Matti Koivu: Merimiespalvelutoiminnan historia 1870-2020. ”Soita, kirjoita, käy talossa!”. Merimiespalvelutoimisto ja Matti Koivu 2023.
Kirjan sata ensimmäistä sivua kertoo Merimiespalvelutoimiston eli Mepan edeltäjistä. Mepan 50-vuotisesta taipaleesta kerrotaan 137 sivulla.
Kirjailija on oivasti osannut tiivistää Mepan idean heti otsikkosivulla:”… haluan kiittää asiamiesten kuningasta Pekka Karppasta tuesta ja kärsivällisyydestä. Hän on johdattanut minut ymmärtämään merimiespalvelutoiminnna arkea ja salaisuuksia.”
Ehdin olla jo tekemisissä Mepan edeltäjän eli Kauppalaivaston huoltoneuvoston kanssa. Toukokuussa 1972 moottorilaiva WHITE ROSE oli viemässä Ruotsista sellukuormaa Kiinaan. Sain Henry Nielsen varustamosta Pentti Ojamieheltä luvan ostaa kiinankielen Linguaphone kielikurssin. Parin kuukauden merimatkan aikana oppisi ainakin jotakin sanomaan kiinalaisille heidän omalla kielellään. Laivan salongissa viriteltiin levysoitin ja varovaisesti laskettiin neula kurssin ensimmäiselle levylle. Salongin alapuolella konehuoneen syvyyksissä pari dieselkonetta pyöritti generaattoreilla sähköä laivalle. Niiden aiheuttaman tärinän vuoksi levysoittimen neula hyppeli holtittomasti pitkin levyä. Ei voinut kuulla kokonaisuudessaan yhtään kiinan kielessä kovin tärkeää loppuhenkosta tahi aspiraatiota tms. Aikanaan Kiinassa tilanne parani, kun paikallisilta opittiin sanomaan ”kiitos”, jotenkuten.
Työpaikkani olivat villin linjan eli cross-trade laivoja. Lentäen mentiin töihin jonnekin päin maailmaa ja lentäen tultiin takaisin kotiin. Ilman Mepan palveluitakin saatiin pitkillä merimatkoilla vapaa-aikaa kulumaan: lauluiltoja grillijuhlien yhteydessä, uutispalvelua ja muuta laivalehteä, erinäisiä pelejä, luotsiveikkauksia, kiertoajeluita satamissa. Mepalta alettiin vuosien mittaan saada vaihtoporukoiden mukana kirjastoja, ääni- ja videokasetteja, elokuvia, lehtiä. Ensimmäisiä Vapaavahti-lehteen kirjoittamiani juttuja lähetin Australiasta. Paikallinen ITF uhkasi saartaa laivan, jos ei kehnoja suomalaisia palkkoja nosteta ITF:n tariffien mukaisiksi.
Talossa ei tullut käydyksi, mutta kirjoitetuksi sitäkin enemmän. Ensimmäistä kertaa vierailin Linnankatu kolmessa vuosikymmenen lopussa, jolloin oli järjestetty merimiesslangisanojen keruukilpailuun osallistuneiden palkitseminen. Sittemmin myös Juhani Rinne tuli tutuksi urheilukisojen organisoijana. Olin jopa maailmanmestaruutta voittamssa. Vääksyssä Veikko Hintsanen ja Sakari Karttunen vetivät opintokerho-ohjaajan opastusta. Tulipa laivalla niitä opintokerhoja järjestetyksikin. Jopa merimieskulttuuripäivillä Kemissä käytiin, kutsun kera. Laivassa olimme äänittäneet omia laulujani kasetille ja niitä piti kuultaman Kemissä. Ei kuultu, olivat unohtuneet. Muutoin Mepan toiminnasta ei moitteen sijaan ole jäänyt mieleen.
Maihin jäätyäni oli merenkulkuajan tapahtumat niin hyvin mielessä, että Vapaavahti julkaisi tällä vuosituhannella muisteluitani parikymmentä vuotta. Pekka Karppanen tuli ystäväksi.
Mepaa kuvataan enimmäkseen lakien, asetusten, neuvottelukuntien, komiteamietintöjen, pöytäkirjojen, muistoiden ja pääkirjoitusten kautta. Satunnaisellekin selaajalle Matti Koivu tekee selväksi, että ensimmäiset kymmenen vuotta Mepa oli tuuliajolla parin johtohenkilönsä vuoksi. Usein ei tiedetty, missä herrat olivat tai mitä tekivät. Summittaiset ravintola- ja muut laskut viihteeltä olivat suuria. Mepan hallituskin oli alkoholiongelmasta tietoinen, muttei muutosta saatu aikaan. Eikä mainittu ongelma rajoittunut pelkästään ylimpään johtoon. Mahtaneeko kirjan kansien alakuloinen värikin symboloida noita toiminnan alkuvuosia?
Kautta vuosikymmenten Mepan ongelmia ovat olleet villin linjan porukat, lyhentyneet satama-ajat ja merenkulkijoiden aktivoiminen mukaan toimintaan. Merenkulkijoiden ääntä ei tässäkään kirjassa erityisemmin kuulla. Monestikin organisaatioissa on vaikeinta ymmärtää toiminta-ajatus: palvellaanko organisaatiota vai sen asiakkaita.
Vuonna 1986 Mepan toiminnanjohtajaksi valittiin Martti Karlsson. Alkoi järjestyksen luominen. Matti Koivun korostama vasemmistolainen henki puhallettiin pois. ”Mepa oli sekaisin, eikä luottamusta sen entiseen johtoon löytynyt… Mepan aikaisempi johto ja työntekijäkunta olivat luoneet edellytyksiä hallinnollisen epäluottamuksen syntyyn yleisemminkin”.
Jo tuolloin työnantajia edustanut Varustamoyhdistys pyrki lopettamaan koko kustannuksia aiheuttaneen Merimiespalvelutoimiston. Sittemmin Suomessa ratifioitiin YK:n työjärjestön ILO:n sopimuksia, jotka turvasivat Mepan olemassaolon viime vuoteen saakka. ”Kesällä 2023 julkaistuun Petteri Orpon johtaman hallituksen ohjelmaan kirjattiin linjaus Mepan valtionosuuden lakkauttamisesta. Tämä voisi pahimmillaan tarkoittaa jopa Mepan toiminnan alas ajamista.” Itse koen huolen todelliseksi: Orpo jo edellisessä hallituksessa valtionvarainministerinä totutti kansalaiset siihen, että hänen politiikkansa ohittaa lainsäädännön.
Valokuvia tekstin ohessa on. Olisi voinut olla paljon enemmänkin. Ihmetyttää, ettei Suomen kokenein merielämän valokuvaaja Pekka Karppanen ole ollut toimituskunnassa. Tuolloin vielä ”oman talon poikia”. Kovin paperinmakuinen teos olisi voinut mittavasti virkistyä.
PS. kirjan takakantta koristaa Mepan uutiskooste laivateleksillä vastaanotettuna. Lähete oli broadcast moodissa, jolloin häiriö radioyhteydessä saattoi sotkea koko häiriön jälkeisen lähetyksen.
Kuvateksti joukkokuvaan Mepan historiikin sivulla 101:
Mepan keskeistä henkilökuntaa kokoustamassa toisena toimintavuonna eli 1974. Kuvassa edessä vasemmalla selin toiminnanjohtaja Matti Haarma, sitten myötäpäivään pöytää kiertäen pääsihteeri Harri Kajanus, isännöitsijä Keijo Hollström (Kotka), asiamies Markku Lindvall (Turku), asiamies Aino Pohjola (Oulu/Kemi), kirjastonhoitaja Onni Jormalainen, toimistovirkailija Heli Mäki (myöhemmin Myllykangas), asiamies Juhani Sjöman (Helsinki), toimitussihteeri Pertti Rönkkö, opintosihteeri Antti Härmä, asiamies Matti Kotro (Helsinki) sekä asiamies Jaakko Piela (Kotka/Hamina). Kuva: Merimiespalvelutoimiston arkisto / Sakari Karttunen.
Sakari Karttunen
- Lisää uusi kommentti
- 925 katselukertaa
Soita, kirjoita, käy talossa!
Olin tänään kuuntelemassa Vantaan Seudun Steinerkoululla kirjan tekijän, Matti Koivun esitelmää ko.kirjastaan. Ihan mielenkiintoinen esitys oli ja hän mainitsi kyllä saamastaan palautteesta, ettei merenkulkijoiden ääntä kuulla. Olin ainoa ulkopuolinen, kaikki muut olivat Steinerkoulun opettajia.
Perusteeton juoru kaivettiin naftaliininista
Kun sain käsiini Matti Koivun kokoaman merimiespalvelun 50-vuotishistoriikin, otin yhteyttä tekijään ja kiittelin kirjan kahden ensimmäisen osan (Moraalin aika, Kansalaisuuden aika) sisältöä ja tarkkoja lähdeviitteitä. Mutta lukemiseni päättyi pitkäksi aikaa kuin seinään, kun sivulta 140 luin: "Tiedotussihteeri Sakari Karttunen oli ainakin muiden mepalaisten mielestä lähes varma kommunisti, eikä hänen työparinsa Pertti Rönkön maailmankuva ollut sen vähemmän vasemmistolainen."
Mitä hemmettiä? Ei lähdeviitettä, keiden mepalaisten mielestä eikä tarkennusta siitä, että oliko joku syöttänyt Koivulle oman näkemyksensä muiden mepalaisten kuvitelluista mielipiteistä? Koska hän oli haastatellut vielä muutamaa tavoitettavissa ollutta 1970-luvun työtoveriani, pyysin häntä kertomaan, millaisia lausuntoja hän oli gallupiinsa saanut. Koivun mukaan minut oli luokiteltu lähinnä sosialidemokraatiksi, ja joku oli kuvaillut, että "sosialidemokraatista vielä vasemmalle". Mutta kommunistiksi ei kukaan haastatelluista ollut minua kutsunut, ei Koivu ainakaan tuota sanaa minulle muistiinpanoistaan lukenut.
Päätinpä haastatella itse. Luin sitaatin "lähes varmasta kommunistista" neljälle 70-luvun työtoverilleni ja yhdelle myöhemmälle Mepa-yhteistyökumppanilleni tiedustellen heidän näkemystään poliittisesta kannastani. Tässä vastaukset: - Naurunpurskahdusta seurasi tuohtunut kommentti: "Sinusta nyt ei olisi saanut kommunistia sitten millään." - "Olet oikeistodemari". - "Olet vihertävä liberaali". - "Olet puolueeton". - "Sinun luokittelemisesi lähes varmaksi kommunistiksi on hevon perseestä".
Puuttumatta tässä puolen vuosisadan takaisen kommunistijuoruilun sylttytehtailuun on syytä tuoda julki: kommentoin Vapaavahdin nykyiselle päätoimittajalle käsitystäni/työtovereitteni näkemyksiä historiikissa julkaistusta "lähes varmasta kommunistisuudestani" hyvin samoin sanoin kun edellä olen kirjoittanut. Spekuloinnit poliittisesta kannasta olen tästä jättänyt pois. Vapaavahti ei voinut julkaista lähettämääni vastinetta. Uusi päätoimittaja Inka Kanerva tiesi Sampsa Sihvolan luvanneen minulle, että vastineeni julkaistaan, "mutta Sampsa ei enää ole MEPAssa tekemässä päätöksiä. Vastuu lehdestä on minulla, enkä päätoimittajana voi julkaista lähettämääsi tekstiä."
Kanerva viittasi lakiin vastineesta ja oikaisusta, sen 8. pykälään. "Spekulointia poliittisesta kannasta, johon vastineessa viitataan, ei ole julkaistu Vapaavahti-lehdessä, eikä sitä sen vuoksi ole velvollisuutta oikaista Vapaavahti-lehdessä."
Tulkoon tämä sanotuksi: en ole koskaan ollut minkään puolueen tai poliittisen liikkeen jäsen. Kun yliopistollinen poliittisen historian graduni painettiin sellaisenaan kirjaksi - valtiotieteellisen tiedekunnan ensimmäinen tapaus - Demari suhtautui siihen neutraalisti, Uusi Suomi piti tutkielman julkaisua kulttuuritekona ja Kansan Uutiset haukkui sen.
Puolen vuosisadan takaisiin mielenosoitusmarsseihin osallistuin kerran. Olin mukana Neuvostoliiton suurlähetystön edustalla ilmaisemassa vihani, kun neuvostotankit ja Varsovan liiton sotilaat murskasivat Prahan kevään vuonna 1968.
Pidän kommunisti-termiä henkilökohtaisena kunnianloukkauksena. Helsingin sanomat 22.1.2024: Helsingin Sanomat sai oikeusrekisterikeskuksesta listauksen tuomioistuimen päätöksistä, joiden perusteluissa on esiintynyt sana "fasisti", "natsi" tai "kommunisti". En vaivaudu käräjille.
Jutun alkuun kopioimassani lauseessa työtoverini, Vapaavahdin toimitussihteeri (1974 - 78) Pertti Rönkkö leimattiin niin ikään "lähes varmaksi kommunistiksi". Pertti reagoikoon omasta puolestaan, mutta eipä ole väitteen esittäjällä harmaintakaan aavistusta merenkulualan poliittisista jännitteistä 1970-luvulla. Merimies-Unionihan vihasi kommunisteja kuin ruttoa, syynä niiden yritys valloittaa Unioni. Ei olisi puheenjohtaja Anttila soittanut Rönkölle Mepaan ja kysynyt: -Tulisitko meille töihin? , jos olisi kuullut vihjeenkin Pertin "kommunistisuudesta". Ja sitten: Pertti siirtyi Unionista Akavan tiedotuspäälliköksi ja Akava-lehden päätoimittajaksi. Puhdasta demariputkea, josta kommunismi oli kauempana kuin kuu on maasta.
Helsingissä 16.7.2024 Sakari Karttunen, VTM, pohjoismaisen hyvinvointiyhteiskunnan ja EU:n kannattaja, Mepan tiedotussihteeri 1973-85
Mepan historiikin jälkipyykki jatkukoon
Kuvatoimitus kuutamolla
Äänimerelle kiitos siitä, että se tarjosi palstatilan historiikin sivulla 140 esitetyn lähdeviiteettömän, perustelemattoman, tarkoitushakuisen ja valheellisen ”lähes varma kommunisti”-juorun kumoamiseen. Mutta palstatilan ansaitsee myös huomion kiinnittäminen kirjan kuvituspolitiikkaan.
Mepan ensimmäinen kymmenvuotiskausi kuitataan historiikissa lähinnä pöytäkirjoja siteeraamalla ja – kylläkin aivan syystä – ruotimalla hallituksen leväperäistä suhtautumista valtaa ja rahaa kyseenalaisesti käyttäneen pj Järvinen/tj Haarma -kaksikon puuhailuihin ja pitkiin, huuruisiin sessioihin. Mutta mitä oli lakisääteistä merimiespalvelua vuonna 1973 rakentamaan lähteneiden pioneerien jokapäiväinen työ? Siitä ei tekstistä vastaava Matti Koivu tehnyt minulle ainuttakaan kysymystä yhdessä ainoassa, lyhyessä haastattelussa. Poliittisen kannan vahtaaminen oli hänelle etusijalla. Miten verkostoiduimme? Missä onnistutuimme? Miten osia vanhasta, luutuneesta merenkulkijain huoltokulttuurista uudistettiin? Sana merimieskulttuuri kyllä mainitaan, mutta ei sanaakaan esim. Mepan järjestämästä merimiesslangin keruukilpailusta ja sen upeasta tuloksesta, jota on käytetty hyväksi mm hiljakkoin valmistuneessa sanakirjassa. Merimieskulttuurin vaalimisesta oli sekin, että Mepa osallistui kaphornareiden laulaman Shanty Singers -vinyylin tuottamiseen.
Kun itse toimintaan ja tuloksiin ei tekstissä pahemmin puututa, niin se heijastuu myös kirjasen kuvituksessa – ja herättää joukon kysymyksiä ja perusteltuja epäilyjä. Lähdetäänpä sivulta 101. Mitä historiallista arvoa on valokuvalla, joka esittelee Mepan keskeisen henkilökunnan 1974 (joitakin puuttuu) ilman nimiä ja työtehtäviä? No, terveyspoliittinen viesti on, että tupakointi oli tuolloin kokouksissa sallittua ja muotiguru voi kauhistella pitkiä, rasvaisia hiuksia. Leikki sikseen. Nimi- ja tehtäväluettelo löytyy oheisesta kuvatekstistä (katso ylempää kirjan arviointi).
Saman kuvaajan nimi puuttuu siitäkin kuvasta, kuten ainakin 8 muustakin: Sakari Karttunen. Kyse on kuvista sivuilla 98-99 (aukeama), 101, 104, 113, 114, 146 ja 148-149 (aukeama). Nimi on vain 4 kuvassani. Minulla on ensikäden tieto siitä, että kirjan historiatoimikunnan (tms) suunnittelukokouksessa oli kuvituksesta puhuttaessa tekijöille annettu evästys, että Mepan alkuaikana kuvia ylivoimaisesti eniten ottanut ja niistä parhaiten tietävä on tiedotussihteeri Sakari Karttunen, joten kannattaisi kysyä häneltä. Eipä kysytty, ei minkäänlaista yhteydenottoa. Olisi saatu esim. sivun 79 messikuvaan ainakin laivan oikea nimi. Se oli kuvanottohetkellä Pegny. Siitä tuli Peggy vasta kun ”Lunkku” osti tankkerin ”Algotilta”.
Kuvavalinnat ja aiheiden painopiste hämmästyttävät. Verkostoitumisemme tasavallan korkeimmalla tasolla ei tekijöitä kiinnostanut. Ei tekstissä, ei kuvissa. Historiallista painoarvoa Mepalle ja sen työlle olisi antanut valokuva siitä, kun Tasavallan Presidentti Urho Kekkonen otti Tamminiemessä vastaan Mepan delegaation. Kävimme pyytämässä Urkilta lupaa siihen, että uusi, vuosittain kiertävä parhaan urheilulaivan palkinto ristitään Kekkosen Kannuksi. Urkki oli hyvällä tuulella, ja niin saimme myönteisen vastauksen. Tiedossani on, että delegaatiokuva Kekkosineen oli kuvatoimittajalle annetussa nipussa. Sen julkaisemattomuus oli äärimmäisen typerä moka, olipa päätöksen takana sitten tekstintekijä tai kuvatoimittaja.
Entä miten olisi puhutellut sellainen kuva kansanedustajista laidasta laitaan, oikealta vasemmalle tai päinvastoin, jossa eduskunnan sosiaalivaliokunta on Hampurin Merimieskirkon vieraana. Kyse oli Mepan ja Merimieseläkekassan yhteisesti järjestetyistä merenkulun sosiaaliseminaareista. Verkostoituminen kansanedustajien ja merimieskirkon kanssa kantoi ajan mittaan kaunista hedelmää.
Painotuksista erikoisimpia on se, että urheilusihteeri Juhani Rinne esiintyy keskeisesti 4 kuvassa, mutta lähes 30 vuotta Mepan ruoria pidellyt pääsihteeri ja kahteenkin otteeseen toiminnanjohtajana työskennellyt Martti Karlsson on kelpuutettu vain yhteen kuvaan. Ja millaiseen! Siinä Martti-työmyyrä uittelee teepussia kupposessa kodikkaasti villapaitasillaan. Edustavampiakin ja työhön liittyviä kuvia olisi ollut. ”Haastattelussani” sanoin historioitsija Koivulle, että pääsihteeriksi tultuaan Martti Karlsson pelasti Mepan. Kommunismisyytteiden vuoksi jouduin muutaman kerran puhelinkeskusteluun ja tekstiviestintään Koivun kanssa. Kerran hän puhelimessa yllättäen tokaisi kuin syyttävään sävyyn, että ”sanoit Karlssonin pelastaneen Mepan”. Pysyin sanojeni takana. Mutta koska Koivulle oli tärkeätä Mepan poliittiset sitoutumiset – todelliset tai kuvitellut – niin valokuvavalinnoista voi tehdä tällaisenkin ottelutuloksen: Kokoomus/Rinne vastaan Demarit/Karlsson: 4-1. Voin näin kirjoittaa, koska pyytämättä sain Koivulta yllättävän, lyhyen viestin kännykkääni: Rinne on kokoomuslainen. Samantekevää minulle. Totuus kuitenkin on, että Rinne oli ansioitunut urheiluviikkokonkari, hyvä mittanauhan ja sekuntikellon kanssa, mutta Karlson muunsi merimiesurheilun monipuoliseksi liikunta- ja terveystiedon koulutus- ja toteuttamismuodoksi – kilpailuja unohtamatta. Hän mm veti merenkulkijoille yli 20 tunturivaellusta.
Kuvavalintojen ja valitsematta jättämisen syitä voi olla monia; historian tajun puute ja kykenemättömyys tajuta olennainen, asioita yksinkertaistava poliittinen maailmankuva, puutteellinen ammattitaito, laiskuus, kiire... Kuka lie päätöksiä tehnytkin, mutta ei niitä kuvia historiikkiin vienyt ”jumalan käsi”, veihän jalkapallonkin maaliin Maradonan käsi. Kenen käsi ja mitkä syyt tässä tässä tapauksessa sitten mahtoivatkaan painaa. Totuutta eivät syylliset rohkene kertoa.
Kiireestä puheen ollen: kun olin lukenut historiikkia sivulle 140 asti aiemmin kertomieni seurauksin, soitin silloiselle Mepan toiminnanjohtajalle Sampsa Sihvolalle ihmetellen sitä pintapuolisuutta, jolla Mepan toiminnan ensimmäiset 10 vuotta kuitattiin. Hän kommentoi: - Koivulle tuli kiire. Hän sai vakituisen työpaikan 10 kuukautta ennen kirjan valmistumista. Ei ollut enää tarpeeksi aikaa paneutua olennaisimpaan eli Mepan positiivisiin aikaansaannoksiin. Kielteistä kyllä löytyi.
Mutta pitää kiittääkin, kun aihetta on. Kirjan alku eli merenkulkijain huoltotoiminnan historia 1870-1972 on todella upea yhteenveto siitä, miten yhteiskunnan asenteet merimiehiin muuttuivat
holhoamisesta ja valistamisesta kansainväliseksi suosituksesksi ja jopa kansallisiksi laeiksi, kuten meillä Suomessa 1.1.1973.
Sakari Karttunen
Oikaisu Mepan kirjoitettuun historiaan
Pertti Rönkkö lähetti oheisen oikaisun Mepan historiaan
Vapaavahti-lehti ei ollut poliittisen kasvatuksen työkalu eikä sen toimitussihteeri kommunisti - vääriä tietoja Mepan toiminnasta kertovassa historiakirjassa
Toimittaja Matti Koivun kirjoittama ”Soita, kirjoita ja käy talossa” -kirja kuvaa merimiespalvelutoiminnan (Mepa) historiaa kattavasti ja mielenkiintoisella tavalla. Muutama kohta kaipaa kuitenkin oikaisua.
Osallistuin itse 1974-1978 Vapaavahti-lehden toimitussihteerinä merenkulkijoiden tiedotustoiminnan kehittämiseen taloon jo aikaisemmin palkatun tiedotussihteeri Sakari Karttusen työparina.
Matti Koivun näkemys, että merenkulkijoiden tiedonvälityksen kehittämisen yhtenä lähtökohtana oli käsitys, että vieraantuneet ja tietämättömät merenkulkijat tarvitsivat myös poliittista ohjailua, ei pidä paikkaansa.
Koivu kirjoittaa, että ”työ Merimiespalvelutoimistossa ei ollut pelkkää työtä, vaan se liittyi monien Mepan työntekijöiden maailmankatsomukseen ja poliittisiin näkemyksiin.”
Todellisuudessa tiedonkulun kehittämisellä ja merenkulkijoiden tiedontarpeen tyydyttämisellä ei ollut mitään tekemistä tietynlaisen poliittisen maailmankuvan iskostamisen kanssa, vaikka Koivu antaa kirjassa niin ymmärtää.
Kyse oli puhtaasti käytännöllisistä asioista kuten, kuinka laivoille saataisiin kulkemaan kotimaan uutiset mahdollisimman sujuvasti ja merenkulkijat tältä osin muiden suomalaisten kanssa tasa-arvoiseen asemaan niin pitkälle kuin se oli merenkulun luonteen huomioon ottaen mahdollista.
Tiedontarpeen arvioinnissa ja muussa käytännön toteuttamisessa auttoi Tampereen yliopistossa juuri ennen Mepan palkkalistoille siirtymistä tekemäni pro gradu -tutkielma, joka käsitteli suomalaisten merenkulkijoiden tiedotusoloja ja tiedontarvetta.
Meillä tiedotuspuolen työntekijöillä oli koulutukseen ja työkokemukseen perustuva pätevyys sekä palava into kehittää merenkulkijoiden tiedotusoloja ilman poliittisia intressejä. Politrukkeina olemiseen meillä ei ollut pienintäkään kiinnostusta.
Matti Koivun ilmeinen tavoite nähdä politiikkaa lähes kaikkialla näkyy myös kirjan siinä kohdassa, jossa hän kertoo nimettömiin lähteisiin viitaten, että ”tiedotussihteeri Sakari Karttunen oli ainakin muiden mepalaisten mielestä lähes varma kommunisti, eikä hänen työparinsa Pertti Rönkön maailmankuva ollut se vähemmän vasemmistolainen”.
Vakavasti otettavaksi tarkoitetussa historiikissa tällaisilla täysin perättömillä heitoilla ei pitäisi olla minkäänlaista sijaa.
Koivun ”muiden mepalaisten” piikkiin laittama arvio kommunistisuudestani jää omaan arvoonsa jo silläkin perusteella, että siirryin Mepasta toimitussihteeriksi Suomen Merimies-Unioniin, jonne kommunistilla ei olisi ollut ainakaan niinä aikoina mitään asiaa. Sama päti myöhempiin työpaikkoihini.
Luin kirjasta mielenkiinnolla Laivanpäällystöliiton syyttäneen minua ”päällystöantipatioista”. Huippukiinnostavaa on, että kuulen tällaisesta nyt ensimmäistä kertaa, kuten myös lehteä valvomaan perustetusta toimitusneuvostosta.
Saattoihan olla, että kaikki laivojen päällystöön kuuluvat eivät pitäneet Vapaavahdissa julkaistuista merenkulkijoiden lähettämistä kuvista, joissa tuotiin esille meri- ja työturvallisuuteen liittyviä puutteita ja vaaratilanteita.
Omasta puolestani toivon Matti Koivun kirjalle paljon lukijoita. Kertoohan se perusteellisesti usein perin vaivalloisesta työstä saattaa merenkulkijat oikeuksineen ja velvollisuuksineen tasa-arvoiseen asemaan kaikkien muiden suomalaisten kanssa.
Pertti Rönkkö
Vapaavahdin toimitussihteeri 1974 – 1978