Muuta muistelua

Äänimeriläisten äskeinen exkursio Kotkaan ja siellä museomurtaja Tarmon konehuoneen kaikenlaisten "hilavitkuttimien" näkeminen ja niiden toiminnan sulattaminen sai aiheen tämän tarinan syntymiseen.

Männänhaalaus työnä ei ole kummoinenkaan homma, jos työkalut ja etenkin työntekijät ovat "kunnossa". Joissakin laivoissa haalausajankohta kerrottiin vasta aamulla, näin innoikkaimmat haalaajat eivät päässeet suorittamaan "menttaalihaalausta" edellisiltana.

Yksi haalaushomma muistuu mieleeni merimiesurani alkuajoilta. Olimme Kotkassa ja Kotka oli myös kuuluisa siitä, että satamassa päivysti siveyspoliisit, nämä merimiesten tyttöystävien moraalinvartijat. He saattoivat tulla myös laivaan kontraamaan hyttejä, tähän kylläkin tarvittiin aluksen päällikön lupa. Tälläinen helposti irtosikin, sillä vanhanajan kipparit eivät miehistön vapaa-ajanviettoja aina suvainneet.

Götaverkenin mäntää haalattiin kun "pillupoliisit" ryntäsivät laivaan. Parilla motorilla oli tytöt hyteissään. Tieto oli kuitenkin kulkeutunut konekongille, joten tytöt konehuoneeseen ja nopea "perehdyttäminen" männänhaalaukseen. Rättipaalista risaiset haalarit niskaan, lippikset päähän, koneöljyä poskipäihin ja pienehkö jakari kouraan. Toinen tytöistä laskettiin vielä sylinteriin, hän oli sopivan kokoinen ja huuhteluilma-aukot vaativat puhdistusta.

Kytät tarkkailivat konehuoneen ylätasanteelta ja totesivat haalauksen sujuvan luonnikkaasti näin isolla joukolla. Jonkinverran heitä oli ihmetyttänyt motorien hyteissä lojuneet naisten hepeneet, mutta täkkikongilta parin tytön löytyminen ja pidätys oli ehkä heidän täsmäiskunsa täyttänyt. Näin "konetytöt" pelastuivat.

Toinen muistelus vuosituhannen loppupuolelta. Olimme Muugassa ja Wärtsilää haalattiin. Hommat olivat menneet hieman ylitöiksi ja illalla 7 pintaan sovimme 10 minuutin kahvipaussista. Kävin itsekin nappaamassa kupillisen kahvia ja hörppäsin sen ahteritäkillä pollarin päällä. Kahvit juotuani palailin konehuoneeseen ja odottelin kolmea kaveria joiden kanssa töitä oli tehty. Parikymmentä minuuttia oli kulunut ja kohta jo puoli tuntia, eikä haalaajia näkynyt "montussa". Mikähän mättää? Näistä kavereista tiesin sen, että he eivät kesken haalausta kaljoittelua aloittaneet, koska haalauskaljat juotiin vasta haalauksen päätyttyä.

Oli kuitenkin pakko lähteä ylös tarkastamaan mistä on kyse. Menin miehistön messiin ja siellähän kaverit täkkiporukan kanssa tuijottivat Suomen tv:tä joka Virossa näkyi hyvin. No, mikä oli tämä mielenkiintoinen ohjelma? Se oli lasten ohjelma, mutta siinä esiintyi Hugo-tyttö, sirkeäsilmäinen ja seksikäs Taru Valkeapää, tätähän koko porukka silmät pullollaan tuijotti. Onneksi ohjelma oli puolituntinen, joten pääsimme jatkamaan hommia.

Kesällä 1969 VALLILA.

Sahattiin Laihian kolin ja koksin Vallilalla tosi"villiä"linjaa väliä Kotka-Puola. Ja vaikka paatti oli karsee pärekori Niin olomme siinä tuntui turvalliselta kuin herran kukkarossa, sillä tiesimme että perässämme luovi aina joku merivartioiden suojelusenkeli alus siksakkia . Valmiina auttamaan jos joku meistä olisi liukastunut kannella pikku pieruissaan ja tipahtanut mereen.. ja olihan huoleen suojelusenkeleillä aihettakin, sillä ei se ollut ihan lasten hommaa raahata pimeässä painavia juuttisäkkejä laivan laidalta, sille toiselle laidalle, minne ei suojelusenkelin valot perästä näy.. Kivasti saateltiin satamaan asti ja heti aamusella tuli sissiryhmä Kontrat..vai mikä se oli, huolissaan tarkistamaan että onko kaikki tallella vai onko jotain yön pimeydessä tippunut mereen. Mut sitte ne löyskin vissiin ainakin ylimääräisiä henkilöitä laivasta, kun joku joutu välillä kuulemma lähtee lomalle jonnee valtion täyshoito hotelliin. Kotkassa oli kyllä useita riuskoja laivassa päivystäviä virkamiehiä jotka mielellään auttoivat meripoikien painavien kantamusten autoon viemisessäkin.

Lastimme Puolaan oli pääasiassa sukkahousuja vaikkei ne ruumassa oleetkaan. Ja niistä pää-smuklarimme "Jussi" maksoi mukavasti ja kapakka oli aina auki tultiin mihin aikaan hyvänsä. Tytöille ei saannut itse antaa sukkahousuja palveluista, ne olivat liian arvokkaita siihen. Kuvassa olemme pääpaikassamme Casanova ravintolassa Gdyyniassa, ja juomana piva, votka ja samppanja. Vasemmalla Perämies, Puolikas, Ystävätär, Tunkki, Motori Salo ja Minä.

Heinäkuun lopussa vuonna 1980. Olimme lastaamassa Oulussa Oritkarin satamassa puutavaraa Ilmari Tuulen Meritaan, Algeriaan Oraniin Vietäväksi. Ottaessamme kansilastia alus alkoi hallitsemattomasti kallistella välillä paapuuriin, välillä styypuuriin. Eikä yhtään auttanut painolastien pumppaaminen puolelta toiselle, sillä selvisi että painolasti oli vuotanut ruumaan ja siellä se hölskytteli puolelta toiselle.

Ja kun vielä puolimatruusimme Kallion Ile loukkasi jalkansa kansilastia siirrellessä, niin Kapteenimme “koukku”Koponen sai tarpeekseen ja lähti Kotkaan lomailemaan. Ja paikkaamaanhan saapui tietty Ilmarin luotto kippari Henrikki, joka myös aikansa yritti oikaista laivaa. Mutta ei siinä lopuksi muu auttanut kuin purkaa melkein koko kansilasti pois. Jotta saatiin kallistelu pysymään kaatumisriskin paremmalla puolella. Eli ei köli kohti pohjantähteä.

Jatkuvasti kallellaan olevassa laivassa oleminen ja seiniä pitkin kävely alkoi jo pitempiaikaisesti vaikuttaa tasapainoaistiimme ja päivittäin otimme stujulta grillitarpeet ja menimme ahteriin rannalle grillaamaan ja “virvokkeita” nauttimaan . Sillä ilmat olivat ihanteelliset “rantaleijonille”. Silloin oli juuri Moskovan Olympia kisat ja kun menimme Sarkkaan niitä seuraamaan, niin sarkan porukka oli ihmeissään kun me laivan sakki kaikki puristimme olut tuoppejamme rystyset valkoisina. Etteivät ne olisi liukuneet laaksillaan olevilta pöydiltä lattialle ! Ja se oli aivan toden tuntuista harhaa, ja kesti monta tuntia!

Koska toimin aluksen luotto ukkona, niin Merimies Unionista soittelivat minulle muutamaan otteeseen että onko laiva mielestämme uloslähtö kunnossa ja uskommeko selviävämme Algeriaan kuivin kusiluistimin ? Ja kyllähän me kk-v silmällä aamupuuromme nauttivat “aamunraikkaina” yksimielisesti päätimme, antaa siiffillemme Otto otukalle valtuudet potkaista kaikkien vastamäntä-sutsuttajien Metusalem tulille, ja ruorijenkarimme suuntia kohti lähintä palmujen reunustamaa hiekkarantaa ! Unionista muutaman kerran matkan aikana soitettiin ja kysyttiin kuulumisia, mutta eihän meillä hätiä mitiä. Kun ilmatkin suosivat meidän kylkimyyryllä surffailua.

Saavuimme turvallisesti Oraniin, mutta ruumien alimmaiset koilit noin reilun metrin korkeuteen  olivat kastuneet veden iloisesti loiskuessa ruumassa . Eihän siinä muuta kuin lasti maihin ja kohti uusia seikkailuja Ilmarin Tuulilla ! Ja kiittäen turhat pelot poistavaa lasikantista virsikirjaa..sillä tiesimmehän että ennemmin kilpailevilta varustamoilta kuluu loppuun punaiset matot, kuin meiltä rohkaisevat virsikirjat..ja näin oli näreet ! m/s Meritan “lamppu Taavetti”.

Singaporen jälkeen konemestaria näki harvoin muiden joukossa. Montusta tultuaan hotkaisi ja häipyi hyttiinsä. Jonkin päivän kuluttua pyysi perämiehen hyttiinsä ja kertoi salaisuutensa. Oli ostanut kalliilla ruohoa, hasaa, jotakin huumetta. Sitä kun poltteli tuli kevyt olo ja hyvät tuntemukset.

Niinpä sitten perämiehen kanssa ottautuivat aiheeseen ja vuoron perään vetivät kovalla vaakkumilla sisäänsä kessusta kitkerää sauhua. Kun sätkä oli poltettu istuivat rinnakkain sohvalla odottamassa hyviä tuntemuksia.

Jonkin aikaa istuttuaan perämies kommentoi: Eihän tästä tullut kuin päänsärkyä. Kalliilla olet ostanut kamelinpaskaa!

Kreikkalaiset ostivat keväällä 1998 jäänmurtaja HANSEn, tehdäkseen siitä eräänlaisen liikkuvan terveysaseman Kreikan saaristoon. Laiva sai nimen ASKLIPIOS ja ahteriin Panaman lipun ja matkasi uusille omistajilleen Pireukseen.

Siirtomiehistöstä osa oli HANSEssa ollutta porukkaa, lisäksi muista murtajista, sekä joitakin ulkopuolisia, kuten minä, vaikkakin olin ollut murtajissa aikaisempina vuosina. Laivaan menimme kaikki Helsingissä, ja matka sujui hyvin, kauniissa säässä. Bunkkeria otimme Gibralttarissa.

Minä olin sähköttäjänä. Jouduin myös lähettämään sähkeitä cw:llä, sillä vanha telex-loota sanoi sopimuksen irti. Athena-radio toimi silloin vielä ahkerasti hf-bandeilla, joten lienen siis viimeinen suomalainen, joka workki näillä taajuuksilla cw:llä?

Laiva syttyi palamaan 25.5.1998 Tunisian edustalla Cap Bonin lähellä paikassa 37.15.30P 10.52E.  Tulipalo oli räjähdysmäinen ja se, kaiken todennäköisyyden mukaan, alkoi asumattomasta hytistä! Olin sillä hetkellä sillalla, kun palo havaittiin. Savu tunkeutui sinne heti. Yritin vielä hyttiini, mutta porraskäytävä oli täynnä savua. Ainoa pelastustie oli sillan kautta peräkannelle, sekin myrkyllisen savun peitossa.

Palo oli todella raju, ja oli onni, että oli päiväaika ja kaunis sää.  Myöskin se, että peräkannelle pääsi melko helposti, auttoi asiaa. Alkuvaiheessa luultiin, että tilanne hoidetaan omin voimin, mutta kun asia selvisi, ei peräkannelta enää päässyt käsiksi mihinkään radioon. Myöhemmin saimme käsiradion tanskalaisesta MINERVAsta. Sillä radiolla pyysimme sitten lopullisen evakuoinnin laivalta. Silloin minä olin Ms MINERVAssa.

Tapahtui myös niin, että EPIRB, joka oli telineessä kannella, lähetti automaattisen hätäkutsun satelliitin kautta norjalaiselle maa-asemalle, josta tieto välitettiin MKH:lle, mutta luulivat sitä virheelliseksi! Sinänsä ihmeellistä, sillä EPIRB:in pitäisi irrota laivasta vasta määrätyllä syvyydellä veden alla. Tietääkseni siinä ei ole mitään tulipaloilmaisinta?

Minä ja pari muuta, mukana mm. laivamme kreikkalainen perämies (!) menimme ensiksi tanskalaiseen MINERVA-laivaan, mutta parin tunnin päästä, neuvottelujen jälkeen, siirryimme pelastusveneellä ukrainalaiseen tutkimusalukseen ERNST KRENKELiin, jonne loput laivamme miehistöstä oli pelastettu, josta sitten vielä pakon sanelemana tunisialaiseen tykkiveneeseen nimeltään TAZARKA. Tämä siirto-operaatio oli jo hengenvaarallinen, tuulen voimistuttua. Paikka silloin oli Pantelleriasta kaakkoon, ja tunisialaisten väitteen mukaan heidän vesillään.

Tykkiveneellä keikuimme kovassa merenkäynnissä 5-6 tuntia, ja aamuyöllä tulimme tunisialaiseen La Goulette:een. Pitkän sumplaamisen jälkeen pääsimme pieneen hotelliin Tunisin esikaupungissa. Siellä roikuimme n. viikon. Saimme varustamolta nipun D-markkoja ostoksia varten; minullakaan ei ollut muuta, kuin paita, housut ja kengät. Vakuutusyhtiö kävi kuulustelemassa koko porukan, Suomen lähetystövirkailija kävi kirjoittamassa väliaikaiset passit. Lopuksi pääsimme lentämään Finnairin lomalennolla Monastirista Helsinkiin.

Laiva jäi palavana ajelehtimaan ja päätyi Tunisian rannikolle, jossa päällikkö ja englantilaisen vakuutusyhtiön edustaja kävivät sitä katsomassa. Ylärakenteet olivat täysin palaneet, mutta konehuone veden alla, joten siellä ehkä olisi ollut jotakin pelastettavaa. Laivan myöhemmistä kohtaloista en tiedä.

Noin vuoden kuluttua päällikkö oli lomamatkalla Kreikassa, ja hän saapasteli varustamon konttoriin Pireauksessa, kysyen, miksi emme ole vieläkään saaneet korvauksia, sillä hän oli selvittänyt, että vakuutusyhtiö oli korvannut laivan, vieläpä suuremmasta summasta, mikä oli kauppahinta. Päällikkö sai heti pyytämänsä summan maksumääräyksenä.

Laitan liitteeksi englanniksi kirjoitetun, Ms ERNST KRENKEL-nimisen, ukrainalaisen Antarktis-tutkimuslaivan, kapteenin selostuksen pelastusoperaatiosta. Kuvamateriaalin tilasin paikan päällä ERNST KRENKELillä videokuvausta tehneeltä Kioavan yliopiston geologilta. Videonauhan ja selostuksen sain myöhemmin kotiini postitse. Maksoin myös sovitun hinnan.

Klikkaa auki tekstin yläpuolella oleva liitetiedosto.

Helsingin Salvessa on kerran talvessa skönetapaaminen, jossa ”varustamo tarjoaa” lohisoppaa, ruisleipää ja pari mallasjuomaa palan painikkeeksi. Maanantaina 20.2. täyttyi alakerta syvän meren seilureista. Tarinoita kuultiin Nan Fungista San Benitoon, mäntiä haalattiin ja maakaljoille mentiin 25 de Mayolle.

Väkeä oli nyt enemmän, kuin parina edellisenä vuonna. Tapahtuman yhtenä organisoijana toiminut Martti Heitto laskeskeli merenkulkijoita olevan reilut 50. Monet kyselivät jo ensi kesän nostalgiatapahtumista.

Kiitoksia ravintola Salvelle ja ystävälliselle henkilökunnalle.

Merimieskielessä oli muutamia vapaa-sanan yhdistelmiä, mitkä tarkoittivat eri asioita:

• vapaapäivä oli maalaushommissa kohta, mikä oli jäänyt maalaamatta. Läkkäyksessä - jotkut sanoivat fläkkäys tai pläkkäys - eli ruosteenpoiston jälkeen pohjamaalatuissa kohdissa vapaapäiviä ei niinkään tullut. Kun vedettiin yli samalla värillä, mikä oli jo ennestään, saattoi joku kohta jäädä maalaamattomaksi. Poosun silmähän vapaapäivät pani merkille.
• merimiesvapaa eli pystyynveto eli luvaton työstä poissaolo. Asianomaiselle nolo tapahtuma, mutta oli sellaisiakin, jotka pidetyillä merimiesvapailla ylpeilivät.
• vapaavahti. Vahtia ajavat olivat työssä ollessaan vahdissa ja vapaa-aikanaan vapaavahdissa. Vahtiporukkaa olivat perämiehet ja yksi tai kaksi täkkäriä, konemestarit ja kullakin kaverina yksi moottorimies vanhoissa laivoissa, joissa ei ollut valvonta-automatiikkaa, sekä kipinä. Jatkuvassa päivätyössä arjet pyhät oli pyssäporukka.
• vastikevapaa. Vahtia-ajavat ja pyssäporukka tekivät merellä 7 päiväistä työviikkoa. Lauantaina ja sunnuntaina tehdystä varsinaisen työajan työstä kertyi tunti tunnista vatikevapaata. Ulosmaksun yhteydessä maksettiin vastikelomapalkka.

Per-Erik (Pärre) Lindfors on lähettänyt oheisen viestin. Erityisen hämmästyttävää on laivan matkojen tarkka dokumentointi. Kun näiden -60 -80 luvun paattien matkoista on tallessa enää hämäriä mielikuvia.

"Tervehdys Tässä on tietoa bk Montrosasta jolla isäni Oskar Lindfors 17 v
purjehti 6kk 12 pvää v 1923.Valitettavasti isäni kaatui Sommeella 1941,
joten muuta siitä en tiedä.
Sotaorpo terveisin Per-Erik (Pärre) Lindfors 75 v
http://www.kolumbus.fi/jamikko/Purjelaivat_Montrosa.htm"

Enemmän purjelaivahistoriaa voit katsela Jukka Mikkolan sivustolla "Suurten purjelaivojen bibliografia":

www.kolumbus.fi/jamikko/Suuret%20purjelaivat.htm

 Jokunen vuosikymmen sitten oli oltava voimassaoleva isorokkorokotus, jos meinasi saada jobin laivassa. Rokotus oli voimassa kymmenen vuotta ja piikityksen yhteydessä annettiin keltainen pahvivihkonen, missä ensimmäinen aukeama oli smallpoxia (pieni rokko) eli isorokkoa varten.

Englannin kielessä on myös great pox, mikä tarkoittaa kuninkaallisten tautia, eli kuppaa. 1500-luvulta alkaen kuuluu taudilla olleen myös nimitys clap. Merenkulkijoita lääkärille kuljetellessani opin clap-sanan tarkoittavan tippuria. En muista koskaan ketään kuppatautista kiikuttaneeni hoitoon, joten en tiedä, tarkoittiko clap molempia tauteja. Englantilaisillahan on nimi Clapton, mikä englantia ja suomenkieltä yhdistellen kertonee em. tautien puutteesta.

Latinan kielessä on sana vicarius, mistä on johtunut mm. englantilainen sana vicar eli pastori, joka oli kirkkoherran sijainen. Samasta lähteestä lienee kehittynyt merenkulkijoille termi vikaeeraaja, vikarieeraaja, vikariantti eli jobi laivassa oli tilapäinen jonkun sijaisena tai kesti määrämatkan tai määräajan.

Muutenhan suomalainen merimiesslangi on puhekieltä, mihin sanoja on vääntynyt ruotsin ja englanninkielistä, mihin sanat on useinkin löytyneet hollannista ja norjasta. Sama sana voidaan kirjoittaa monilla eri tavoilla esim. midship, midskepp, midsippi, miidshippi, miitsippi, miitseppi, midskeppi, medskepp. Väliäkös sillä kuinka kirjoitetaan, kunhan vain ymmärretään samalla tavalla.

Aiheen tähän yhteenvetoon löysin mainiosta Bill Brysonin kirjasta Sisään! Lyhyt historia lähes kaikesta kotona. 

Tullilistan täyttö laivoissa oli yksi vaikeimpia toimenpiteitä. Aina löytyi joku, joka oli kirjannut vääriä määriä tai väärälle sarakkeelle. No, kipinähän ne "mielellään" korjasi tai kirjoitti ihan uuden listan. Jotkut kipinät olivat kehitelleet kaksoislistan, jossa päällimmäiseen listaan oli leikattu aukko nimen kohdalle. Päällimmäiseen listaan sai tuherrella mitä hytissään tai sikelissä piti ja aukon kohdalle oma nimi. Tuherrukset kipinä sitten kirjoitti puhtaaksi alimmaiseen listaan.

Lista tuotiin yleensä ensin miehistömessiin ja sitten sama lista päällystöpuolelle. Muistan tapauksen Hesperuksen ajoilta, kun joku oli "esitäyttänyt" förstin sarakkeen. Nimen kohdalle oli tikkukirjaimilla kirjoitettu "mulkku" ja varmuudeksi kyseisestä vempeleestä piirretty vielä kuva.

No, listahan meni uusiksi ja jouduimme kaikki täyttämään sen kipinän hytissä. Kuulustelujakin pidettiin ja meitä nuoria merenkulkijoita yritettiin manipuloimalla saada kertomaan kuka "täyttäjä" oli. Ei onnistunut. Satamaan tultaessa ja rahaa kuitatessa jouduimme kirjoittamaan tikkukirjaimilla, emme sentään tätä miehisen kapineen kansanomaista nimeä, vaan oman nimemme ja kipinä salapoliisina yritti käsialasta tunnistaa rikollisen. Ei sitä selville saatu, tosin tiesimme miehistömessissä kuka sen oli tehnyt.

Rangaistus kuitenkin tuli, nimittäin seuraavat ulosvientiviinat lokattiin koko ahteriporukalta. Se ei meitä muutamaa nuorta haitannut, olimmehan alaikäisiä, emmekä muutenkaan saaneet alkoholipitoisia aineita tilata. Muutamaa janoisempaa se hiukan korpesi, mutta Italiasta ja Espanjasta, kun kerran Välimerellä seilasimme, nämä "kohtuukäyttäjät" täydennyksen kuitenkin saivat.