipunvaihto oli juhlallinen tilaisuus. Ensimmäistä kertaa urani aikana arvelin olevan aihetta pukeutua radiosähköttäjän virkapukuun. Messissä aiheesta virisi keskustelu. Väliperämies ilmoitti innokkaasti ja perusteli sydämeenkäyvästi haluavansa lainata uniformuani. Olimme kai suunnilleen saman kokoisia ja saimme samaa kahden kultaisen kaluunan mukaista samaa palkkaa. Minulle passasi juhlaan pukeutua lentomatka-asustukseeni: kauluspaita, kravatti, kulmahousut ja ylioppilaspuvun takki. Ensimmäisen perämiehen juhla-asuna oli radiosähköttäjän virkapuku.

Ahteritäkin tangosta viirattiin Espanjan lippu alas. Suomen lippu hiivattiin tilalle. Arvokkaita vieraita juhla-asuissaan kunnioitti arvokkasta juhlaa läsnäolollaan. Salongissa oli tarjolla herkkuja, syötävää ja juotavaa. Näiden herkkujen jälkeen laivan pyssäporukka aloitti aherruksensa ja päästiin aterioimaan messeissä laivaruokia.

Juhlavieraista tunnistin Henry Nielsenin toimitusjohtajan Berndt Aminoffin. Laivaporukoiden joukossa hän oli pidetty ja arvostettu. Hän ymmärsi, että laivoja ajoivat ihmiset, eivät tilikirjojen numerot. Sain kunnian sanoa toimitusjohtajalle käsipäivää. Kun ei ollut yllä virkapukua piti esittäytyä, miksi olin paikalla.

Berndt Aminoff oli aloittanut Henry Nielsenin toimitusjohtajan 1963. Hän oli innokas lentäjä. Kun yritysjohto matkasi eri puolilla maailmaa oleville laivoille, ohjasi toimitusjohtaja lentokonetta. Nielsenin viimeinen lentokone oli Falcon 10.

Henry Nielsenin oman lentokoneen myynnin jälkeen toimitusjohtaja Aminoff jätti yhtiön ja jatkoi lentämistä eri puolilla maailmaa. Hänen lentäessään postia kaksimoottorisella Piper PA-31-310 Navajo-rahtilentokoneella (OH-PNP) 18.8.1982 (Ilmailuhallituksen onnettomuustutkintaraportti ) syttyi ohjaamo palamaan Joensuuta lähestyttäessä. Lentäjä hyppäsi koneesta ilman laskuvarjoa. Pitkällisten etsintöjen jälkeen (mm. maakunnan papit olivat organisoineet oman etsintäryhmänsä) ruumis löytyi suosta, monen metrin syvyydestä. Onnettomuuden ajankohdaksi on mainittu myös päivämääriä 2.10.1982 ja 21.4.1983, jotka ovat virheellisiä (ks. www.aanimeri.fi/HenryNielsenhistoria).

Ensimmäinen konemestari Pentti Huttunen sai luovutuspäivänä hommakseen tarkastaa kaikki tankkien rakenteiden reklamaatiot. Varsinaiset tankintarkastajat olivat edustamassa lipunvaihdossa, joten koneykköstä pyydettiin sijaiseksi. Mukaan lähti joku telakan pomoista, jolle Pena antoi kynän ja vihkon kirjattavaksi ylös mahdollisia tekemättömiä korjauksia. Kun laivan molempien sivujen tankit oli kontattu läpi ja korjattavaa vielä löytynyt, oli pomon kirjanpitovihko tyhjä. Ilmeni, ettei noin 40-vuotias espanjalainen mies osannut kirjoittaa. Ilmeni myös, ettei ollut mitenkään harvinaista, ettei Francon diktatuurin jäljiltä kansalaiset osanneet lukea eivätkä kirjoittaa. Nykyäänhän Suomessakin saattaa saada yliopistotutkinnon ilman kelvollista kirjoitustaitoa.

Kun laiva oli luovutettu, oli kiire päästä matkaan. Resitur-hotellin kautta poikkesi bussi tuoden Suomesta lennätettyä porukkaa. Saattoi olla, että bussilla tuotiin myös valvontahommissa olleiden kamppeet hotellista laivalle. Oma hommani oli teroittaa kaikille, että välittömästi laivalla oli tuotava passit radiohyttiin, jotta sain crewlistat kirjoitetuiksi lähtöä varten.

Ei ollut niin kiire, etteikö kaiken kantamisen ohella matruusiksi mönsträtty Raimo Lappalainen olisi ehtinyt silmäillä ympärilleen telakan rannassa. Jätepuukasasta löytyi passeli pattinkinpätkä, mistä jobinsa aikana Rami veisti laivan pienoismallin.

Suomesta oli sipsu (laivakauppias) tuonut kuorma-autollisen provianttia, varaosia ja kaikkea muuta laivan kuljetukseen tarvittavaa. Melkoinen puuha oli siirtää kaikki tavara ylös tyhjään laivaan. Telakan vieressä oli bunkkerikaija (laituri polttoaineita varten), johon laiva haalattiin (kiskottiin omilla naruilla ja vinsseillä) lipun vaihdon jälkeen.

Olen kirjoittanut Suomen radiosähköttäjäliiton lehteen kuvauksen (ks. kuvaliite), millaista oli asua ja tehdä töitä uudessa laivassa. Nuo meteliongelmat olivat jo ehtineet unohtua. Edelleen on kirkkaana mielessä, kuinka suomalaisissa laivoissa pruukasi olla ongelmia jääilman kanssa. Aina eivät konemestarit kiirehtineet jääkoneen käynnistyksessä. Kun ilmastointi sitten toimi, oltiin jo siirrytty kuumilta vesiltä kylmään säähän. Vanhemmissa laivoissa ilmastointi oli kovin nimellinen ja aiheutti lähinnä murheellista mieltä huonon tehonsa vuoksi. Tämän laivan ilmastoinnissa ilmeni laitevikoja, eikä varaosia ollut kovinkaan äkkiä saatavilla.

Lappalaisen Rami muistaa myös myös kilisevät peltiset kattolevyt. Miehistökongilla osa niistä ajon aikana tippui alas turkille. Sittemmin pysyivät katossa tukevan naulauksen/ruuvauksen jälkeen. Pentti Huttusen hytin kattolokeroihin oli jätetty kourallinen laakerin kuulia. Jonkun muun hytin katosta löytyi viinipullo.

Laiva oli rahdattu neitsytmatkalleen viemään putkia Italian Tarantosta Karachiin. Sevillan bunkkerikaijasta pääsimme matkaan Vilhon päivänä kello 16.12.

Kuvitusta tarinaan

Raahen rautaa purettiin pari työpäivää New Orleansissa. Sieltä ajettiin Mississippijokea alas Meksikonlahdelle ja vähän länteen Houstoniin. Lähes kaksi viikkoa vierähti ruumien tyhjentämisessä. Satamamiehiä purkuhommissa lienee ollut riittävästi: vinssimiehet ja karveliapinat sekä jokunen ruumissa kiinnittämässä koukkuja rulliin. Hyvinkin toinen mokoma istuskeli mastohaussien varjoissa. Mukavia juttelivat. Nauru remahteli reippaasti kuin Jaakko Tepon esityksissä. Eväitään söivät ja joivat. Ehkä välillä joku siirtyi töihin vapauttaen kollegan vuorollaan varjoon.

Houstonissa laivaporukat pruukaavat käydä kierroksella NASA:n avaruuskeskuksessa. Jo viitisenkymmentä vuotta sitten siellä oli riittävästi nähtävää päivän reissulle. Houstonin kaupungin kiertoajelulle meitä kuskasi jokin seurakuntalaisten ryhmä.

Ahterikalle oli ensireissulla ja saattoi ymmärtää väärin toimenkuvaansa: heti toisessa ulkomaan satamassa jäi ahteriin. Laiva siftasi parin päivän matkan Floridan Panama Cityyn. FBI:n G-mies saatteli kallen takaisin puuriin tiskiensä tykö. Innoissaan kalle kertoi asuneensa hienossa hotellissa. Eipä ainakaan laivalle tullut tietoja ahteriseilauksen kuluista.

Panama Cityssä parissa eri laiturissa vierähti 11 päivää. Paperia Liverpooliin kuormattiin. Kaupunki on amerikkalaisten vilkas lomakaupunki pitkine hiekkarantoineen. Helmikuussa ei ollut lomailijoita liikkeellä. Heikkarantojen ainoat uimarit olivat laivamme pyssäporukkaa.

Maaliskuun alussa laiva oli lastattu paperilla. Ennen lähtöä poikkesin lähikaupassa ostamassa Amerikan Coca Colaa. Laivalle kävellessäni pärähti perässäni piipaa: sininen valo vilkkui limusiinin katolla. Kaksi tullimiestä kömpi autosta. Kuski jäi avoimen etuoven taakse radion mikrofooni kourassaan. Vänkäri lampsi lähemmäksi käsi Coltin perää hipoen. Hyvin kohteliaasti kyseltiin:”Sir, saammeko katsoa olkalaukkuunne. Sir, voisitteko tyhjentää taskunne”. Muutaman kvartterin, ryppyisen dollarin, roopuskan ja Coca Colan lisäksi ei muuta näytettävää löytynyt. Sain luvan kanssa jatkaa matkaa laivalle. Olisiko tullin vahteja kiinnostanut ruostunut vanha laiva ja juuri ennen lähtöä maihin hiippaileva hippi. Kulahtanut maihinnousutakki ja kaikki.

Ahteriporukassa oli levitetty tyytymättömyyttä laivan komentoon. Vanhempi ammattimies koneesta akiteerasi porukoita konemestareita ja päällikköä vastaan. Agitaattorin kontolle oli kertynyt viikko pari merimiesvapaata, eli työhaluttomuutta. Koneessa oli koitettu koplata makea- ja merivesi yhteen. Ahterin ruokakalusto hävisi mereen jonakin synkkänä ja myrskyisenä yönä. Jopa pelastusveneessä tehtiin tihutöitä. Eikä merimiesvapaa eli luvaton poissaolo töistä ollut harvinaista. Salongin pitkän pöydän takana riitti kävijöitä. Kuulustelujen sihteerinä muistelen naputtaneeni 15 kuulustelupöytäkirjaa. Päällikkö – antaumuksellinen tupakkamies – istui pöydän päässä savuke suupielessä savuten. Silmät sirrillään paksua lakikirjaa lukiessa häneltä unohtui tuhkan kopistelu. Lukemisen lomassa päällikkö puhalteli enimpiä tuhkia kirjan sivuilta ja paidaltaan.

Tyytymättömyytta lisäsi, ettei paikallista rahaa saatu satamissa heti laivan klaarauksen jälkeen. Amerikan suurkaupungissa meklari ei kuljettanut käteistä viikonloppuna sataman sokkeloihin. Aku Ankasta tutun Roopen raha-auton näköinen panssaroitu koppikyyti toi tilaamamme muutaman tuhannen dollarin pussillisen seteleitä viikon alkaessa. Erään kerran syynä rahanpuutteeseen oli kipinän unohtama rahalista. Liverpoolin tornit jo häämöittivät taivaanrannassa, kun kiertelin konehuonetta, byssää, brygää ja asuinhyttejä keräilemässä porukan rahatoiveita. Eihän varustamon ja meklarin rahansiirto niin hetkessä tapahtunut, että tulopäivänä olisi rahaa ollut jaettavaksi. Oli hyvää oppia: vastedes rahatilaukset lähetettiin viikkoa ennen satamaantuloa.

Liverpoolissa olikin isompi porukanvaihto. Lemput saaneita lähetettiin kotimaahan ja matkan hinta perittiin palkasta. Talouspuolella kokit ja muutamat kallet joutuivat esimiehensä väkivallan kohteeksi. Osa uhreista sai lääkäriltä sairasulosmaksun. Osa piileskeli ahterin hyteissä, kunnes pahoinpitelijä oli lähetetty kotimaahan lomalle. Myöhemmin lomalainen lähetettiin takaisin laivalle ja joutui jälleen salongin pöydän ääreen väkivaltaisuudestaan.

Liverpoolissa ei ainakaan laivamme laiturissa ollut lakkoa. Paperirullat ruumista purettiin viidessä päivässä. Seuraava lasti oli Marylandin Baltimoresta viljanjyviä Naantaliin.

Baltimoren satamasunnuntaina ajeltiin salonkivillen kanssa Greyhound-bussilla pääkaupunkin, Washingtoniin. Jalat kipeiksi tallusteltiin Capitol kukkulan seudut. Sujuvalla supliikillaan ville kävi kysymässä Valkoisen talon porttivahdilta, mahtoiko presidentti Nixon olla tavattavissa. Kylään ei päästy, mutta terveisiä lähetettiin. Kamerani 36 kuvan filmirullan kuvasin täyteen. Myöhemmin kehityksessä ilmeni, että olin asetellut filmirullan kameraan huonosti. Filmi ei liikkunut.

Laivassa herätti huolta ja pelkoakin iso kissankokoinen rotta, hämärän aikoihin nähtiin vilahtelevan varjoissa. Päällikkö lupasi palkkioksi Smirnoff-pullon rotan raadosta. Baltimoren viljakaijassa ahteriporukka oli aktiivinen ja metsästi rottia varastojen nurkilla. Monta vainajaa käytiin päällikölle esittelemässä, muttei minkään koko riittänyt palkkioon. Pullo säilyi salongin edustuskaapissa, koska iso rotanraato löytyi pyssäporukan messin jääkaapin takaa. Hyvän aikaa oli keittiöväki ihmetellyt kummaa löyhkää.

Kuusi päivää Baltimoren laiturissa riitti viljakuorman lastaukseen. Lähdettiin matkaan kotia kohti samaa reittiä, mikä tammikussa oli tullut perin tutuksi. Nyt suosi säät, joten kierrettiin Britteinsaaret pohjoisesta Pentlandin salmen kautta. Naantalin viljalaituriin töijättiin aurinkoisena Vappupäivänä.

Ensimmäisiä tulijoita radiohyttiin oli alkuvuodesta laivalla ollut moottorimies. Olin Raahessa hyväuskoisesti antanut hänelle liikaa rahaa, kun ”oli kovasti ylitöitäkin tiedossa”. Ryyppy oli jäänyt päälle ja ylitöiden sijaan seurasi seuraavana päivä lemput. Omalle kontolleni jäi korvata miinukselle mennyt saldo. Hyvän merimiestavan mukaisesti moottorimies kävi hoitamassa velkansa.

Koska laivalla oli ollut melkoisesti henkilökohtaisia ongelmia, ammattijärjestöjen edustajat tulivat vierailulle. Olin laskenut ulosmaksut valmiiksi, muttei rahoja saanut jakaa ennen tutkintakokouksen päätöksiä.

Suurikokoinen puolikas ilmaantui radiohyttin ovelle jo melkoisessa lomakunnossa rahojaan vaatien. Kuultuaan kiellosta hän halusi tietää, missä herrat palaveeraavat. Lähti huojumaan kohti salonkia kerrosta alemmaksi.

Siiffi selosti jälkeenpäin, että Unionin edustaja oli kyseenalaistanut liioitteluna päällikön kertomuksia miehistön tekemisistä. Juuri silloin rämähti salongin lasiset heiluriovat auki ja sisään horjahteli satanaaperkelettä huutaen rahansa haluava täkkäri.

Paljon jaettiin lemppuja, mutta oli oikeastikin ulosmaksaneita. Suomen satamassa sai jäädä pois, vaikkei laivassa vielä vuosi ollut täysi. Meitä viihtyviä jäi laivaan vielä puolenkymmentä.

Naantalissa jyviä ruumista imettiin viikko. Tuli tieto, että seuraava lasti on Pietarsaaresta sellua Shanghaihin. Taas ilmaantui radiohyttiin paperinsa poishakijoita. Joku ei halunnut edes muutaman päivän palkkaa, kunhan sai passinsa ja pääsi kiireesti maihin. Kulttuurivallankumouksen Kiinaan olisi ollut liian hurja matka.

Sain varustamon luvan tilata Merimiespalvelutoimistosta kiinankielen Linguaphone kurssin. Kielikerho meinattiin perustaa. Perillä voitaisiin suvereenisti paikallisia jututtaa heidän omalla kielellään. Jo Naantalissa aloitettiin ensimmäinen oppitunti. Mallia puheeseen kuunneltiin äänilevyiltä. Laivan sähkögeneraattoreita pyörittävät apukoneet täristivät miidsippiä siinä määrin, että levysoittimen neula hyppi holtittomasti levyn pinnalla. Ei saanut selvää loppuhenkosista, ei nokkanaukaisuista, eikä muista nuoteista, mitkä kiinankielessä ovat tärkeitä. Tuskinpa kiinalaiset olisivat ymmärtäneet meidän pomppivan äänilevymme nuottia.

Pietarsaaren satamaan oltiin jo tulossa luotsin opastuksella, kun Vaasaradio sähkötteli, että meille oli "urgent message". En ruvennut edes ruuvaamaan sähkelomakkeita kalkkeeripapereineen kirjoituskoneeseen, vaan piirtelin tekstin kynällä paperilapulle ja juoksutin päällikölle brygälle: Kiinan sellu lastataan Pietarsaaren sijaan Pohjanlahden länsirannalta. Suomessa oli keväällä 1972 satamalakkoja, mikä aiheutti lastaussataman muutoksen. Oli tuolloin muitakin lakkoja, kuten kaksi kuukautta kestänyt Alkon lakko.

Hitaasti täyttyi laivan ruumat sellusta kolmessa eri laiturissa: Domsjö, Örnsköldsvik ja Söderhamn, Muutamaa päivää vaille kuukausi kuormattiin, kunnes kesäkuun viides päivä oli valmista. Lähdettiin moottorilaivalla Kiinaan.

Lady PATRICIA – osa 3

Laivalle töihin matkustaessani matkatavaroihini kuului kitara pehmeässä pussissa. Lisäksi laukkuun oli pakattu huuliharppu ja teline sekä hivakka nuottivihkoja. Pitkillä lennoilla oli hankala pitää kitarapussia jalkojen välissä. Erityisesti syöminen piti suunnitella huolella. Miltä puolen kitarankaulaa pystyi pikkuisista ruokakupeista nokkimaan ja muovikipoista juomia hörppimään. Aina ei lennot olleet täysiä, joten soittimelle saattoi löytyä oma istumapaikka.

Aiemmin ei laivoista ollut soittokavereita löytynyt. Tosin illanvietoissa oli kovasti innokkaita yhteislaulajia. Ainakin illan vanhetessa. Pruukasin kirjoituskoneella naputella lauluvihkoja. Yhden hyvän ja kolme vähän huonompaa kopioita kalkkeeripaperien läpi sai valmiiksi, kun konetta takoi voimalla.

Nyt oli ensimmäistä kertaa samaan laivaan tulossa soittokaveri. Lennolla Sevillaan oli täkkikolmosen kanssa kuskattu kitaroita mukana. Muistelen, että kolmosella oikein oli kova kitarakotelo, joten mööpeli kulki matkalaukkujen mukana ruumassa.

Molemmat oltiin itseoppineita, suunnilleen samanlaisen jee-jeen rämpyttäjiä. Oma soitantoni oli 60-luvun poppia, bluesia ja rokkia. Kolmonen oli harrastanut minulle tuntemattomia kotimaisia tuoreita tähtiä, kuten Juice Leskinen, Hector, Cisse Häkkinen.

Muusikon urani oli alkanut jo 50-luvulla, kun kotiimme ostettiin piano. Opiskelu alkoi Lappeenrannan kanttorin kotona. Asunto oli viidennessä kerroksessa kaupungin keskustassa kirkon kulmilla. Kanttorilassa tuntui tuoksusta päätellen olleen soittotunti-iltojen päivällisenä keitettyjä silakoita (paistinpannulle vettä, sipulia, silakoita ja suolaa ja sitten kiehumaan, ehkä pippuriakin. En tuolloin tykännyt, Jos oli kotona tarjolla). Oppimateriaalina oli Aaronin pianokoulu osa 1. Joskus vierähti koko puolituntinen paperilennokkien taittelussa ja heittelyssä parvekkeelta liitämään.

Perheemme vaihtoi asuinpaikkaa useaan otteeseen, mutta Aaronin opiskelu jatkui eri opettajien valvonnassa. Parhaimmillaan olin jo edistynyt viimeiseen, eli neljänteen vihkoon, kun jälleen asuinpaikan vaihtuessa aloitettiin koesoiton jälkeen ykkösestä.

Kovin eivät sonatiinien ja menuettien pimputtelut jaksaneet kiinnostaa. Silti parhaimmillaan soivat Für Elise ja Türkischen Marsch. Sitten luokkakaveri neuvoi koulun juhlasalin pianon ääressä sointujen salaisuudet. Soittointoa toisenlaiseen musiikkiin herätti Yleisradion soittelema brittiläinen poppi ja mustien jenkkien rokki. Ensimmäiset esiintymiskokemukset tulivat teinien konventti-illoissa luokkakavereiden porukoissa soitellessa. Beatles-musiikin mukana tuli stemmalaulu tutuksi.

Sointujen osaamisen myötä ei ollut kitaran itseopiskelu vaikeaa. Huuliharppu oli työläämpää: meinasin ensimmäisen soittimeni palauttaa kauppaan, koska vain joka toinen sävel soi. Sitten satuin puhaltamaan tavallista pidempään, että piti haukkoa happea sisäänpäin harppu suussa. Silloin alkoivat soida kadoksissa olleet äänetkin.

Sevillan Resitur-hotellissa arki-illat vierähtivät apartamentoshuoneessa nuottiarkistojamme soitellen. Vaikka kolmosen ohjelmiston melodiat olivat aluksi minulle tuntemattomia, eivät ne olleet kummoisia opetella ja veisata kertosäkeissä toista ääntä. Äänemme sointuivat nätisti yhteen. Kahdella kitaralla ja kaksiäänisellä laululla saatiin kelpo meteliä aikaan. Koska ei ollut tarvis räimiä samaa rytmiä molemmilla peleillä, soittelin soveltaen bassoääniä ja soolokuvioita laulujen sekaan.

Ensimmäinen konserttimme pidettiin laivan omalle porukalle hotellihuoneessani. Vastaanotto oli niin suopea, että siiffi supliikkimiehenä kävi hotellin johdon kanssa sopimassa duomme esiintymisestä ravintolayleisölle.

Ravintolassa illansuussa pruukasivat hotellivieraat istuskella. Salissa oli flyygeli, jolla osaava pianisti viihdytti asiakkaita elokuva- musikaali ym. viihdemusiikilla. Hänelle ei ollut yllätystaiteilijoiden konsertista ollut tieto kulkenut. Kun soitto vain jatkui, siiffi kävi häätämässä pianistin matkoihinsa. Ohjelmistomme rokkenrolli ja teinien sydänsuruista kertovat laulut – osin suomenkielisetkin – menestyivät niin hyvin, että seuraavana iltana oli uusintaesitys.

Kun telakan autokyyti työpäivän jälkeen kurvasi hotellin eteen, oli aulassa melkoinen tungos paikallisia teinityttöjä odottelemassa muusikoita ja pyytämässä nimikirjoituksia. Illan konsertissa ravintola oli täynnään nuoria neitoja. Tyttärien suosioita erityisesti saivat kovien jätkien Hurriganes bändin basistin Cisse Häkkisen tuoreen levyn nyyhkylaulut. Täkkikolmonen tallensi saappaansa varteen saamiaan kirjeenvaihto-osoitteita. Seuraavana syksynä matkatessamme Australiasta Kiinaan näitä osoitelappusia saappaista vielä löytyi.

Ensimmäinen konemestari – sittemmin laivan siiffi - Pentti Huttunen muistaa, että näihin aikoihin oli jollekin porukastamme aamuyön tunteina huoneessaan iskenyt hiuka päälle. Oli nälkäänsä laittanut kananmunat vesikattilaan ja liesi maximille. Munankeittäjä ehti kumminkin nukahtaa ja heräsi, kun bomberos – palokunta - tunkeutui savun täyttämään huoneeseen. Kattila oli kiehunut kuiviin ja pohjalla kärysi mustiksi rusinoiksi muuttuneet kanamunat. Hotellin koko kerros herätettiin ja potkittiin kadulle. Suomalaiset oli majoitettu kahteen kerrokseen, joten meistä osa välttyi hiukapalaherätykseltä.

Resitur-hotellissa asui muutakin Nielsenin väkeä, kuin pelkästään patricianporukkaa. Pena kertoo eräästä kipparista, joka piti kiinni historiallisesta päällikköhierarkiasta: ei suostunut astumaan samaan hissiin alempiarvoisten kanssa. Eikä tullut koskaan telakan järjestämään yhteiskuljetukseen. Kulki yksikseen taksilla töihin.

Duollemme tarjoitui soittokeikkaa muuallekin kaupungin baareihin. Illan kähmyssä kitarat kainalossa jossain puistossa kulkiessamme löytyi yleisöksi usalainen eläkeläisporukka. Mummit ja ukit toivoivat jotakin bluesia, ja meiltähän lähti. Olisikohan ollut jonkinlainen turistiopas, joka jo hermostui, että heillä on aikataulunmukainen ohjelma, eikä passaa jäädä puistoon hytkymään.

Kylillä kulkiessamme kolmonen hoksasi jonkin puodin näyteikkunasta pienet rummut. Yliperämies oli osoittanut innostusta musisointiin ja ottautui rumpaliksi. Ensimmäinen triokeikka oli konekolmosen syntymäpäiväjuhla aprillipäivänä.

Sukseella soitto soi Sevillassa. Vaan oli pian pillit pantava pussiin: telakalla laiva alkoi valmistua luovutuskuntoon.

PATRICIA historiaa ja kuvia

Sevillan kaupunki Espanjan Andalusiassa kuuluu asuinpaikkana olevan lähes 3 000 vuotta vanha. Suomessakin Sevilla on ehtinyt tulla tutuksi. Naiset muistavat ihailemansa ja kaipaamansa Don Juanin. Hänestä kertoo kirja El burlador de Sevilla y convidado de piedra (”Sevillan viettelijä ja kivinen vieras”, ensimmäinen painos vuonna 1630, kirjoittajana munkki Tirso de Molina). Jotkut muistavat Georges Bizet'n oopperan Carmen ja Gioacchino Rossinin oopperan Sevillan parturi. Maailmankuuluja jalkapallojoukkueita tienaa omistajilleen rahaa Sevillassa. Jos ei mikään näistä tunnu tutulta, niin ainakin lukemattomat Sevillan parturit suomalaisissa kaupungeissa ovat tavallisellekin kansalle nimeä tehneet tykö. Henry Nielsenin skönärit muistavat Sevillasta telakan Astilleros Españoles SA.

Laivatelakkaa oli alettu puuhaamaan 1944, kun Espanjan rajojen takana sodittiin tuhoisasti toista maailmansotaa. Oli rakennettu tarpeelliset telakan hallit ja rantaan kaivettu kuivatelakan monttu. Kymmenen vuotta myöhemmin oli ensimmäinen laiva valmistunut. Vuonna 2017 valtion omistaman laitoksen osti slovenialainen konserni Pulchra Mare. Telakka-alueella vaikuttaisi nykyisin toimivan useita yrityksiä.

Sevillan kaupunki on kohonnut Guadalquivir joen penkoille. Espanjan ainoa slussi on rakennettu joen ja telakan välille. Atlantin rannikolle on jokimatkaa lähes sata kilometriä. Valtamereen joki laskee Cadizin kaupungin liepeille.

Henry Nielsenin ensimmäiset Sevillan uudisrakennukset olivat 1971 valmistuneet 16 051 dwt sisarlaivat SOLANO ja TIVANO. Sittemmin tilattiin samalta telakalta eri omistajille Nielsenin hoitoon kymmenen 35 000 dwt:n ja viisi 30 000 dwt:n bulkkeria, ”jauholaivaa”. Ensimmäinen näistä lähti liikenteeseen tammikuussa 1975, viimeinen kesällä 1977. PATRICIA oli viimeinen suurempien alusten sarjasta.

Kun vuosikymmenen alussa olin radiosähköttäjäopinnoissani talvisilla koulumatkoillani urhoollisesti työntynyt Lauttasaaren sillalle ja etukenossa pipo silmillä tallustanut viiltävässä lumituiskussa kohti vastarantaa, antoi voimia ajatus, että sertifikaatin saatuaan pääsisi sisähommiin. Vaikkei Sevillan keväässä lunta myrskynnyt, saattoi telakalla yhä olla hyvillään nuoruuden opinnoista siistiin sisätyöhön. Niin perämiehillä kuin konemestareillakin oli Sevillan telakalla asusteena siniset haalarit. Näyttivät todella olleen tarpeeseen tahroista ja törystä päätellen. Pari sataa metriä pitkässä laivanrungossa on lukematon määrä säiliöitä, tankkeja, soppeja ja pilssejä kontattavaksi ja tikkaita ruumiin ylös ja alas kiivettäviksi. Vaikkei kovin vähästä telakalle rekalamoitu, löysivät tarkastajat silti monenlaista mainittavaa.

Viikonloput olivat telakkahommista vapaita. Keksittiin erilaisia harrastuksia. Toki ensin kiersimme kuusisataa vuotta vanhan kuninkaan palatsin - Real Alcázar - salit ja puistot. Paikalla kuuluu olleen hallitusherrojen huusholleja jo Rooman ajoilta alkaen.

Torre del Oro eli merimuseo on alkujaan ollut kuninkaan palatsin torni. Sittemmin Etelä-Amerikasta ryövätyn kullan varasto.

Nykyisen Espanjan alue – Iberian niemimaa - oli suureksi osaksi islamilaisten hallinnassa noin 700 vuotta. Lähi-idästä tuli vaikutteita kaikkeen elämään. Suvaitsevaisuus – jopa juutalaisia suvaittiin – lisäsi kehitystä ja hyvinvointia. Andalusian Cordoba oli sivistyksen kehto. Se oli läntisen Euroopan suurin kaupunki, asukkaita puoli miljoonaa. Islam vaikutti kulttuurin kukoistukseen ennen varsinaista renesanssia 1400-1500-luvuilla. Musiikki, kirjallisuus, kuvataiteet, arkkitehtuuri ovat kulttuurien sekoituksia. Koko läntinen elämäntapa on rakentunut tuolle perustalle.

Kun oli yksi viikonloppu käytetty sivistykseen ja henkiseen kulttuuriin, oli ruumiinkulttuurin vuoro. Joku tiesi ratsuhevosia olevan jossain vuokrattavana. Niinpä suunnattiin etsimään talleja. Taksille osattiin osoitteeksi selkeästi selvittää ”caballo”. Ja vähän hytkyttelyä lisäksi.

Hevostalleilla saatiin ihailla harjoittelevan ratsukon temppuja: musta, kiiltäväksi harjattu isokokoinen hevonen hyppelehti eteen, taakse ja sivuille, välillä tasajalkaa, välillä erijalkaa. Ajomiehen asusteena oli frakki simpsetteineen ja päässä puolisilinteri.

Ihmettelimme, kuinka noin mittavan hevosen selkään pystyy kiipeämään ja kuinka sitä ohjataan tekemään temppujaan. Onneksi sittemmin selvisi, että oltiin kouluratsastusta ihailemassa. Turistien tallit löytyivät pari kilometriä edempää.

Seurueellemme tarjottuja hevosia arvelimme vanhoiksi härkätaistelujuhdiksi. Pitkiä ja leveitä arpia oli eri puolilla kylkiä ja mahaa. Minulle jääneellä ratsulla oli turpa hiertynyt verille rautaisen päitsen (vai mikä se on nimeltään) hiertämänä.

En raaskinut paljoa suitsista nykiä ja muiden lähtiessä matkaan me jäimme seisokelemaan tyynesti puun alle. Tallipoika antoi lähtölaukauksen heittämällä hevosta tiiliskivenpuolikkaalla persuuksiin. Salamana tuli ratsuun eloa kuin hakkapeliittojen hyökkäyksessä: täyskäännös vasempaan ja täyttä laukkaa suoraan tallin ovesta sisälle. Nopea oli ratsastajankin kumarrus oven kohdalla: vain tukka pyyhki yläkamanaa. Rauhallisemmalla manöveerauksella lopulta päästiin matkaan ja aikanaan talleillekin takaisin, jotta ehdin muiden mukaan samaan taksiin.

Turistitallien läheltä hoksattiin jäähalli, missä oli yleisöluistelua. Tokihan espanjalaisille piti mennä esittelemään, miten oikeasti luistellaan. Jääkiekkokaukalossa oli paljonkin paikallisia, jotka varovaisesti koittivat horjahdella kaukalon laidoista kiinni pitäen tahi toisiinsa tarrautuen.

Pukukopissa hivenen ihmetytti, kun pääsylipun hinnalla oli tarjolla vain kaunoluistimia. Vaan ei se hidastanut hinkua päästä jäälle näyttämään, millä tyylillä Euroopan ja Pohjois-Amerikan jääkiekkomestaruuskisoissa vastustajat isketään upoksiin.

Hyvän vauhdin sai kaunoluistimillakin, kunnes unohtui luistimen kärjissä olevat piikit, mitä seurasi mahalasku ja pitkä liuku. Yksi ja kaksi kaatumista ohkaisissa kesäkamppeissa eivät vielä lannistaneet, mutta vähitellen alkoi tuntua, ettei hokkariluistelija sillä reissulla kaunoluistimiin totu. Rintakivuista huolimatta ei mitään kuulunut murtuneen, kun seuraavalla viikolla lääkäri röntgenkuviani silmäili.

Maailmankuulu on Sevillan pääsiäisviikko. Kaikissa Andalusian kaupungeissa marssii näyttäviä ”Semana Santa” kulkueita, mutta Sevillan viikko kuuluu olevan maineikkain. Päivittäin eri puolilta kaupunkia vaeltaa ristisaattoja kohti tuomiokirkkoa.

Opin tuntemaan tuon katolisen perinteen, kun Tukholmasta lensi radioaseman rakentajan ITT-Standard Radion edustaja seuraamaan pääsiäissmarsseja. Oli tuttu mies, koska jokunen vuosi aiemmin Pentti Ojamies oli lähettänyt muutaman varustamon vakinaisen radiosähköttäjän oppiin radiotehtaalle Tukholmaan. Näitä ruotsalaisia radioasemia oli tilattu yhtä vaille kaikkiin uudisrakennuksiin.

Kävimme läpi radioaseman asennukset. Päälähetin oli viimeistä huutoa – enää vain neljä putkea - ja automatisoitu siten, että viritysnuppeja pyöritteli Wolksvagenin tuulilasinpyyhkimen moottorit. Insinööri tuskaili viritysten säätöjä:
”Espanjalaisille radioaseman kasaajille on moneen kertaan opetettu, kuinka lähetin viritetään oikein. Kuitenkaan ei oppi ole mennyt perille ja monissa uudisrakennuksissa on automaattiviritykset tehtävä uudelleen, jotta antenniin saadaan maksimiteho.”

Radioaseman ensimmäistä katsastusta oli mukava seurata, kun kaiken toiminta oli etukäteen varmistettu. Laivojen radioasemathan oli katsastettava vuosittain. Helsingistä Posti- ja lennätinhallituksen radio-osastolta oli lentänyt isompi viskaali tekemään katsastusta. Saattoi olla ihan diplomi-insinööri. Huomasi, ettei hän työkseen noita hommia ollut tehnyt, mutta ehkäpä Sevillan reissu oli pontimena. Insinöörille oli varattu huone samasta Resitur-hotellista, missä laivaporukkakin majaili.

Resiturissa oli baari ollut uusittavana jonkin aikaa. Kun remontti valmistui, oli piikki auki koko illan hotellin asukkaille. Meidänkin porukkamme paikalla viihtyi. Myös radioaseman katsastaja liittyi seuraan pikkutakissa solmio kaulassa. Jossain vaihessa joku huomasi, että insinööri pruukasi hakea tiskiltä täyden lasillisen, sanoi meidän porukassamme ohimennen niitä näitä ja sen jälkeen poistui muualle. Sittemmin selvisi, että Helsingin herra kantoi täysiä viinalaseja huoneeseensa. Todettiin hänelle seuraavan lasin hakuoperaation aikana, ettei ole hyvän merimiestavan mukaista varastaa viinaa, vaikka se olisi ilmaistakin.

Sevillan tuomiokirkon mainitaan olevan maailman suurin katolinen katedraali. Rakennettu 1400-luvulla. Korkea on katedraalin Giralda-torni, 97 metriä (toinen tieto pistää paremmaksi: 104 metriä). Alunperin muslimien minareetti 800 vuoden takaa.

Viimeisiä iltoja ennen laivan luovutusta kylillä kulkiessamme siiffi ohimennen mainitsi:
”Minä sitä olen kiivennyt tuon tornin huippuun ja kaivertanut sinne nimikirjaimet”.

Kuten aina kirkkoon liittyvissä asioissa epäileviätuomaita löytyi. Kiistelyn siiffi päätti jämäkästi:”Lyödään viinipullosta veto. Jos joku ei usko, sopii kiivetä torniin katsomaan”.

Joten jos nykyisin jollakulla suuntautuu matka Sevillaan, voisi pistäytyä katedraalin tornissa ja vahvistaa, että sieltä löytyy nimikirjaimet G.S. Samalla voisi mitata tornin oikean korkeuden.

Oli vuodenvaihde. Ja oli vaikeuksia pysyä tolpillaan. Kuten uuden vuoden perinteeseen kuuluukin.

Jossain Pohjois-Atlantilla Irlannin ja Islannin välillä olimme tarmokkaasti keikkumassa kohti Meksikon lahtea. Säätiedotukset eri rannikkoasemilta lupasivat yksimielisesti ankaraa myrskyä luoteesta voimakkuudeltaan 12 bofoorttia tai enemmän.

Kirjoitin aamuin illoin säätiedotuksia eri rannikkoradioasemilta Euroopasta, USA:sta, Kanadasta ja Bermudalta. Semmoisia numerokoodattujakin, joista perämies sitten piirteli sääkarttoja. Hyvin olimme tietoisia, että vastaan oli tulossa myrskyä myrskyn perään. Siitä huolimatta ajoimme isoympyrää rohkeasti ja määrätietoisesti kuin autoilija päin punaista.

Aika kului, muttei matka joutunut. Muutamana päivänä emme edenneet nimeksikään. Mutta ei ollut myrsky painanut meitä taaksepäinkään. Hyvän merimiestavan mukaisesti ei kuitenkaan ajettu yhtään turhaa mailia ilmoja väistelemällä.

Joku oli huomannut, että toinen ankkuri oli valunut lukon verran mereen. Kööpenhaminan bunkrauksen jälkeen oli unohtunut ruuvata roppu. Kun täkkiporukka oli myrskyaaltoja väistellen melkoisen urotyön jälkeen saanut hiivatuksi ankkurin paikalleen, petraantui matkantekokin hivenen.

Ruumien pohjilla oli teräsplooturullia. Laiva oli kuin mummon kaappikellon heiluri. Tosin paljon laajemmin liikkein. Messissä yliperämies kertoi, että brygän kallistusmittari näytti uutta ennätystä, 52 astetta. Lisäsi vielä meille muille tiedoksi, että hänen laskelmiensa mukaan 55 astetta on raja, jonka jälkeen laiva ei enää oikene. Matkaa jatkuisi sitten köli pinnalla.

Sisuksissaan tunsi erityisen suurten aaltojen tulon. Kun laiva kiemurteli ja elämöi meren viskellessä, meno hetkeksi pysähtyi ja maha ponkaisi kohti kurkkua keulan alkaessa pudota aallonharjalta alas aallonpohjaan.

Radiohytissä oli mukavasti sopivien mittojen mukaan rakennettu kalustus. Kun tuolin selkänojan käänsi vasten massiivista lähetinkaappia ja jalat koukisti vasten paapuurin venttiilin alla olevaa pöydän reunaa, pysyi tukevasti paikoillaan. Kunhan ei vain kallistuttu yli tuota 55 astetta. Paikalta yletti mukavasti vastaanottimien namikoihin. Matkakirjoituskoneeni sopi hyvin polville, ja siinä oli tukeva naputella paperille säätiedotukset ja muu tarpeellinen radioliikenne.

Koska oli vuodenvaihde, oli laskettava joulukuun palkat ja tehtävä koko vuoden palkoista yhteenveto. Ei auttanut kuin kääntää tuoli, laskea jalat turkille ja yrittää olla laivan holtitonta heilumista nopeampi. Aina piti ehtiä tarraamaan kiinni johonkin tukevaan, ennen kuin tuoli halusi lähteä liikkeelle. Samalla piti heittäytyä rähmälleen pöydälle varjelemaan kirjoitus- ja laskukonetta sekä työn alla olevia papereita.

Joskus puolenyön jälkeen uutsikkiin menevä puolikas ( = puolimatruusi) kävi kertomassa vievänsä brygälle tuoretta kahvia. Keräilin talteen koneet ja palkkapaperit turvallisiin paikkoihin kaappeihin ja laatikoihin. Siirryin seiniä pitkin syöksähdellen aaltojen rytmiä seuraten kongille komentosillalle vievien rappusten alapäähän. Laivan sopivasti kallistuessa pääsi juoksemaan lähes vaakasuoraan kerrosta ylemmäksi.

Naviskan hämärässä silmät sopeutuivat brygän pimeyteen. Perämies häämötti seisomassa paapuurin puolella kipparin tuoliin tarrautuneena. Uutsikkimies halasi styyrpuurin telegrammia. Aaltojen välissä sain sopivasti lorautetuksi termoskannusta vähän kahvia kupinpohjalle. Seuraavassa heilahduksessa valuttauduin paapuurin telegrammin ympärille.

Teräsplootumme olivat matkalla New Orleansiin. Puolikas tiesi, että olisimme siellä Mardi Grasin aikaan. Siitäpä pääsimme aprikoimaan, minkä vuoden Mardi Grasista mahtaisi olla kyse.

Perämies johtui muistelemaan jotain muinoin tapahtunutta lähtöään niiltä seuduilta. Hän oli ollut jo silloin kolmosena vanhassa tankkipaatissa. Olivat purkaneet raakaöljykuormaa jossakin Mississippin pienessä öljykaijassa. Minkäänlaista asumustoa ei näkynyt, vaikka olisi kiivennyt joulukuusen nokkaan kiikaroimaan.

Hyvissä ajoin ennen lähtöä laivaan kömpi luotsi. Oli näyttänyt aivan semmoiselta, joita Mark Twain kirjoissaan kuvasi. Muutama kustikaartilainenkin ( = coast guard eli rannikkovartiosto) oli tullut, kun kerran ”laiva oli jo, hmm, aika iäkäs”. Ja paikalla oli koko laivaväkikin. Kukas ympäröiville rämeille olisi halunnut jäädä ahteriin.

Hinaajat kiinnittyivät keulaan ja perään. Naruja alettiin lekotella. Sitten käskettiin kone hiljaa eteenpäin. Nuori kolmonen pukkasi huolellisesti telegrammin paakia eteenpäin. Vanhoissa miidsippitankeissa koneen käynnistystä ei miidsipissä huomannutkaan. Toisin kuin perätuuppareissa, joissa kuuluu ensin pommin kaltainen jysähdys ja sitten alkaa tärinä ja kilinä kuin kaljatehtaan pullotuslinjalla.

Lähtöä tehtiin hyvässä järjestyksessä, kunnes käskettiin kovemmalla äänellä kone hiljaa eteenpäin. Koska telegrammi oli jo vaaditussa asennossa, päädyttiin pian siihen, että täytyi olla konevika, kun laiva ei liiku. Mark Twainin esikuva komensi hinaajia puskemaan laivaa takaisin laituriin.

Timppa tähtäili föörpakalta kastliinaa kaijamiehille. Kustikaartilaiset ruksailivat keskittyneesti dokumenttejaan. Kolmosen käskettiin soittaa konehuoneeseen ja selvittää konevian laatua.

Konehuoneesta vastasi ykkönen. Jo miehen ikään, tai oikeammin kohta jo kahden miehen ikään ehtinyt dispanssilla seilaava nokittaja. Vaikkei kouluviisaudesta ollutkaan todistuksia, riitti käytännön osaamista konehuoneen jokaisen tilanteen selvittämiseksi. Tosin ikä oli tuonut kokemuksen lisäksi ripauksen tai pari hajamielisyyttä.

Koneykkönen seisoi manöveerauspaikalla pääkoneen mittareita silmäillen ja kuunteli brygältä tulevaa puhelua. Sitten - kuten paikalla ollut konekakkonen myöhemmin todisti - ykkönen haroi vasemman käden trasselilla vähiä hiuksiaan ja totesi hämmästyneenä: ”Jaa-a, kyllä minä olin sen koneen käyntiin pistävinäni!”

Laiva oli töijätty takaisin laituriin. Hinaajat lähtivät. Erilaisia tarkastajia tuli ja meni. Kun oli tarpeelliset dokumentit ja sertifikaatit signeerattu ja leimattu, päästiin yrittämään lähtöä uudelleen. Tällä kertaa paremmalla onnella. Kun siiffikin oli valkoisissa sormikkaissaan passaamassa päälle, että kone muistettiin varmasti käynnistää.

Meillä Pohjois-Atlantilla yön pimeydessä onneksi kone kävi. Tuumaakaan ei poikettu isoympyrältä. Myrskyt kai kyllästyivät, ja sitkeästi pääsimme eteenpäin ja aikanaan New Orleansiin. Palkatkin olivat valmistuneet ja pakattu kirjekuoreen konttoriin postitettavaksi.

Mardi Gras tosin oli jo silloin vietetty ja kaduilta roskatkin siivottu. Mutteivät teräsplootumme olleet vielä kovin pahasti ehtineet matkalla ruostumaan.

PS. jutussa on käytetty kaunokirjailijan vapautta ajankohdan asettelussa. Allakka näyttää, että lähdimme Raahesta 10.1.1972. Rautarullien lastaus oli kestänyt kolmatta viikkoa. New Orleansin laiturissa oltiin seitsemäs päivä helmikuuta. "Irlannin ja Islannin välissä" tarkoittaa seinäkartasta katsottuna. Englannin kanaalista työnnyimme Pohjois-Atlantin myrskyihin.

Tanskalainen Henry Georg Nielsen ja ruotsalainen Gustaf Birger Thordén tulivat vastikään itsenäistyneeseen Suomen tasavaltaan luomaan tulevaisuuttaan. Helsinkiläinen kauppaneuvos Viktor Ek tarjosi työpaikat export-import liikkeessään. Työmaa tarjosi kaikkea ulkomaankauppaan liittyvää, osakkuuksia eri varustamoissa, omia aluksia ja laivan huolintaa.

Vastikään itsenäistynyttä Suomea rakennettiin ruotsalaisten Wallenbergien pankkisuhteilla ja eri maista tulleilla ammattimiehillä. Jokainen maahanmuuttaja toi mukanaan ammattitaitonsa lisäksi oman kulttuurinsa muutenkin kovin monikulttuuriseen Suomeen.

Kun kauppaneuvos Ek kohta kuoli, päättivät ystävykset Nielsen ja Thordén perustaa oman laivameklari- ja rahtausliikkeen. Yhtiön nimi oli Ab Nielsen & Thordén Oy ja se toimi Helsingissä osoitteessa Fabianinkatu 6. Kaupparekisterin perustamispäivä on 21.08.1923. Yrittäjien puolisotkin olivat mukana konttoritöissä.

Nielsenin ja Thordénin yhteistyö päättyi 1926. Thordén halusi keskittyä laivoihin, Nielsen jatkaa myös meklari- ja rahtaustoimia. Entinen nimi Nielsen & Thordén kelpasi vuoteen 1944 saakka, jolloin perustettiin Ab Henry Nielsen Oy.

Yhtiö ei omistanut laivoja, vaan se oli hoitovarustamo ja huolintaliike. Jos jollain oli riittävästi rahaa ja kiinnostusta sijoittaa merenkulkuun, Nielsen hoiti kaiken: laivan hankinnan, rahtauksen, miehityksen ja kunnossapidon. Ja aikanaan myynnin. Nielsenin omilla rahoilla ostettuja laivoja varten oli perustettu Ab Helsingfors Steamship Co. Ltd. Nielsen hoiti myös kuljetuksia maalla ja ilmassa. Oli omia rekkoja ja lentokone.

Suomen eduskunta sääti 1970 merenkulun verohuojennuslain. Yritykset saivat valita, maksavatko voitoistaan veroja, vai sijoittavatko uuteen laivaan. Useat maakrapufirmat päätyivät tilaamaan veronmaksajien piikkiin valtamerilaivan. Parhaimmillaan laivan tilaaja sai verovähennnyksiä yli 100% tilauksen hinnasta.

Lähes sata uudisrakennusta rekisteröitiin Suomen kauppalaivastoon. Tonnisto lähes kaksinkertaistui. Samalla vanhoja rahtihöyryjä myytiin maailmalle. Viimeisin oli Ilmari Tuulen öljystimmi NARVI vuonna 1974.

Redareiksi innostui mm. huonekalu- ja elektroniikkavalmistajaa, rakennusliikettä, terästeollisuutta, rauta- ja tukkukauppaa, kahvinpaahtajaa. Maafirmat eivät itse operoineet uusia investointejaan, vaan luovuttivat ne ammattitaitoisten hoitovarustamoiden hoiviin.

Ammattitaitokaan ei auttanut, kun laivat valmistuivat merenkulun lamaan. Tappiolla liikennöitiin, kunnes seuraavalla vuosikymmenellä lähes kaikki oli myyty maailmalle huonoilla hinnoilla. Jälleen veronmaksajat maksoivat.

Henry Nielsenin hoitoon oli rakenteilla 18 uudisrakennuksen joukko Euroopan eri telakoilla 1970-luvun puolivälissä. Sevillassa oli työn alla 15 bulkkerin sarja. Tankkilaivoja oli tulossa Bremerhavenista, Raumalta ja Göteborgista, missä Götaverken rakensi Suomen suurinta alusta. Omistaja oli Salora Oy. Laivan kotipaikaksi rekisteröitiin Salo. Lienee toistaiseksi kaupungin suurin laiva. Ei käynyt koskaan Salossa, eikä Suomessakaan.

Jossain vaiheessa Henry Nielsenin konttori oli siirretty osoitteeseen Keskuskatu 7, Makkaratalon ja Ateneumin väliin. Viidennessä kerroksessa oli merihenkilöstöosasto.

Maaliskuun puolivälissä Pentti Ojamies oli soittanut kotiini ja tarjonnut töitä Sevillassa valmistumassa olevaan bulkkeriin, nimeltään PATRICIA. Gustav Pauligin omistaman aluksen kantavuudeksi oli mitattu 34 443 dwt. Sevillan Sulzerin teho oli 11 550 hevosvoimaa. Pituus 196.02 m, leveys 24.26 m ja lastimerkissä pohja ui 11.12 metrin syvyydessä. Laiva oli viimeinen kymmenen aluksen sarjasta.

Pienempiä 30 000 dwt:n laivoja oli rakennettu viisi. Niistä viimeinen nimeltään ”PUHOS” oli tuolloin PATRICIAn ulkosivulla varusteltavana.

Maanataina iltapäivällä 14. maaliskuuta 1977 Keskuskatu seitsemän viidennessä kerroksessa Pentti Ojamies antoi lentolipun ja matkaohjeet Sevillaan. Postiakin oli lähdössä. Samoin oli lähdössä nuori täkkikolmonen. Itsehän olin jo yli neljännesvuosisadan ikäinen ja lähdössä yhdeksänteen laivaani. Jossain vaiheessa ilmeni, että kolmonenkin oli laulumiehiä ja kitaransoittaja. Pentti Ojamies totesi, että ”sittenhän te voitte laivalla perustaa orkesterin”. Kuten aina, siinäkin Pena oli oikeassa.

Nuoren täkkikolmosen kanssa liihoteltiin seuraavana päivänä reittilennolla Amsterdamin ja Madridin kautta Sevillaan. Ankean ja synkän näköinen oli sateinen Madrid. Eikä Sevillassakaan kesäisempää ollut. Etelän auringossa oli aamulämpötilat lähellä nollaa, todettiin myöhemmin. Luntakin oli ajoittain tarjolla maahan asti.

Sevillan huoneistohotelli Resiturissa (Calle Solado 10 = 4, puhelin 275 090) asusteli uudisrakennuksen päällikkö ja muut perämiehet. Siiffin porukkana oli kolme konemestaria ja sähkömies. Tuloiltana esittäydyttiin hotellin baarissa, mikä ilmeni olevan perinteinen työpäivän jälkeinen kokoontumispaikka. Ennestään tuttuja olivat siiffi ja koneykkönen. Äkkiä tutuiksi tulivat muutkin.

Joillakin laivaväestä oli puolisoita mukana. Oli reittilentoa edullisempaa tilata lomamatka hotelleineen johonkin Espanjan turistikohteeseen ja sieltä autoilla Sevillaan. Ensimmäisellä kättelykierroksella ei jäänyt kaikkien kasvot mieleen. Seuraavana iltana eräs rouvista tuli taas kättelemään ja meinasin todeta, että eikös jo eilen tavattu. Onneksi hymistelin vain tavanomaisia, koska päivällä oli lomalento vienyt eilisen rouvan kotimaahan. Sama lento oli tuonut tilalle uuden rouvan.

Apartamentos hotellissa oli mukavan väljä huone ja mahdollisuus valmistella omia ruokia. Silti useimmiten tuli ostetuksi hotellin ravintolasta ”plato del dia”, eli päivän lautanen. Monesti jokin jauhelihapihvin nokare muutama vihannes vierellään. Ja kannu talonviiniä.

Työpäivän aamuina ennen kahdeksaa hotellin oven edessä odotteli telakan auto. Kipinällä ei kuun puolivälissä ollut kummoisia kiireitä. Radiohytissä oli asennukset tehty. Tuli sähköä kaikkiin laitteisiin ja lyhytaaltoyhteys Helsinkiradioon toimi moitteitta. Varustamo- ja yksityispuheluita piti ajoittain hoidella. Maanantaiaamun ensimmäinen tehtävä oli pyytää Helsinkiradiosta lottorivi. Kuuntelin myös uutisia ja naputtelin porukalle koosteita maailman ja kotimaan tapahtumista. Jokaviikkoinen rahatilaus oli ainoita konttorihommia ennen kuun vaihteen palkanlaskuja.

Telakan kioskista ostettiin täytettyjä sämpylöitä ja telakan suomalaisten huoneen keittimellä tippui kahvi. Jonkinlaista hermostuneisuutta oli ilmapiirissä aluksen luovutuksen lähestyessä. Telakkaväelle ei passannut mistään reklamoida ja tehty työ piti yrittää laadusta riippumatta hyväksyä. Niinpä kun konehuoneessa maalattiin turkkipeltejä, tuli perässä omissa hommissaan rälläkkämies, jonka kipinäsuihkut käryttivät tuoreen maalin.

Kerrottiin, että ilmapiiriä kiristi Espanjan hallituksen vuosien kuluessa tekemät valuutan kurssimuutokset. Sanottiin niiden vaikuttaneen laivojen hintaan siten, että viidestätoista yksi valmistui ilmaiseksi.

Kello 14 aikoihin oli paluukyyti hotellille. Kuskina yleensä sama koppalakkipäinen telakan mies. Aina yhtä tyytymätön liikenteen muihin kulkijoihin ja pikaisesti kiihtyvä kuin Formula-auto. Varttitunnin kestävällä matkalla laskimme joskus ajomiehen noitumisia ja parhaimmillaan kuului kymmenkunta kertaa coño eli lausuttuna jotenkin conjo.

Jatkuu...

Henry Nielsen historiaa

Nostettuani taksista tavarat kaijalle silmäilin ympärilleni. Ruosteista, niitattua laivankylkeä jatkui molempiin suuntiin niin pitkälle kuin pimeydessä näkyi. Jossain ylhäällä tuikuttivat himmeät valot miidsipin gongilta sumuiseen talviyöhön. Oli hiljaista. Ketään ei näkynyt missään.

Aamupäivällä olin saanut Helsingin Lauttasaaressa Särkiniementiellä toisen luokan kansainvälisen radiosähköttäjän sertifikaatin Posti- ja lennätinhallituksen radio-osaston johtajan kädestä. Onnittelujen kera. Lähes siltä seisomalta piti rynnätä asemalle ja junaan kohti ensimmäistä jobia.

Laiva oli maannut kesästä viljavarastona ja oli nyt joulun alla hinattu kaijaan ja lähdössä liikenteeseen. Sisällä miidsipissäkään ei näkynyt ketään. Hämmästelin gongeilla olevia vesipytsejä, joihin tipahteli katosta vettä kuin viallisesta hanasta. Olin aina luullut, että jos laivaan tulee jostain vettä, se tulee pohjasta, ei katosta.

Löysin jonkin suljetun oven takaa päällystömessin ja pöydän takaa ihmisen lukemasta sanomalehteä. Oli koneykkönen stoptörnissä. Opasti etsimään kipinän tiloja jostain ylemmistä kerroksista (Henry Nielsen nostalgiaristeilyillä konemestari edelleen muistelee sydämellisesti virnottaen, kun ”radiosähköttäjä Sylvänne ilmoittautui palvelukseen”). Sieltähän ne löytyivätkin. Sekä radiohytti että asuinhytti. Ovet selällään, asuinhytin punkassa ikääntynyt muhkurainen paljas patja ja huovan riekale.

Radiohytin laitteet niin ikääntyneitä, ettei semmoisia edes koulussa ollut näkynyt. Eikä myöskään niissä kymmenissä laivoissa, joissa olin kouluaikoina kyläillyt.

Kuluvina päivinä alkoi radiohytissä poikkeilla uutta väkeä. Jotkut tuomassa dokumenttejaan. Jotkut hakemassa niitä pois. Rohkeus ei riittänyt jäädä semmoiseen vanhaan viljavarastoon, jonka seilauksistakaan ei kukaan tiennyt.

Radiolaitteista ei millään tahtonut löytyä väännintä, joka olisi päästänyt niihin sähkön ja hurauttanut käyntiin. Kunnes sitten messissä joku konemestareista kuunteli toisella korvallaan huoliani ja tiesi, että konehuoneen sähkötaulussa on kytkin, jossa lukee radio. Akkukäyttöiset hätälaitteet toimivat, kun messikalle oli joka aamu käynyt hakkaamassa muuttajakoneen ympäriltä nurkasta jään palasiksi. Päivällä katosta turkille sulanut vesi halusi yön viileydessä jäätyä.

Radiohytin akut löytyivät eräästä miidsipin komerosta jäähileessä. Lataus alkoi toimia, kun korsteeni oli sisäpuolelta koluttu ja sieltä löytynyt latausvastus saatu kuntoon.

Lähtöiltana odoteltiin päällikköä laivaan. Lämmöt olivat messissä jo niin hyvät, että venttiiliä pidettiin auki. Ihmettelin ulkoa kuuluvaa solinaa: joko siellä joulun alla kevätpurot virtaavat? Kokeneemmat tiesivät kertoa, että bunkkerin otto oli päässyt täkille.

Kohta kiipesi päällikkökin laivaan. Kättelimme puristamalla hänen vasemman kätensä pikkusormea. Muut sormet olivat laakongilla tuhriintuneet öljyyn. Konemestarit arvelivat lurauttaneensa kolmisen tonnia bunkkeria täkille. Tiedon ehtiessä satamamiehille oli määrä vähentynyt jo pariinsataan litraan.

Puoliltaöin koitti lähdön hetki. Yritin vimmatusti saada vastaanottimista kuulumaan edes lähimpiä rannikkoradioasemia tekemällä erilaisia antennikytkentöjä. Jossain vaiheessa poikkesi försti toteamassa: ”Hyvä kun olet vielä hereillä. Tuuli painaa laivaa kiville ja voidaan joutua siirtymään pelastusveneisiin”.

Olisihan se ollut kokemus lähettää ensimmäisessä työpaikassa ensimmäisen matkan aluksi ensimmäisenä hätäsanoma eli kuuluisa sos.

Hätäsanoman sijaan oli silti ikimuistoinen hetki ensimmäistä kertaa ottaa yhteys Helsinkiradioon. Kerran jos toisenkin piti oikoa hihansuita ja paidan kauluksia ja haroa jakausta kohdalleen. Heti kutsun jälkeen oli vastaanottimen viisarilla harottava Helsinkiradion taajuuden seutuvilla, josko vastausta kuuluisi. Seuraavat yhteydet olivat jo sujuvampia. Myöhemmin sai olla tukkakin sekaisin ja kaulukset vinossa. Aina ei ollut edes paitaa päällä.

Kaikesta huolimatta olimme aamulla tarmokkaasti menossa merellä. Oli tyyntä ja matka taittui rivakkaa yhdentoista solmun vauhtia. Jäi siinä jälkeen majakkalaivat ja troolia vetävät kalapaatit. Iltamyöhällä olimme jo perillä lastaussatamassa Raahessa.

Pääsin joulunpyhiksi poikkeamaan kotosalla. Oulun lentokentälle ajanut taksikuski tiesi kertoa, että laivastamme oli jo lähtenyt paljon poikia, kun pääkonekin oli haljennut ja surrattu kasaan vaijereilla ja koivuhaloilla. Panin mieleeni, että palattuani pitää käydä sitä pääkonetta ihmettelemässä.

PS. on jo opittu, että merenkulkijat liikkuvat laivalla, taksilla tai lentokoneella.

Viime aikojen tärkeä uutinen Suomessa on ollut translaki. Yhtään trans-ihmistä en tiedä tuntevani. Uuteen lakiin en ole kaikin voimin perehtynyt, mutta telkkariuutisista katsonut ja sanomalehden otsikot lukenut. Ymmärtääkseni laki suo isälle oikeuden vaihtaa itsensä äidiksi. Tai joksikin muuksi. Äidille samoin. Lain vastustajat pelkäävät, ettei uimahalleissa naiset mahdu saunaan, kun lauteet ovat täynnä naiseksi vaihtaneita miehiä. Jos ei uudessa roolissa koe viihtyvänsä, voi palata entiselleen tai kokeilla jotakin muuta.

Laivaporukoiden proopuskathan menisivät tämän lain mukana uusiksi. Aiemmin oli otsikko ”Sex” ja sen alla ruksit ”male” ja ”female”. Nyt pitää lisätä kolmanneksi valinta ”other” ja sen perään ”what”, mihin voi täsmentää. Ehkä kysytään myös aiempia sexejä?

Viime vuosituhannella oli tutkittu, että ihmisistä noin kymmenen prosenttia oli kiinnostuneempia läheiseen tuttavuuteen omaan sukupuoleensa kuuluvista, kuin näistä kaikista muista. Tosin joukkuelajien harrastajisssa prosenttiluku oli paljon suurempi. Ylimpänä amerikkalainen jalkapallo.

Kun vikaeerausjobini aikana morjestin esakokkia, hän ilmoitti olevansa homo. Tuo sanahan kattaa sekä miehet, että naiset (kattahan se kaikki ihmiset: Homo Sapiens). Laivatovereissa joskus jokusen tyttären tiedettiin olevan homo, vaikeivät he sitä esittäytyessään, eivätkä muulloinkaan kuuluttaneet. Laivaporukoissa ei kait ollut kristillisdemokraatteja, koska ei asia antanut aihetta keskusteluihin eikä muita kiinnostanut. Kiinnosti vain, että jokainen hoiti kristillisesti hommansa.

Nythän tilanne on internetin mukana muuttunut murheellisesti päinvastaiseksi. Merenkulkijatkin kilpailevat suvaitsemattomuudessa ja törkyviestien kirjailussa: homot pois töistä takaisin kaappeihinsa!

Äänimeren valokuva-albumeissa on noin kolmekymmentä tuhatta valokuvaa laivoista ja laivaporukoista. Töissä ei useinkaan keritty kuvailemaan, mutta kun oli isolla porukalla ahtauduttu jonkun hyttiin viettämään laatuaikaa, illan vanhetessa muistettiin kamerat. Usein mallia cocacola. Vaikka tropiikin kuumuudessa hikisinä mesottiin kylki kyljessä ilman paitaa ja kaulailtiin seilauskavereita – sekä miehiä että naisia – ei siinä ilmennyt mitään homouteen viittaavaa.

Nykyisinhän huippu-urheiluun kuuluu julkihomostelut. Erityisesti jalkapalloilijat maalin ”iskettyään” kerääntyvät kasaan toisiaan hieromaan ja rutistelemaan. Aiemmin oli vielä riisuttava paitakin pois. Niin, urheilutoimittajien uutisia seuraavat tietävät, että jalkapallossa ja jääkiekossa maaleja tehdään pelkästään iskemällä.

Tässä ”vikaeerausjobin” kakkososassa ollaan Ushantin niemi kierretty – niemi on oikeasti ranskalainen saari nimeltään Ouessant – ja käännetään suunta eteläkaakkoon.

Palkkapapereiden valmistuttua tuli Bilbaon paperit pyöriteltäviksi: rahalistaa, crewlistaa, tullilistaa. Sähkeitä tuli ja meni jatkuvasti. Eipä QSOt erityisemmin rasittaneet, koska Euroopan vesiltä radioyhteyden Helsinkiradioon sai tarpeen mukaan. Tässä laivassa lisäksi porukan ulosviennit kuuluivat kipinän toimenkuvaan.

Biskajalahdella alkuvuoden sää oli perinteisen myrskyinen ja kuoppainen. Iltavahdin jälkeen olin naputtelemassa Bilbaon satamapapereita, kun vastaanottimesta kuului hätämerkki ja autoalarmin kello pärähti soimaan. Pian perään ranskalainen rantaradio sähkötteli MANOLA TORO laivan olevan hädässä jossain päin Biskajaa. Kirjoitin hätäsanoman ylös, surrasin konttorivehkeet, ettei kallistelu niitä vie mennessään ja kompuroin brygälle.

Kohta kuului radiohyttiin kipparin ääni naviskasta. Äänen perässä päällikkö itsekin ilmaantui kynnykselle tivaamaan hätäpaikan positsuunia. Kuului asettuneen jonnekin sisämaahan Ranskassa. "Ei me ruveta kenenkään Manuelin härkiä mistään pelloilta pelastamaan!".

Saman tien palasi ranskalainen rantaradio ääneen ja antoi uuden korjatun positsuunin. Sutaisin numerot lapulle ja se jo kelpasi navigaattoreille. Oli jossain Ranskan rantavesillä. Aprikoitiin, että jokin kalapaatti olisi hädässä. Oli kuitenkin liian kaukana meistä aiheuttaakseen toimenpiteitä.

MANOLA TORO näkyy selvinneen haverista. Oli espanjalainen 1 080 dwt rahtilaiva. Oli seilannut vielä viitisen vuotta, kunnes koki kohtalonsa Gibraltarin salmessa maaliskuussa 1978 törmätessään toiseen laivaan. Kolme merenkulkijaa kuoli.

Bilbaon redille ankkuroiduttiin aamun pimeydessä. Jo vuorokauden kuluttua meille vapautui kaijapaikka. Aamuyöllä oli laiva töijätty.

Bilbao on Espanjan Baskimaan itsehallintoalueen suurin kaupunki. Alue on Espanjan vauraimpia. Kemian- ja metalliteollisuus kukoistavat. Baskit ovat kautta historian olleet kuuluja laivanrakentajia, merenkulkijoita ja kalastajia. Jotkut menneisyydentutkijat arvelevat, että tuhansia vuosia sitten kohta jääkauden jälkeen baskeja olisi ilmaantunut Suomeakin asuttaman. Silloin oli vielä Suomen rajat avoinna maahanmuuttajille.

Eurooppalaiset puhuvat pääasiassa indoeurooppalaisia kieliä. Baskien kieli ei kuulu joukkoon, kuten ei kuulu suomen kielikään.

Bilbaossa rahanjaon jälkeen koko päivä vierähti lääkärireissulla muutaman potilaan vaivoja tulkatessa. Päivällä laivalle oli tuotu provianttia ja ulosvientiä ja kaikki oli kannettu sikelihyttiin. Slabinhoitajana piti luottaa, että stuju oli laskenut oikein kaljakopat, viinapullot ja tupakkakartongit ja sen mukaan hyväksyä laskut.

Öljylaituri oli jossain kaupungin rannassa. Muistan siitä, kun illalla poikkesin muutamaan lähistön rantasappiin. Yhdestä löytyi melkoisen uupunut miidsipin asukas, jonka herättelin ja saattelin laivalle. Kovin pitkää matkaa ei niin massiivista miestä olisi omin voimin jaksanut retuuttaa.

Aamusta tultiin messiin kyselemään kipinää. Fööriimme oli töijätty Lundqvistin SWORD. Kollega poikkesi morjestamaan. Käytiin katsomassa myös SWORDin radioasema. Laivat olivat saman ikäisiä, mutta kunnosta päätelleen näytti ahvenanmaalaisilla olleen kovempaa kyytiä.

Samana iltana suunnattiin öljylastissa kohti Tukholmaa. Reilun viikon kestäisi matka. Biskajalla ainakin toistaiseksi oli meri rauhoittunut

Oltiin Pohjanmerellä menossa kohti Skagenia. Aamun säätiedotukset ja sähkeet oli jo hoidettu ja radiohytissä lueksin kirjaa. Kipinähän sai vahtinsa luppoaikoina puuhata radiohytissä mitä lystäsi, kunhan piti herkeämättä korvansa kuulolla.

Kippari poikkesi ovella käskemässä brygälle. Aukesi uskomaton näky: laiva ikäänkuin leijaili tyynessä meressä kevyen sumun sisällä. Auringon kilossa koko fööri loisti kultaista hohdetta, mikä kultasi sumunkin. Kauaa ei satuilmiö kestänyt. Sumu hiipui pois vieden kultauksen mennessään. Taas ajettiin kauniissa tyynessä talvisäässä. Moista satumaista luonnonilmiötä en ole sen koommin kokenut.

Oli jo tammikuun loppupuolta, kun töijättiin lastissa Tukholmaan hyisen lumimyrskyn riehuessa. Henkilöstöpäällikön mukaan uusi kipinä oli löytynyt ja tulossa laivalle: ”Sinä päästä kotiin jatkaa jouluvietto”.

Koska Tukholmassakin meni päivä lääkärikierroksella, oli ulosviennit jälleen nätisti keritty kantaa sikeliin. Jälleen hommasta selvisi tavaran laskemisella ja signeerauksella.

Seuraajani oli tehnyt elämänuransa moderneissa autolautoissa Suomen ja Ruotsin välillä. Niinpä ikääntynyt villin linjan tankkipaatti edellisen sukupolven laitteistoineen herätti hämmennystä. Eikä odotettavissa oleva ulosviennin sumpliminen tuntunut olevan mikään lisäetu.

Kollega alkoi aprikoida lähtevänsä saman tien takaisin ja vähän jo katseli matkalaukkujaan. Jouluna lyhyelle vikaeeraukselle lähtiessäni olin ottanut mukaani vain salkun, joka oli jo kädessäni. Toivottelin kollegalle työn iloa ja hyviä radiokelejä, jos sattuisi orderi ohjailemaan jonnekin kauemmaksi. Kipaisin miidsipin leidarit alas täkille ja saman tien kaijalle. Mikäpä oli pyryssä hölkätessä kohti öljysataman porttia, kun oli reisiä reenattu koko vuodenvaihde.

Nuo tarinani kaksi tankkilaivaa olivat melko samanlaisia. Molemmat rakennettu Ruotsissa. Toinen muutaman vuoden vanhempi aivan 50-luvun alusta.

Reilun vuoden kuluttua siitä, kun olin Tukholmasta kotiin lähtenyt, laiva suuntasi viemään öljykuormaa Antwerpenistä Indonesiaan. Hyväntoivonniemen kaakkoisvesillä havaittiin murtuma rungossa miidsipin takana pumppuruuman kohdilla. Laiva ehdittiin ajaa hätäsatamaan Port Louisiin, Mauritiukselle. Toista kuukautta kesti lastin purku ja rungon rakentaminen sellaiseen kuntoon, että laiva voitiin ajaa romurannalle Pakistaniin. Gadani Beachille laiva saapui toukokuun puolivälissä 1975.

Toinen tarinani tankkilaiva oli vikaeeraukseni jälkeen pari vuotta myöhemmin lähdössä Sètestä (kaupunki Marseillesista länteen) kun keulassa räjähti. Keulakansi kiertyi miidsipin päälle kuin avatussa sardiinipurkissa. Matruusi ja jungmanni menettivät henkensä. Toistakymmentä merenkulkijaa joutui sairaalahoitoon. Mereen valunut öljy syttyi palamaan ja sadoittain ikkunoita särkyi lähistöllä. Keulaosa romutettiin Sétessä, loput hinattiin romutettavaksi Marseilleen.

Bilbaossa kyläilemäni SWORD oli myös Ruotsissa samoihin aikoihin rakennettu saman sortin tankkeri. Vielä puolenkymmentä vuotta laiva ajoi maarianhaminalaisena, kunnes myytiin Kreikkaan. Muutaman vuoden kuluttua kreikkalaiset ohjasivat romurannalle Gadani Beachille.

Jutun laivojen historiat ja kuvia:

mt GUNNY

mt TRAMONTANA