Puhelin soi eräänä kaukaisena syyskesän aamuna Itä-Helsingissä;
"Pro täällä terve! Terve, eipä sinusta ole kuulunut aikoihin – mitäs nykyään puuhailet?"
"Yhtä sun toista shipping-alalla. Nyt olen agenttina yhdelle varustamolle. Tarvittaisi förstiä mukavalle liputuskeikalle. Ms ”Enna” pitäis viedä Kontinentilta Namibian Walvis Bayn kautta Colomboon, siis Ceylonille, kyllä sä tiedät.." Vai niin, mikä tää ”Enna” on laivojaan? Joo, se on sellainen pieni kuivarahti, lastaa vajaat 3000 tonnia, Suomen lippu, vielä. Lähtisin itse mutten ehdi. Lähde ihmeessä - sellainen aurinkoreissu. Kaikki järjestyy.."
Pitkän miettimisen ja epäröinnin jälkeen ajattelin, ettei kai siellä nyt sentään huku.
Seuraavaksi tapasimme Hki - Vantaalla. Pro saapui varustajan, Tompan, kanssa tuomaan lentolippuja Hampuriin ja satelliittinavigaattoria jota matkalla aurinkoon tarvittaisiin. Paikalle saapui papparainen parin muovikassin kanssa. Ihmettelin onko reissulla niin ”lämmintä”, ettei juuri mitään tarvita mukaan, yleensäkään. Pohdiskelin omaani, toki pienehköä matkalaukkua. Alus oli Bremenissä, minne piti mennä Hampurista taksilla. Tomppa kaiveli ankarasti taskujaan: "Ei nyt ole Postipankin korttia, mutta saatte sitten laivalta taksirahat, kaikki järjestyy – kaikki järjestyy...! " Tämä tuntui olevan firman motto.
Hampurin kentällä alkoivat ongelmat. Taksi ei suostunut pitkähköön Bremenin keikkaan kuin käteismaksusta. Kortit eivät käyneet kenttäpankissa, eikä kentältä löytynyt rahaseinää Visalle. Saimme papparaisen kanssa haalituksi fimmimme juuri siten kasaan, että sinksattuamme ne demmeiksi pääsimme matkaan kohti Bremenin satamaa
Satamassa ”Enna” makasi jyväkuorma päällä jotenkin hylätyn ja murjotun oloisena. Reelinki oli sieltä täältä rutussa ja ahteritorppakin oli saanut osansa; MF/HFn antennien ulostuloeristeet ovat katkenneet. Antennit olivat vinksin vonksin aluksessa, joka oli muutoinkin parhaat päivänsä nähnyt. Johonkin oli siis törmätty – tai törmäilty.
Aluksessa oli hiljaista. Löysin kipparin hytistään. Hän heräsi tukka pystyssä ja oli vähän sekaisin sekä ”väsynyt” merimatkasta ja ehkäpä jostain muustakin... Förstikin, Ari, heräsi hytistään. Hän siftaisi kippariksi. Valitteli ettei ollut yhtään kauluspaitaa matkassa. Se oli pienimpiä harmeja aloittelevalle päällikölle.
Kohtapuoliin agentti saapui alukselle. Kippari pyyteli ulosmaksua käteisenä, minkä saikin. Muttei avointa lentolippua Las Palmasiin, vaikka kuinka sitä vaati. Hän sanoi ettei ”huvita” mennä kotisaarelle. Miksiköhän ei huvittanut? Jotain höpisi muijastaan. Ari antoi hänelle ulosmaksuna suunnilleen koko aluksen käteiskassan.
Kippari lähti agentin matkaan ja rauha palasi alukselle. Katselin ympärille; melko railakasta oli meno tainnut olla. Porukkaa oli päällä; kippari, försti, väliperämies eli papparainen, siiffi ja kokki sekä pari kolme ex-kipparin ”adjutanttia”. Eräältä saarelta hekin. Kerrottiin, että kokki ja kippari olivat riidelleet. Kokki oli uhannut heittää kipparin mereen. Kippari oli sanonut ettei onnistu – adjutantit tulisivat apuun! Tästä siis kyseinen nimitys.
Kokki oli mantereelta ja mainio mies sekä huippu tekijä byssahommissa. Muonatarpeet oli vähän niin ja näin, mutta tämä kokki teki niistäkin hyvää ruokaa. Majoitun förstin hyttiin ja katselin papereita. Huomasin niistä heti, että aluksen nimeä sekä lippua oli vaihdettu tuhkatiheään. Miksiköhän? Alus oli jo aiemminkin ollut ceylonilainen, toistuvasti. Pöydällä oli ison torakan mallinen metallinen tuhkakuppi, enteellisesti.
No, odoteltiin lossausta kaikessa rauhassa. Agentti tuli taas käymään. Ilmeni, ettei disbursmenttiä eli satamaennakkoa ollut lähetetty varustajalta. Onnistuimme saamaan vähän provianttia, mutta rahalistaa ei voitu tehdä. Bremenissäkään ei ollut rahaseiniä ja pankista ei herunut fyrkkaa Visalla eikä Diners`llakaan.Vitutti. Iltaisin lampsimme persauksina satamakatuja. Keräilemme demmikolikkoja taskujemme pohjilta saadaksemme satamasapissa jonkin tuopin kera Bratwurstin. Vitutti yhä enemmän. ”Mutta saahan laivalla ruokaa!” totesi papparainen.Totta. Totesin kuitenkin, ettemme silti olleet tulleet talkoisiin. Vai olimmeko? Aavistus alkoi heräämään, ja ajatus mahdollisesta valtamerimatkasta pisti mietityttämään...
Yritimme parhaamme. Agenttikin. Hän sai joko varustajalta tai ehkä suoraan rahtaajalta vähän ennakkoa. Sain tilattua radiokorjaajan. Taitavan tuntuisen miehen. Hän liimaili antennin eristeitä ja tsekkasi sekä mittaili radiolaitteita. Kertoi radio-vanhuksen olevan kunnossa. Siinä oli valmiita kiteitä MF- ja jopa HF-taajuuksille. Yritin koeyhteyttä läheiseen Norddeich-Radioon MF-taajuudella. Sinne olisi lähestulkoon kuulunut huutamalla brygän siiveltä. Vaan ei radiolla. Katselin pelastusvenettä ja -lauttoja sekä varusteita kriittisesti. Tulevaisuus mietitytti entistä enemmän...
Yritin pistää myös laiva-apteekkia jonkinmoiseen kuntoon. Apteekkari, tosi reilu mies niksmanniksi, tuli käymään ja teki parhaansa pikkubudjetilla. Saimme jopa ”vappupalloja” kaupan päälle! En hakannut niitä hyönteisneulalla, sillä kertaa. Tohtoroinkin, eli tilapäispaikkasin kokin poskihampaan. Hän oli tyytyväinen. Mengelen opit a´la "Hellas" olivat tarpeen!
Lastia päästiin purkamaan. ”Adjutantitkin” olivat heränneet ja tolpillaan joten kuten. Liputuksesta ei näyttänyt tulevan tietoa toistaiseksi. Sitä vastoin tuli orderi; ajettaisiin jyväkuorma Etelä-Norjasta Tanskaan. Saimme bunkkeriakin – rahtaajan armosta. Lähdimme mieluusti pois Bremenin muutoin mukavasta ja rauhallisesta satamasta.
Pohjanmerelle oli luvattu tiukkaa westiä. Sanoin Arille, että otetaan maksimiballasti. Hänen mielestään se oli tarpeetonta. Yöllä olimme tilanteessa, jossa pääkone ei saanut pienen perädraftin vuoksi kunnolla jäähdytysvettä. Voisimme driftata Tanskan rantaan, hylyksi ! Painolastasimme myrskyssä rullaavaa alusta öisellä merellä. Onneksi siiffi oli hommansa osaava mies ja tilanne saatiin hallintaan.
Keli vähän moinasi ja pääsimme lopulta onnellisesti etelä-norjalaiseen pikku satamaan.
Ruumatarkastus oli tiukka. Saimme harjailla porukalla myös spanttien päältä, ”adjutantitkin”.
Aluksen luukut olivat vitsi. Raskaat teräksiset ponttooniluukut. Niitä nosteltiin – toki tietyssä järjetyksessä – karvelin reunaa kulkevilla kiskoillaan olevalla kaivurilla. Sillä kai pystyi jonkinlaiseen lastinkäsittelyynkin. Ongelma oli se, että jos trimmiä oli vähänkin, kone ei tahtonut liikkua kiskoillaan. Viljaa lastatessa tuli kiire, jos sade uhkasi. Seksuunoita sai alkaa äkkiä nostelemaan paikalleen tietyssä järjestyksessä.
Jyväkuorma saatiin päälle ja lähdettiin kohti Etelä-Tanskaa, Nakskov` ia. Sinne päästiin kunnialla. Saatiin jopa vähän rahaakin. Ainakin sen verran, että ”adjutantit” saivat Tuborgia ja matka oli pelastettu. Tuli myös orderia; lossaussatama olisi Antwerpen. Siellä alus liputettaisiin Ceylonille eli nykykielellä Sri Lankaan. Päällystö ”saisi” halutessaan jäädä päälle, mutta miehistö eli käytännössä ”adjutantit” maksettaisiin ulos. Heidän tilalleen tulisi ceylonilaisia, kuten Capt. Fred Colombosta lähettämässään telexissä kertoi. Oma päätökseni oli heti selvä: pois ASAP! Olinkin ainoa päällystöstä joka ei ymmärtänyt edessä olevan ”aurinkomatkan” arvoa. Pääsimme kommelluksitta Antwerpeniin, SOBELGRAN eli Societe Belgian Grainin terminaaliin purkamaan jyväkuormaamme.
Heti kun agentti tuli alukselle vedin häntä hiasta; onhan kaikki järjestyksessä meille ulosmaksaville, lentoliput yms ? Agentti kertoi, ettei ennakkoa ollut tullut kuin nimeksi. Hän ei voisi taata edes lentolippujamme Suomeen. Keskustelin kipparin kanssa ja hän vaikutti passiiviselta asian suhteen. Olihan hän jäämässä ”aurinkomatkalle” ja suureen seikkailuun, kuten myöhemmin taisi käydä. Päätin toimia oma-alotteisesti.
Menin SOBELGRAN terminaalin toimistoon soittamaan Tompalle Suomeen. Hänen vaimonsa vastasi puhelimeen ja kertoi Tompan olevan ”väsynyt” ja yöpuulla. Olisi silloin pitänyt antaa vinkki vaimolle maalata pyjamaan valkoisia pystyraitoja. Pyjamaa voisi tarvita myöhemmin...
Lähetin toimistosta telexin Tompalle. Siinä vaadin häntä laivaisäntänä ryhtymään asianmukaisiiin toimenpiteisiin meidän ulosmaksavien kotiuttamiseksi. Pyysin häntä saapumaan Hki -Vantaalle jos ja kun sinne joskus saapuisimme. Ei kuulunut mitään vastausta. Vitutti jo todella pahasti. Ulosmaksukin oli luvattu alukselta käteisenä. Satusetäily jatkui!
Olihan minulla Belgiassa toimivia kortteja. Olin kuitenkin jo sen verran seilannut, että ymmärsin asian kuuluvan varustamolle. Edelleen ajattelin, että katsotaan nyt homma loppuun asti. Oltiinhan vielä sentään Euroopassa, onneksi.
Kun Tompasta ei seuraavanakaan päivänä kuulunut mitään, vaikka lähetin toisen telexin joka alkoi anatomisella termillä, päätin ottaa yhteyttä Suomen edustustoon ja pyytää konsulaarista apua.
Pyysin neuvoja paikalliselta merimiespapilta joita hän antoi avualiaasti. Se meni näin; merimiespappi esitti puolestamme avunpyynnön paikalliselle belgialaiselle Suomen kunniakonsulille, ja tämä esitti sen edelleen sedn Suomen suurlähetystöön Brysseliin. Kuullostaa puupäiseltä touhulta ja sitä se olikin. Seuraavana päivänä terminaalista tultiin pyytämään förstiä puhelimeen.
”Täällä on lähetystöshteeri Se ja Se – mitä asiaa?” Kerroin tilanteen ja kotiutustarpeen. Lähetystösihteeri alkoi selittämään, että pitäisi olla vakuuksia ennen kuin he voisivat järjestää meille lentolippuja. Sanoin, että vakuudet ne juuri olivatkin ongelma, nimittäin varustamollemme. Lähetystösihteerin päivää lienee häiritty – ehkä osteriateria oli kesken. Ei meinannut asia mennä jakeluun, ei sitten millään. Kerroin ettemme ole mitään persaukisia Interreilaajia tai rahansa juoneita turisteja. Olimme suomalaisia merenkulkijoita, joilta alus oli myyty alta ja joiden kotiutus olisi viime kädessä Suomen valtion asia, kun se ei varustamolta onnistunut. Nyt alkoi vituttamaan jo ihan poskettomasti.
Sanoin lopuksi tälle naispuoliselle diplomaatille: ” Hei voitko nyt ystävällisesti hoitaa asian, kun meillä täällä laivassa on niin isoja rottia!” ONKO SIELLÄ ROTTIA – odota, soitan puolen tunnin päästä! Odotin. Puhelin soi ja hän kertoi, että lentolippumme olisivat Sabenan kenttätoimistossa Zaventemissä illan Helsingin lennolle, kunhan kertoisin lähtijöiden nimet. Kerroin lähtijät, joita ei siis ollut monta.
Kerroin edelleen asiasta merimiespapille ja hän ystävällisesti lupasi, että assari veisi meidät lentokentälle. Menin pakkaamaan kamojani. Silloin muistin, että ulosmönstraus oli edelleen olemassa jossain muodossa. Kippari ei juurikaan ottanut asiaan kantaa. Menin salonkiin ja otin työsopimukseni mapista. Sen huomatuskenttään merkitsin itse; 1. alus ulosliputetaan Sri Lankaan 2. käteisenä luvattu ulosmaksu suorittamatta 3. kotimatka järjestämättä.
Taisi se kippari nimensä vetää oikeaan kohtaan.kohtaan. Oli vähän ”timmit topissa” kaikilla. Ceylonilaisia capt. Fredin miehiä myös odoteltiin saapuviksi Colombosta.
Niinpä sitten merimieskirkon auto olikin ajoissa kaijalla ja pääsin adjutanttien kanssa kohti Zaventemia. Jokin edes pelasi.
Kentällä setvin liput siten, etteivät he tulleet bisnessluokkaan vaan jäivät koneen takaosaan. Niin tein. No, pelasi se tarjoilu silloin sielläkin – mikä lienee ollut tärkeintä. Normaalin lipun maksaneilla oli tietysti oikeus bisnesluokkaan. Sitä katsoin parhaaksi hyödyntää siis vain omalta osaltani! Lohtu se pienikin vitutkseen.
Koneen noustua nautin aluksi samppakaljaa - konsulin kyydillä - kaikki järjestyy!
Tomppaa ei - tietenkään - näkynyt Helsinki-Vantaalla.
Mutta, puhelin soi seuraavana päivänä Itä-Helsingissä:
"Tomppa täällä terve! Oli se hienoa että hoidit hommat siellä Antwerpenissä. Ettei tullut mitään diplomaattista skandaalia. Maksan sulle hyvän miehen lisää, sano summa! Muutoin lähdetkö Dubaihin? Olen ostanut sieltä valtamerihinaajan joka pitäisi viedä Colomboon, kaikki järjestyy..." Kerroin skandaalin kylläkin jo tulleen. Sanoin siis palkkavaateeni ja kerroin, että sen pitää olla tililläni seuraavan pankkipäivän päättyessä.
Yllätys, yllätys: ei ollut. Aloin heti puuhaamaan palkkaturvahakemusta, josta tuli onnistunut. Asiaan vaikutti merkittävästi työsopimukseeni tekemäni huomautukset. Sain lentolipustani neljän kuukauden kuluttua laskun ulkoministeriöstä. Olin tällöin jo saanut senkin summan palkkaturvasta. Kaikki saatavani tulivat korkoineen, päivärahoineen yms.
Merihommissa on aina tarvittu – ja tarvitaan edelleenkin – sopivaa seikkailumieltä. Oheisessa tositarinassa tämä ylitettiin jo alkumatkassa. Vaikka selvisinkin vitutuksella, kaikille ei käynyt yhtä hyvin. Sikäli kun tiedän, alukselle jäänyt päällystö koki oikean seikkailun, mutta se olisi varmasti oman tarinansa arvoinen.